Tasavallan presidentin puhe

TASAVALLAN PRESIDENTIN PUHE PRESIDENTTI URHO KEKKOSEN 100-VUOTISJUHLAVUODEN AVAJAISTILAISUUDESSA KUOPIOSSA 23.1.2000

Pysyvä ja muuttuva Urho Kekkosen perinnössä

Urho Kaleva Kekkonen syntyi 100 vuotta sitten keskelle kiihkeän luovaa aikaa. Suomen kansallisen sivistyksen ja suomalaisen kansalaisyhteiskunnan luominen oli hyvässä vauhdissa. Tiede, taide ja koko kulttuurielämä kehittyivät suurin harppauksin; yhteydet maailman metropoleihin olivat vilkkaat. Tulevaa talouden nousua ennakoiva taloudellisen lainsäädännön muuttaminen ja elinkeinorakenteen muutos oli lähtenyt liikkeelle, vaikka yhteiskunta kokonaisuutena oli vielä talonpoikainen. Tietoisen kehitystyön tuloksena suomenkieli alkoi olla sivistyskieli, ja sillä ilmestyi kansainvälisetkin mitat täyttävä omakielinen kirjallisuus. Eurooppalaiset aatteet rantautuivat Suomeen ja synnyttivät vilkkaan seura- ja yhdistystoiminnan. Suomi järjestäytyi myös poliittisesti. Kaikki tämä kypsytti suuriruhtinaskunnan itsenäistymisen edellytyksiä.

 

Kekkosen nuoruus ja varhainen poliittinen toiminta osuivat aikaan, jolloin itsenäistynyt Suomi otti ensimmäisiä ja osin myös hänelle henkilökohtaisesti raskaita askeleitaan. Itsenäisyyden säilyttäminen oli ylivertaisen tärkeä kansallinen tavoite. Punaisista ja valkoisista ehti eheytyä riittävän yhtenäinen kansakunta, joka kesti ankarimman mahdollisen koetuksen toisen maailmansodan aikana. Suomi säilytti demokraattisen valtiojärjestyksen ainoana Neuvostoliiton lännenpuoleisena rajanaapurina. Esiteollinen Suomi oli hyvää vauhtia muuttumassa teolliseksi.

 

Pääministerinä ja presidenttinä Urho Kekkonen oli teollisen ja myös suurteollisuutta kehittävän Suomen ohjaksissa. Samalla itsenäisyytensä säilyttänyt maa opetteli tosissaan kansainvälistymistä. Ulkopolitiikasta tuli keskeinen poliittisen osaamisen alue. Kellosepän tarkkaa työtä vaadittiin, kun Suomi kehitti poliittisia ja taloudellisia suhteitaan niin itään, länteen kuin eteläänkin. Sisäisesti maltti riitti nopeaan vaurastumiseen. Ajan valtavirran mukaan valtio vahvistui, siitä tuli keino jakaa vaurautta niin, että kaikki suomalaiset pääsivät siitä osallisiksi. Peräkkäiset koulu-uudistukset ja korkeakoululaitoksen laajeneminen lisäsivät opin tiellä oppineita. Maa otti lahjakkuusreservinsä käyttöön.

 

* * *

 

Nyt sata vuotta presidentti Kekkosen syntymän jälkeen arvioimme hänen perintöään niin ikään keskellä suuria muutoksia: talous muuttuu maailmanlaajuiseksi, politiikka eurooppalaistuu ja kulttuurista on tulossa uudelleen keskeinen kansallinen vahvuustekijä. Globaali talous hakee voimansa kaikki rajat ylittävistä tieto- ja tuotantoverkostoista. Talous ei - kuten eivät uudet sosiaaliset ja ekologiset ongelmatkaan – ole enää yksin kansallisvaltioiden keinoin hallittavissa. Tarvitaan kansainvälistä ja meillä erityisesti eurooppalaista yhteistyötä. Tällaisessa maailmassa selviytyvät parhaiten kulttuurisesti vahvat kansat, joilla on vahva elinvoima, osaaminen ja yhteistyökyky.

 

Nykypäivän silmin monet niistä keinoista, joita Kekkonen käytti tavoitteidensa toteuttamiseksi, olisivat vanhentuneita. Hyvä esimerkki on aluepoliittisin tavoittein tehty maaseudun teollistaminen, osin myös valtionyhtiöiden avulla. Sellainen keino ei enää toimisi. Mutta itse tavoitteissa on paljon sellaista, joista voi hakea oppia myös tämän päivän tarpeisiin. Kekkoselle keskeisiä tavoitteita olivat Suomen kansan oikeus määrätä itse omasta kehityksestään, ihmisten sosiaalinen ja alueellinen tasa-arvoisuus sekä kaiken pohjana suomalaisen sivistyselämän ja kulttuurin elinvoima.

 

* * *

 

Yksi presidentti Kekkosen perinnön pysyvä elämänohje on nähdäkseni seuraava. Etenkin pienen kansan on tarkasti seurattava maailman muuttumista ja pohdittava sitä, miten muuttuvissa oloissa voidaan parhaiten toteuttaa perimmäiset tavoitteet, kansakunnan hyvä. Tämän ydintä on kansan oikeus määrätä itse omasta tiestään ja kehityksestään. Kansakunta ei turvaa kehitystään käpertymällä itseensä vaan asettumalla rohkeasti vuorovaikutukseen muun maailman kanssa.

 

Kekkonen kävi yhden elämänsä ratkaisevimman henkisen paininsa jatkosodan loppuvaiheessa 1943—1944 yhdessä lähimpien ystäviensä kanssa. Näytti siltä, että koko se maailmankuva, jonka hän oli nuoruudessaan omaksunut ja jonka puolesta myös Pekka Peitsenä kynän keinoin taistellut, oli romahtamassa. Arkkivihollinen Neuvostoliitto oli selviytymässä yhdeksi maailmanpalon voittajaksi. Suomen itsenäisyys, suomalaisten oikeus itse päättää omista asioistaan kansanvallan periaatteiden mukaan, oli todellisessa vaarassa. Kysymyksenä oli, miten perimmäinen tavoite voidaan toteuttaa perusteellisesti muuttuvissa ulkoisissa oloissa. Tarvittiin armottoman rehellistä tilannearviota eikä kipeitäkään, lähes mahdottoman tuntuisia uudelleenarvioita saanut kavahtaa.

 

Tiedämme tänään, että Suomi turvasi itsenäisyytensä raskaiden uhrausten, realistisen tilannearvion, kansanvallan perinteen ja ponnisteluja kysyneen jälleenrakennuksen avulla. Suomen tie oli yhdistelmä sopeutumista ja periaatteista kiinni pitämistä. Meillä on tänään myös konkreettista havaintoaineistoa siitä, miten tuhoisiin taloudellisiin, moraalisiin ja ekologisiin seurauksiin epäonnistuminen olisi johtanut. Tämän tien hahmottamisessa ja toteuttamisessa löytyi paikka Kekkosen tapaiselle, oman henkisen paininsa perin juurin läpikäyneelle miehelle, ensin presidentti Paasikiven läheisenä työtoverina ja sitten valtionpäämiehenä.

 

* * *

 

Suhteet Neuvostoliittoon olivat ulkopolitiikan keskeinen kysymys koko sodanjälkeisen ajan. Kylmän sodan karikoista selviäminen ja toimivien yhteistyösuhteiden rakentaminen sekä itään että länteen olivat merkittäviä saavutuksia, joiden merkitys on jälkeenpäin vain korostunut.

 

Presidentti Kekkosen pitkällä toimikaudella Suomesta tuli aktiivinen vaikuttaja kansainvälisessä politiikassa. Liikkumavara ei ollut aluksi suuri, mutta sitä käytettiin ja lisättiin. Pohjoismaisen yhteistyön kehittäminen, aktiivinen osallistuminen Yhdistyneiden kansakuntien toimintaan ja hyvien keskusteluyhteyksien luominen Suomen kannalta tärkeimpiin valtioihin olivat hänen kautensa ulkopolitiikan tärkeitä tavoitteita. Kekkonen oli myös ensimmäinen suomalaispoliitikko, joka oli merkittävä toimija kansainvälisissä yhteyksissä.

 

Kekkosen myöhempien vuosien suursaavutus oli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen aikaansaaminen. Se oli lähtökohta yhteisille eurooppalaisille arvoille perustuvalle politiikalle, joka ajan mittaan johti kylmän sodan päättymiseen sekä demokratian juurtumiseen Keski- ja Itä-Euroopassa. Etykin ja sen periaatteiden luomalle pohjalle rakentui myös 1990-luvulla uusi Venäjä. Presidentti Kekkosen työ on jatkunut tähän päivään saakka.

 

* * *

 

Aika ajoin on esitetty arvioita, miten Kekkonen olisi toiminut jossain nykyisessä tilanteessa. Tätä emme voi valitettavasti tietää. Meillä on kuitenkin paljon opittavaa omasta menneisyydestämme.

 

Historiaan perehtyminen ei vapauta meitä vastuusta omaa aikaamme koskevissa päätöksissä. Samalla kun arvioimme kriittisesti Kekkosen käyttämisen menettelytapojen oikeellisuutta, voimme ottaa oppia Kekkosen ennakkoluulottomuudesta, rohkeudesta, vastuunkannosta ja isänmaallisuudesta. Meidän ei pidä tehdä niin vain perinteen vuoksi, mutta meidän ei pidä myöskään muuttaa kantojamme vain tehdäksemme pesäeroa menneeseen. Kaikessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa meidän täytyy ajatella Suomen kansan parasta.

 

Otan esimerkiksi Suomen noudattaman sotilaallisen liittoutumattomuuden linjan. Voimme luottaa omaan arvioomme ja kokemukseemme, joka on osoittanut toisaalta sotilaallisen liittoutumattomuuden ja toisaalta aktiivisen osallistumisen poliittiseen yhteistyöhön Euroopassa ja laajemminkin parhaiten palvelevan kansamme etua nykyisessä tilanteessa. Tällä linjalla on myös kansalaisten vankka tuki.

 

* * *

 

Jos ulkosuhteiden hyvä hoito on kansakunnan menestystekijöistä toinen, on sisäinen yhteenkuuluvuus toinen. Yhteiskunta on vahva vain, jos ihmiset kaikissa ryhmissä ja kaikilla alueilla kokevat, että he tulevat omassa maassaan oikeudenmukaisesti kohdelluiksi. Presidentti Kekkonen sai lujimman kannatuksensa salomaiden vähäväkiseltä kansalta. Heidän hyväkseen hän pyrki myös toimimaan. Hän tunsi toistuvaa huolta työllisyydestä, myös siksi, että hänelle työn puute on yksi tärkeimmistä eriarvoisuutta ja osattomuutta aiheuttavista tekijöistä. Päätöksentekijänä hän paransi niiden ihmisten sosiaalista turvaa, jotka eivät syystä tai toisesta voineet itse huolehtia itsestään. Ja hän oli valmis ennakkoluulottomasti käyttämään aikansa vahvistuvaa valtiota tasa-arvoa lisääviin tarkoituksiin.

 

Kaikki tämä on edelleen ajankohtaista, tosin yhdellä lisäyksellä. Avoimen talouden maailmassa yksityisen valtion mahdollisuudet tasa-arvon lisäämiseksi ovat aiempaa rajallisemmat. Talouden pelisäännöistä ja puitteista on päätettävä kansainvälisesti, missä Euroopan unioni on tärkeä sekä sisäisten säädöstensä kannalta että maailmanpolitiikan toimijana. EU:n vaikutus on jo nyt ilmeinen maatalous- ja aluepolitiikkaan, mutta voi olettaa sen merkityksen kasvavan myös muilla elämänaloilla.

 

Nyt taantuvien alueiden tulevaisuus ei kuitenkaan voi perustua yksin sosiaali- ja tukipolitiikan varaan. Tarvitaan omaa aktiivisuutta ja voimavarojen tehokasta ja näkemyksellistä käyttöä. Kuten todettu, Kekkonen käytti oman aikansa keskeisintä yhteiskuntaa muokkaavaa prosessia, teollistamista ja myös valtionteollisuutta, aluepoliittisiin tarkoituksiin ja tuomaan alueiden voimavarat markkinoille. Mikä voisi olla vastaava nykyajan keino? Miten voisimme tänään huolehtia Kekkosen alueellista tasa-arvoa koskevasta perinnöstä?

 

Suomi näyttää pääsevän kovin eritahtisesti mukaan siihen uuteen, maailmanlaajuisia markkinoita hyväksi käyttävään talouteen, joka perustuu joustavaan tieto- ja tuotantoverkostojen käyttöön ja nopeasti kehittyvään osaamiseen. Suurimmat kaupunki- ja yliopistokeskukset elävät jo täysipainoisesti tässä maailmassa ja kehittyvät ennätysmäisen ripeästi. Ne vetävät kansallisia voimavaroja itseensä tavalla, jonka useat ja etenkin sosiaaliset seuraukset ovat huonoja. Uuden aluepolitiikan täytyisi tuoda vastaus tähän. Peruskysymys on, miten nyt taantuvien alueiden – niin maaseudun kuin kaupunkienkin - osaaminen ja voimavarat voitaisiin kehittää sellaisiksi alueellisiksi osaamisverkostoiksi, jotka menestyvät avoimilla rajat ylittävillä maailmanmarkkinoilla. Miten koko maa voidaan pitää asuttuna?

 

Ennen kaikkea tarvitsemme nyt aluepoliittisen ajattelun uudistumista tavalla, joka aktivoi alueet ja niiden osaamisen. Tarvitsemme entistä selkeämpiä näkemyksiä ja niihin sisältyviä rohkeita valintoja. Tarvitsemme osaamisen ja yritysten kokoamista riittävän suorituskykyisiksi yhteistyöverkostoiksi ja tässä tietotekniikan täysimääräistä hyväksikäyttöä. Tarvitsemme paljon nykyistä rohkeampaa panostamista markkinatuntemukseen ja markkinointiin. Ja tarvitaan entistä oleellisesti tehokkaimpia osaamisen kehittämisjärjestelmiä tukemaan valittuja visioita ja niitä toteuttavia tuotantoverkostoja. Tämä toisi uuden elon taantuvien alueiden elämään. Kuka ottaisi uuden toimintapolitiikan kehittämisestä vastuun? Voisiko esimerkiksi Sitra sen tehdä? Vai tarvitaanko kokonaan uusia toimijoita? Emme elä sellaista keskitetyn päätöksenteon aikaa, että muutos syntyisi yhdellä nuijankopautuksella, mutta se ei vähennä päätöksentekijöiden vastuuta. Näiden asioiden pohtiminen on yhteiskunnallisten vaikuttajien ja valistuneiden kansalaisten tehtävä.

 

* * *

 

Presidentti Kekkonen pyrki osaltaan ylläpitämään ja kannustamaan kulttuurielämän kehitystä. Hänet tunnetaan erityisesti liikuntakulttuurin harrastajana, mutta hän tunsi aktiivista kiinnostusta myös taiteisiin, etenkin sanataiteeseen, jonka erinomainen osaaja hän itsekin oli. Erityisen panoksen hän antoi tieteen ja tutkimuksen voimavarojen kehitykseen, mikä tärkeällä tavalla loi Suomen ja myös sen alueiden menestysedellytyksiä. Voimme siis liittää myös sivistyselämän kehityksen siihen, mikä Kekkosen elämäntyössä ja laajemminkin Suomen linjassa on pysyvää.

 

Avointen rajojen ja markkinoiden maailmassa kansakunnan tärkein voimavara on henkinen. Elämme ennen muuta avoimuutemme, rohkeutemme, luovuutemme, päättäväisyytemme, osaamisemme ja niin keskinäisen kuin ulkoisenkin yhteistyökykymme varassa. Sivistys on kansakunnan menestymisen edellytys, mutta - ja tämäkin on syytä muistaa - samalla sen yksi perimmäinen tarkoitus.

 

Urho Kekkosen elämänvaiheisiin liittyi usein suurta symboliikkaa. Yksi tällainen asia on hänen syntymävuotensa, tasaluku 1900. Koko 1900-luku oli Suomessa siten eräällä tavalla Kekkosen vuosisata. Hän varttui yhdessä nuoren kansakunnan kanssa, oli mukana sen eri kriisivaiheissa, näki koulutustason nousun ja taloudellisen vaurastumisen. Hänen pitkä poliittinen toimintansa ajoittui kauteen, jolloin valtio oli suomalaisessa yhteiskunnassa voimakkaimmillaan. Kekkosen vuosisatansa ei päättynyt hänen kuolemaansa 1986, sillä muutos Euroopassa kohti vapautta, demokratiaa ja yhteistyötä, jonka sen jälkeen olemme nähneet, oli samalla myös hänen elämäntyönsä täyttymys.