Tasavallan presidentti Tarja Halosen avaussanat XV Presidenttifoorumissa ”Kestävä rauha – rauhanturvaamisesta kriisinhallintaan” 14.9.2010

(muutosvarauksin)

Rauha ei nykykäsityksen mukaan ole vain sodan poissaoloa, vaan sen tulisi merkitä sellaisen yhteiskunnallisen tilan saavuttamista, joka takaa kestävän kehityksen aikaansaamisen. Demokratia, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittaminen ovat kehityksen perustekijöitä. Sen lisäksi tarvitaan paljon muuta: taloudellista turvallisuutta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, hyvää hallintoa, terveellistä ympäristöä ja monia muita asioita.

Osallistuminen kriisinhallintaan on myös kansainvälistä vastuun kantamista. Suomessa hyväksyttiin viime vuonna kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia. Sen mukaan sotilaallisen kriisinhallinnan tarkoituksena on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen tai palauttaminen, humanitaarisen avustustoiminnan tukeminen ja siviiliväestön suojaaminen.

Nykyisin Suomi osallistuu niin YK:n, Euroopan unionin kuin Natonkin ja erilaisten koalitioiden johtamiin kriisinhallintaoperaatioihin. Sotilaallinen rauhanturvatoiminta on ollut perinteisesti Yhdistyneiden kansakuntien toimintaa. Suomi on osallistunut siihen Suezin operaatiosta eli 1956 lähtien. Varsin pitkään sotilaallisen osallistumisemme edellytyksenä olikin vähintään YK:n mandaatti emmekä nykyisinkään osallistu kriisinhallintaan, joka olisi YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen vastainen. Kaiken kaikkiaan poliittisena tavoitteena meillä on hallituksen kanssa lisätä Suomen osallistumista YK:n operaatioihin. Nekin ovat nykyään hyvin vaikeita.

Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja myöhemmin osallistumisemme sen järjestämään kriisinhallintatoimintaan on muuttanut jossain määrin aiempia toimintaperiaatteitamme. Euroopan unionin kriisinhallintaa koskevat säännökset ovat kehittyneet asteittain varsinkin Amsterdamin sopimuksesta lähtien. Suomi ja Ruotsi ovat olleet tässä aktiivisia ja aloitteellisia alusta alkaen – näin toimin itsekin ollessani ulkoministerinä.

Suomen ja Ruotsin aloitteesta myös siviilikriisinhallinta on ollut periaatteessa alusta alkaen mukana. Sen kansallinen ja kansainvälinen organisointi näyttää kuitenkin olevan vielä hankalampaa kuin sotilaallisen kriisinhallinnan. Osittain tästä syystä jää paljon sellaisia tehtäviä kansainvälisessä kriisinhallinnassa sotilaitten tehtäväksi, jotka normaalisti kuuluisivat siviiliviranomaisille.

Sotilaille asetettu tehtävä, niin sanottu hybridi sodankäynti, on moniulotteisuudessaan haastava, lähes mahdoton tehtävä. Sotilaat joutuvat osallistumaan vihollisten eliminointiin mutta myös siviilien turvaamiseen ja vielä konfliktialueiden yhteiskuntien omien turvallisuusjärjestelmien tukemiseen. Siinä tarvittavan luottamuksen hankkiminen on huikea vaatimus.

Sen vuoksi juuri tehtävien selvempi jako ja siviilikriisinhallinnan vahvistaminen voisi nopeuttaa rauhanprosesseja. Sen tavoitteenahan on edistää julkisen hallinnon kehittämistä sekä hyvän hallintotavan, oikeusvaltioperiaatteen, ihmisoikeuksien ja demokratian vahvistamista.

Siviilikriisinhallinnan osuutta on pyritty kasvattamaan kansainvälisissä operaatioissa. Suomalaiset ovat osallistuneet useimmiten poliisikoulutukseen ja oikeusvaltion rakentamiseen. Kysyntää on enemmän kuin tarjontaa.

Alueellisilla toimijoilla, niin eurooppalaisilla kuin muillakin, on paljon tehtävää. Omalta osaltaan Euroopan neuvostolla ja Etyjillä on merkittävä rooli kriisinhallinnassa. Euroopan neuvoston työ ihmisoikeuksien, mukaan lukien vähemmistöoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion vahvistamiseksi on tärkeää kriisien ennaltaehkäisyssä, mutta myös jälkihoidossa. Etyjin rooli on perinteisesti liittynyt myös akuutteihin kriisitilanteisiin. Eurooppalaisten järjestöjen työn tulee olla tosiaan täydentävää.

Kansalaisyhteiskunnan tuki on tärkeää. Ne ovat usein ensimmäisinä paikalla. Kansalaisjärjestöt ovat usein nopeita ja joustavia toimijoita kriisialueilla. Järjestöillä on arvokasta tietoa ja osaamista.

Kaikessa kriisinhallinnassa on otettava huomioon, että se on tarkoitettu väliaikaiseksi toimenpiteeksi – tueksi itsenäiseen toimintaan. Sen vuoksi on tärkeää, että kansainväliset toimijat paitsi puhuvat niin myös itse elävät ja toimivat tärkeinä pitämiensä periaatteiden, ihmisoikeuksien, tasa-arvon, demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen edistämiseksi. Siksi Pohjoismaiden tyyppisillä mailla on kysyntää.

Konfliktien muuttuminen valtioiden välisistä sodista yhä useammin valtioiden sisäisiksi on korostanut siviilien suojelun merkitystä. Useat naisten asemaa konflikteissa käsittelevät YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat, kuten numero 1325, kertovat tästä. Suomi kuuluu niihin harvalukuisiin maihin, jotka ovat tehneet sen kansalliseksi toteuttamiseksi tarvittavan kansallisen toimintaohjelman. Autamme myös Keniaa tekemään oman toimintaohjelmansa.

Suomen tulisi toimintaohjelmansa mukaisesti tehostaa tasa-arvoa siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan rekrytoinnissa. Monissa sisällissotien runtelemissa maissa joukkoraiskaukset ovat olleet sodankäyntikeinona – mielestäni kiellettävänä –, ja sen vuoksi naisten on äärimmäisen vaikea luottaa miehiin kriisinhallintatehtävissä. Kuitenkin naisten panos oman yhteiskuntansa jälleenrakentamisessa on keskeinen ja sitä kannattaisi vahvistaa.

Luottamuksen rakentaminen yhteiskuntaan väkivaltaisen konfliktin jälkeen on kaiken kaikkiaan vaikeaa ja juuri luottamuksen aikaansaaminen on kestävän kehityksen pohja. Rauhanvälitystoiminnan nostaminen sille kuuluvaan asemaan on tervetullutta. Suomen kaltaisella sotilasliittoutumien ulkopuolella olevalla valtiolla on ehkä hyvät edellytykset toimia välittäjänä. Olen käynyt keskusteluja sekä pääministerin että ulkoministerin kanssa siitä, miten me voisimme koota täällä Suomessa voimia tarvittavan poliittisen tuen ja osaamisen vahvistamiseksi. Tämä tilaisuus on yksi niistä.

Suomen ja Ruotsin ulkoministerien hiljattain tekemä aloite Euroopan unionin rauhanvälitystoiminnan tehostamiseksi on sekin hyvä. Haluan tässä yhteydessä painottaa laajapohjaisen konfliktianalyysin merkitystä. Kestävä rauha vaatii paljon muutakin kuin ulkopuolisen toimijan osuuden: tarvitaan kriisialueen sisältä syntyvää halua tehdä kompromisseja ja pyrkiä yhteistyöhön. Paikallisia tulee kuunnella herkällä korvalla. Rauhan rakentamisessa tarvitaan syvällistä kriisin takana oleviin syihin paneutumista ja hyvinkin pitkäjänteisiä toimia yhteiskunnan jakautumisen tasoittamiseksi. Näkyvää rauhanvälitystoimintaa ennen ja sen jälkeen on valtavan paljon työtä, joka medialle näkymätöntä.

Erilaiset rauhanprosessit tulisi dokumentoida huolellisesti. Niiden analysointi voisi auttaa löytämään parhaat käytännöt. Meille tuttujen Namibian, Acehin ja Kosovon lisäksi kiinnostavia esimerkkejä ovat Etelä-Afrikka, Guatemala, Pohjois-Irlanti ja monet muut.

Meillä suomalaisilla on toki useita tunnettuja rauhanvälittäjiä Sakari Tuomiojasta ja Harri Holkerista lähtien Martti Ahtisaareen asti. Yhtä lailla on tunnustettava, että se mitä nyt haemme, on laajempi osaamiskulttuuri, jonka eteen pitää tehdä paljon työtä.

Uskon, että osaamista on löydettävissä yhteiskunnan eri sektoreilta, itsenäisistä tutkimuslaitoksista, yliopistoista, kansalaisjärjestöistä ja niin edelleen. Teitä on tänään koko joukko eri alojen asiantuntijoita paikalla ja moni hyvä ihminen on jäänyt vielä ulkopuolellekin. Toivon kuitenkin, että tämänpäiväinen keskustelu vie tärkeää asiaa eteenpäin.