Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Åbo Akademin jatkokoulutuskeskuksen konferenssissa "Kompetens 2004" 11.11.2004

Pitäisikö vain pärjätä tässä kovassa maailmassa vai pitäisikö sitä muuttaa paremmaksi?
- Valitettavasti pitää pystyä molempiin.

Nykyään ymmärretään aikaisempaa paremmin, että tässä globalisoituvassa maailmassa kehitys, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ympäristön kestokyky ja turvallisuus ovat entistä selvemmin sidoksissa toisiinsa. Olemme heränneet myös huomaamaan, että maailmasta on tullut suuri kylä, jossa oma hyvinvointimme on sidoksissa muiden ihmisten hyvinvointiin. Tämän päivän tilanne, jossa maailman ihmisten enemmistö elää köyhyydessä ja vähemmistö yltäkylläisyydessä ei ole vain väärin, vaan se ei voi olla pitkällä aikavälillä kestävä.

Yksityisen ihmisen näkökulmasta elämä on tullut epävarmemmaksi. Päivittäinen uutistulva tuo mukanaan pelottavia asioita, joiden ratkaisuun ei tunnu ulottuvan. Oman työn ja toimeentulonkin ennustettavuus on aikaisempaa heikompaa. Toisaalta menestymismahdollisuudet ovat kasvaneet, mutta samalla on lisääntynyt pelko epäonnistumisesta.

Keskinäisriippuvuuden ja yhteisen edun olemassaolo on otettu todesta maailmanyhteisössä. Tästä ovat olleet osoituksina monet viimeaikaiset poliittiset sitoumukset kuten YK:n Vuosituhatjulistus ja sen toteuttamiseksi tehdyt päätökset kehitysrahoituksesta Monterreyssa ja kestävästä kehityksestä Johannesburgissa. Poliittista tahtoa on ilmaistu myös muilla kansainvälisillä foorumeilla uuden vuosituhannen alkaessa.

Kyse on historiallisista, koko maapalloa koskevista poliittisista lupauksista ja tahdonilmauksista. Näistä lupauksista on nyt tehtävä totta yhteisvastuun hengessä ja maailman resurssien rajallisuus muistaen.

Vuosituhatjulistuksessa me tunnustamme sen, että globalisaatio tarjoaa suuria mahdollisuuksia, mutta sen tuottamat hyödyt ja siitä aiheutuvat kustannukset jakautuvat tällä hetkellä varsin epätasaisesta maiden välillä ja niiden sisällä. Tämän päivän globalisaatiosta hyötyvät nyt aivan liian harvat, ja aivan liian monet joutuvat kärsimään siitä tai jäämään tyystin sen ulkopuolelle. Vuosituhatjulistuksessa me haastamme toinen toisemme tekemään globalisaatiosta maailman kaikkien ihmisten kannalta myönteisen voiman.

Tämä Vuosituhatjulistuksen haaste on ollut perusajatuksena Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissiolle, jonka Kansainvälinen työjärjestö ILO perusti kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämän vuoden helmikuussa valmistui yksimielinen raportti ” A Fair Globalization; Creating Opportunities for All. Ennen kuin menen raportin sisältöön, haluan kertoa itse työprosessista. Se sopii nimittäin varsin hyvin seminaarinne teemaan. Miten erimielisenä aloittanut komissio pystyi tekemään yksimielisen raportin.

Toimin siis tämän maailmankomission puheenjohtajana yhdessä Tansanian presidentin Benjamin Mkapan kanssa. Komission jäsenet oli tietoisesti valittu edustamaan eri maanosia ja erilaisia globalisaatiokokemuksia. He olivat tutkijoita, politiikkoja, kansalaisaktivisteja, yritysjohtajia ja ammattiyhdistysväkeä. He olivat sananmukaisesti barrikadin molemmilta puolilta tulevia vahvoja ihmisiä. Mutta kyseessä oli myös ainutlaatuinen kokoelma mielenkiintoisia asiantuntijoita ja ryhmiensä aitoja edustajia.

Mutta entisenä koripalloilijana tiedän, ettei viisi tähtipelaajaa tee välttämättä mestarijoukkuetta. Komissiomme kokoonpano toki edesauttoi sitä, ettemme joutuneet "yhden totuuden" loukkuun. Me kunnioitimme komission jäsenten erilaisia mielipiteitä ja me puheenjohtajat jopa kannustimme kaikkia olemaan oma itsensä. Ainoa mitä me vaadimme, oli että jokaisella on tämä sama oikeus ja että hänen kokemuksensa on kuuntelemisen arvoinen. Tämä ensimmäinen puoli vuotta oli todella mielenkiintoinen, suorastaan riemastuttava kokemus.

Tämän jälkeen testasimme esille tulleita väitteitä ulkopuolisilla ihmisillä. Keskustelimme Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmankauppajärjestön sekä muiden globaalisaation hallintaan pyrkivien organisaatioiden edustajien kanssa ja avasimme nettisivut.

Mielipiteiden ja näkökohtien moninaisuus tuli entistä selvemmin esiin kansallisen ja alueellisen tason keskustelutilaisuuksissa ja muissa tapaamisissa, joita komissiomme järjesti. Me opimme yhä uudelleen sen, että ihmisten käsitys globalisaatiosta vaihtelee jokaisen omakohtaisen kokemusten mukaan. Yhteiseksi johtopäätökseksi tuli, että globalisaatiolla on monet kasvot.

Suomessa me järjestimme komission aloittaessa työnsä yhden päivän kuulemisen ja työn loppuvaiheessa toisen. Sen lisäksi meillä oli yhteyshenkilöitä eri puolille. Olin lisäksi EU:n komission järjestämässä eurooppalaisessa kuulemisessa. Tansanian valtiovierailulla olin myös Arushassa pidetyssä Afrikan alueen kokouksessa. Kiinaan tehdyllä virallisella vierailla pääsin käymään Kiinan kansallisessa globalisaatiokokouksessa. Osallistuin myös Aasian aluekokoukseen Bangkokissa.

Muut tekivät samoin. Komission työ oli suhteellisen avointa. Globalisaatiosta kiinnostuneet tahot pidettiin ajan tasalla alkaen YK:n pääsihteeristä, monien valtioiden johtohenkilöistä aina erilaisiin yhteisöihin kuten World Economic Forum Davosissa tai World Social Forum Porto Alegrossa.

Avoimuus ja laaja yhteydenpito eri tahoihin on ollut tärkeätä myös raporttimme suositusten edistämisen kannalta. Tämä työ onkin hyvässä vauhdissa monilla eri foorumeilla.

Yhteiseen lopputulokseen pääseminen edellyttää myös keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen säilyttämistä. Ilmassa olevan yhteisymmärryksen muuttaminen julkiseksi sanalliseksi sitoumukseksi on vaikea prosessi. Lopulta me onnistuimme siinä myöntämällä, että yhteinen lapsi ei voi olla kenenkään klooni.

Tiesimme siis etukäteen, että sekä onnistuminen että epäonnistuminen olisi julkinen asia. Me halusimme muutosta ja me halusimme onnistua ja me onnistuimme. Raportti on maailmalla saanut kokonaisuutena arvioiden hyvän vastaanoton.

Raporttimme tavoitteena aiheena on muutos: muutos kohti aitoa vuoropuhelua, muutos parempaan tulevaisuuteen, muutos oikeudenmukaiseen globalisaatioon.

Oikeudenmukaisemman globalisaation kulmakivenä on ihmisten tarpeiden huomioon ottaminen. Ihmisten tarpeet ja hyvinvointi unohdetaan liian usein globalisaatiosta keskusteltaessa. Puhutaan enemmänkin markkinoiden toimivuudesta. On tähdennetty talouden sääntelyn purkamista, markkinoille pääsyä ja makrotaloudellisia toimia, jotka nekin eittämättä ovat tärkeitä. Ne eivät kuitenkaan ole itsetarkoituksellisia vaan keinoja ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi.

Kansallisvaltiot ovat yhä globalisaation keskeisiä toimijoita. Ihmisen edellytykset ja mahdollisuudet hyötyä globalisaatiosta, riippuu paljolti siitä missä maassa he asuvat. Kansalaisvaltioiden on luotava asukkailleen suotuisa ympäristö itsensä toteuttamiselle. Tämä alkaa demokratiasta sekä ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamisesta.

Tarvitaan kestävää kehitystä. "Kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa", kuten ympäristön ja kehityksen maailmankomissio eli Brundtlandin komissio kestävän kehityksen määritteli.

Oikeudenmukainen globalisaatio edellyttää tasapuolisia kansainvälisiä sääntöjä. Maailmantaloudessa on tarjottava kaikille maille tasapuoliset mahdollisuudet ja pääsy mukaan ja tunnustettava se, että resurssit ja kehitystarpeet vaihtelevat maakohtaisesti. Näennäisen tasapuoliset säännöt eivät tuota tasapuolista lopputulosta, kun toimijat ovat eri kehitystasoilla.

Kauppaa ja pääomavirtoja koskevia sääntöjä on täydennettävä oikeudenmukaisilla säännöillä, jotka koskevat ihmisten liikkumista rajojen yli. Kaikki maat hyötyvät järjestelmällisestä ja hyvin hoidetusta kansainvälisestä muuttoprosessista, joka voi lisätä globaalia tuottavuutta ja vähentää hyväksikäyttöä.

Tarvitaan kehitysyhteistyötä. Meidän yhteisvastuullamme on auttaa valtaosaa maista ja ihmisistä pääsemään osallisiksi globalisaation hyödyistä. Teollisuusmaiden on täytettävä yli 30 vuotta sitten annettu lupaus nostaa kehitysavun määrä 0,7 prosenttiin BKT:stä. Meidän on myös avoimin mielin tarkasteltava uusia ja innovatiivisia ehdotuksia kehitysrahoituksen lisäämiseksi, mukaan lukien kansainväliset verot.

Tarvitaan vahvempaa ja tehokkaampaa monenvälistä järjestelmää. Monenkeskisyys on tärkeä väline demokraattisen, legitiimin ja yhtenäisen kehyksen luomiseksi globalisaatiolle. Kansainvälisten järjestöjen välille kaivataan kipeästi toimivampaa yhteistyötä ja yhtenäisempiä toimintatapoja. Myös kansainvälisten järjestöjen rakenteet ja menettelytavat kaipaavat pikaista uudistamista.

Ihmisiä kaikkialla maailmassa yhdistää haave elättää itsensä työllä. Työllä toisen palveluksessa tai työllä itsenäisenä yrittäjänä. Työllisyys tai työttömyys vaikuttaa suuresti siihen, miten ihmiset kokevat globalisaation. Siellä missä työllisyystilanne on parantunut, globalisaatio koetaan positiivisena ja siellä missä ihmisiä on joutunut työttömiksi, globalisaatio koetaan negatiivisena. Siksi ei ole sattumaa, että esimerkiksi Kiinassa globalisaatio mielletään hyvinkin myönteiseksi asiaksi, kun taas jossain toisessa maassa globalisaatio käsitteenä on negatiivisesti värittynyt. Tässä yhteydessä kannattaa huomata, että Kiina ja Intia kilpailevat tänä päivänä entistä enemmän osaamisella, eivät pelkästään edullisella työvoimalla.

ILO:n tilastojen mukaan avoin työttömyys on lisääntynyt globaalisti viimeisen kahden vuosikymmen aikana. Tilanne vaihtelee kuitenkin suuresti alueittain ja maiden välillä.

Työllisyydessä on globaalisti ottaen kuitenkin nähtävissä selviä kehityssuuntia. Työ verkottuu maailman laajuisten tuotantojärjestelmien yleistymisen myötä. Työtä tehdään ”vuorotta ympäri maailman.” Näiden tuotantojärjestelmien kasvu ollut huomattavinta huipputekniikkaa edustavilla aloilla ja työvoimavaltaisessa kulutustavaratuotannossa. Kasvu on voimistumassa myös palvelualoilla.

Vaikka edellä mainitut toimialat poikkeavat toisistaan, niillä on muutamia hyvinkin yhteisiä piirteitä. Työpaikkoja häviää jossain ja syntyy toisaalle, niin eri maihin kuin eri aloille. Ammattitaidottomat työntekijät ovat vaarassa menettää eniten, mutta koulutetutkaan työntekijät eivät voi olla varmoja omasta asemastaan tässä maailmanlaajuisessa kilpailussa. Tämä on valitettavasti todellisuutta myös useimmissa EU-maissa. Yhtä lailla on todellisuutta se, että työntekijöiden neuvotteluasema työnantajiin nähden on käynyt yhä heikommaksi.

Hallitusten ja Euroopan unionin olisi kiinnitettävä enemmän huomiota talous- ja kauppapoliittisten toimien työllisyysvaikutuksiin. Lyhytkestoisista työpaikkojen menetyksistä on tullut arkipäivää. Tällaisissa tilanteissa viranomaisten olisi käytettävä aktiivisia keinoja, kuten työllisyyskoulutusta ja yrittäjyyden edistämistä, joiden myötä syntyisi uusia työtilaisuuksia. Haluaisin korostaa ennaltaehkäisevien toimien tärkeyttä – sekä kansallisesti että alueellisesti –, oli sitten kyse koulutuksesta, taloudesta tai sosiaaliturvasta. Korjaavien toimien tekeminen jälkikäteen on aina vaikeampaa ja kalliimpaa.

Euroopan unionin tasolla keskeinen väline työllisyyden edistämiseksi on Lissabonin strategia, jonka tavoitteena on tehdä yhteisöstämme maailman kilpailukykyisin alue vuoteen 2010 mennessä. Lissabonin strategia yhdistää kilpailukyvyn laajempiin tavoitteisiin: talouskasvuun, työllisyyteen ja sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Strategian toimeenpano on ollut monelta osin valitettavan hidasta.

Suomi on globalisaatiossa toimija ja sopeutuja. Meidän pitää vaikuttaa globalisaation kehitykseen ja samalla meidän pitää pärjätä globalisaation kulloisessakin vaiheessa. Nämä prosessit ovat toisiaan tukevia.

Suomi kuuluu toistaiseksi globalisaation voittajiin. Voi hyvinkin kysyä miksi siis meidän pitäisi vaatia muutosta. Vastaus on yksinkertainen: koska se oikeudenmukaista ja koska näin epäoikeudenmukainen tilanne on epävakaa, eikä ole kenellekään pitkän päälle turvallinen. Siksi Suomen pitää kuulua muutoksen edistäjiin.

Viimeistään komissiomme työn aikana minulle tuli hyvin selväksi, että Suomen on itse huolehdittava omasta pärjäämisestään. Olemme niin pieni, ettei siitä ole muille suurta merkitystä ja sen verran rikas etteivät mahdolliset vastoinkäymisemme herätä sääliä muualla.

Kävin viime syksyn aikana asiasta keskusteluja pääministerin kanssa ja totesin tältä pohjalta uuden vuoden puheessa, että Suomi tarvitsee oman globalisaatiostrategian. Olen iloinen, että koko valtioneuvosto on ollut aktiivinen globalisaation suhteen ja yhteistyömme on sujunut tässäkin asiassa erinomaisesti.

Kansallisessa globalisaatiostrategiassamme pitää olla kaksi osaa: ulkoinen ja sisäinen. Meidän pitää miettiä minkälaiseen globalisaatioon pyrimme ja miten vaikutamme tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Työ EU:ssa on tässäkin suhteessa tärkeätä.

Yhtäältä meidän pitää pohtia miten pärjäämme globalisaation kulloisessakin vaiheessa. Tältä osin pääministerin asettaman Suomi maailmantaloudessa – selvityksen toissa päivänä julkaistu loppuraportti on mitä ajankohtaisin.

Raportin suosituksiin tutustuminen vie aikansa, enkä lähde tässä arvioimaan siinä tehtyjä ehdotuksia. Raportin otsikko ”Osaava, avautuva ja uudistuva Suomi” kuvaa kuitenkin hyvin sitä, miten Suomen tulee globalisaation haasteeseen vastata. Samalla on hyvä pitää mielessä, että kun korjaamme heikkouksiamme, emme saa heikentää vahvuuksiamme.

Globalisaation haaste Suomelle on samankaltainen kuin muuttuneen maailman haaste johtajuudelle. Ajatus kaikentietävistä, vahvoista ja yksinvaltaisista johtajista on yksinkertaisesti vanhentunut. Nykyään tilanteet muuttuvat nopeasti, asioihin pitää vaikuttaa ennakoivasti, niihin pitää reagoida nopeasti ja valtavasta tiedon määrästä pitää löytää olennainen. Tämä edellyttää johtajuudelta joustavuutta ja vastuunjakoa. Johtajuuden pitää sopia verkkomaisiin organisaatioihin.

Johtajuuden ja päätöksenteon tilanteet ovat hyvinkin erilaisia. Yhtäältä tarvitaan nopeita päätöksiä, kun taas välillä päätöksentekoprosessit voivat olla hyvinkin pitkiä. Kummankin kaltaisissa tilanteissa on pidettävä mielessä pitemmän aikavälin tavoitteet. On tärkeää säilyttää mahdollisuus useisiin toimintavaihtoehtoihin, koska menestyä voi monella tavalla. Yhden totuuden tai yhden toimintavaihtoehdon johtajuus voi olla suurissa vaikeuksissa globalisoituvassa maailmassa.