Tasavallan presidentin artikkeli

 

Kriiseihin on reagoitava johdonmukaisesti ja nopeasti

Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari, Le Monde 4.11.1999
(suomennos)

 

Työskennellessäni Kuwaitin miehityksen ja sitä seuranneen sodan aikana Yhdistyneissä kansakunnissa alaiseni kysyivät minulta:

"Miten on mahdollista, herra Ahtisaari, että kun me aikoinaan luulimme tulleemme töihin rauhanjärjestöön, olemmekin nyt töissä järjestössä, joka sallii sodan? Miksi YK on sallinut voimatoimet juuri tässä tilanteessa, miksi ei muissa samantyyppisissä kriiseissä?"

Yritin vastata heille parhaani mukaan. Meidän täytyy olla tyytyväisiä, että kansainvälinen yhteisö pystyy nyt reagoimaan tilanteessa, jossa valtio miehittää ja tuhoaa pienen naapurimaansa. On tietysti mahdollista, että aikaisemmissa vastaavissa tilanteissa ei ole toimittu johdonmukaisesti. Nyt on paremmat mahdollisuudet oikeudenmukaiseen menettelyyn ja tästä on jatkossakin pidettävä johdonmukaisesti kiinni.

Tämä keskustelu on tullut mieleeni useita kertoja tänä vuonna, kun olemme seuranneet Kosovon kriisin eri vaiheita. Jälleen ovat toistuneet kysymykset: "Miksi reagoidaan nyt, miksi ei ole reagoitu muualla?"

Kysymys on aiheellinen. Oikea vastaus ei ole kuitenkaan se, että vääryyden olisi pitänyt sallia tapahtua, koska niin on ehkä tehty aikaisemminkin. Sen sijaan meidän täytyy miettiä, miten oikeudenmukaisuus toteutuisi tulevaisuudessa entistä useammin.

Olen eri keskustelukumppanieni kanssa pohtinut jo pitkään, miten kansainvälisen yhteisön toiminnan johdonmukaisuutta ja tehokkuutta kriisitilanteissa voitaisiin lisätä. Mielestäni olisi mahdollista kehittää sekä päätöksentekoa että päätösten toteuttamista.

Meidän on pyrittävä järjestelmään, joka on periaatteiltaan kestävä, tasapuolinen ja johdonmukainen ja joka myös toteuttaa operaatiot tehokkaasti ja tuloksellisesti. Se edellyttää sekä kansainvälisen oikeuden kehittämistä, uusien toimintatapojen luomista ja todennäköisesti myös uudentyyppisiä resursseja.

Esitin puhuessani viime tammikuussa Haagissa pohdittavaksi, että YK:n pääsihteeri voisi pyytää neuvovaa lausuntoa Kansainväliseltä tuomioistuimelta, kun kysymyksessä on kriisi, jolle ei löydy ratkaisua. Tällöin tuomioistuimen arvovallallaan esittämä oikeudellinen mielipide voisi mahdollisesti edesauttaa turvallisuusneuvostoa löytämään tarvittavan poliittisen yhteisymmärryksen tilanteissa, jossa valtiota uhkaa kansainvälinen väliintulo sen johdosta, ettei se enää pysty tai halua suojella kansalaisiaan joutumasta aseellisen väkivallan kohteeksi.

Tämän aloitteen taustalla on ajatus siitä, että tuomioistuimen lausunto vähitellen ohjaisi turvallisuusneuvoston jäsenmaita ja erityisesti sen pysyviä jäseniä johdonmukaisempaan käyttäytymiseen eri kriisien kohdalla. Aloite ei ole saanut varauksetonta kannatusta. Ymmärrän suhtautumisen, sillä lausunto osaltaan rajoittaisi monien maiden harkintavapautta. Silti suurempaan ennustettavuuteen ja johdonmukaisuuteen on pyrittävä.

Pelkkä päätöksenteon kehittäminen ei kuitenkaan riitä. On myös kyettävä panemaan päätökset toimeen. Viimeaikaiset kokemukset antavat tästä monia opetuksia.

Oli suuri onni, että Australia pystyi lähettämään niin nopeasti omia joukkojaan Itä-Timorille heti sen jälkeen, kun asiaa koskeva päätös oli syntynyt turvallisuusneuvostossa Indonesian suostumuksella. Vaikka kyse oli vain muutamasta tuhannesta sotilaasta, voimme olla varmoja siitä, että lukuisia ihmishenkiä pelastettiin juuri siksi, että toiminta oli niin nopeaa.

Toisaalta kokemukset Kosovon siviilioperaation käynnistymisestä osoittavat, millaisiin vaikeuksiin joudutaan, kun nopea toiminta ei ole mahdollista. Esimerkiksi siviilipoliiseja on saatu paikalle vasta osa todellisesta tarpeesta, vaikka operaation alkamisesta on jo kuukausia. Poliisien puute on ehkä osaltaan voimistanut serbien poistumista maakunnasta.

Kosovo opetti myös, kuinka tärkeätä nopea toiminta on pakolaisten auttamisessa. Ellei Makedoniassa olisi ollut rauhanturvaajia ja heidän logistista kapasiteettia, pakolaisleirien pystyttäminen olisi kestänyt paljon kauemmin, mikä olisi lisännyt inhimillistä kärsimystä. Tältä osin kansainvälisellä yhteisöllä oli onni myötä.

On siis entistä ilmeisempää, että meidän täytyy kehittää järjestelmää siten, että reagointia kriisien syntymiseen voitaisiin nopeuttaa. Kylmän sodan aikana kansakunnat virittivät koneistonsa nopeaan ja tehokkaaseen sodankäyntiin. Nyt on keskityttävä nopeuttamaan rauhanponnisteluja.

YK:n entinen alipääsihteeri Brian Urquhart esitti joitakin vuosia sitten ajatuksen, joka on tänään ehkä entistäkin ajankohtaisempi. Hän nimittäin teki selvityksen pysyvästä kansainvälisestä valmiusjoukosta , joka olisi YK:n turvallisuusneuvoston käytössä. Urquhartin mukaan muutaman tuhannen sotilaan joukko olisi riittävä rauhoittamaan tilanteen jossain kriisipesäkkeessä, jos se voitaisiin tuoda paikalle muutamassa päivässä.

Itä-Timorin esimerkki osoitti, että tilanteen rauhoittamisen kannalta tärkeintä on nopea saapuminen paikalle, ei niinkään ensimmäisten joukkojen lukumäärä. Jatkossa mahdollinen kriisinhallintaoperaatio voitaisiin mitoittaa pitempiaikaisen tarpeen mukaan, kun jäsenvaltiot saavat omat joukkonsa käyttövalmiiksi.

Urquhartin aloite on hyvä pohja jatkokehittelylle. On varmaan löydettävissä useita malleja, joilla valmiusaikaa voitaisiin lyhentää. Jos ajatus YK:n omasta "muukalaislegioonasta" ei tunnu realistiselta, olisi pohdittava keinoja, joilla jäsenmaat osoittaisivat turvallisuusneuvoston ja pääsihteerin käyttöön lyhyellä varoitusajalla joukkoja. Tämänhetkisellä järjestelmällä siihen ei pystytä.

Samanlaista ideoita olisi kehitettävä myös siviilipuolella. Millä tavalla voitaisiin paremmin varautua pakolaisten auttamiseen kriisien tai luonnononnettomuuksien yhteydessä? Miten kansainvälinen yhteisö saisi siviilipoliiseja käyttöönsä nopeammin kuin Kosovossa?

Tarvitaan luovuutta ja ennakkoluulottomuutta, jotta löydettäisiin toteuttamiskelpoisia malleja parantaa kansainvälisen yhteisön kykyä auttaa kriisien jalkoihin joutuneita siviilejä. On nimittäin olennaista, että etenemme kohti maailmaa, jossa oikeudenmukaisuus ja mahdollisuus saada apua kriisitilanteissa eivät riipu asuinpaikasta tai poliittisista suhdanteista.