Eevan istunto, 17. marraskuuta 1999 Mäntyniemessä

"Vastuullinen vanhemmuus"

Keskustelijat: Koko kylä kasvattaa projektin Jari Ansio, opettaja Kristiina Alaja, VM Katriina Järvinen, projektisihteeri Aaro Järvelä, opettaja Minna Muukkonen, päiväkodin johtaja Liisa Rinkinen, professori Hannu Simola, kirjailija Anja Snellman sekä rouva Eeva Ahtisaari ja puhetta johtanut FT Laura Kolbe

Keskustelijat toivat oman näkökulmansa vanhemmuuteen ja kasvattamiseen ammattikasvattajina, vapaaehtoistyöntekijöinä, opettajina ja vanhempina. Keskiössä oli koulu ja opetustilanne, oppilaan ja koululaisen vuorovaikutus, mutta varsin seikkaperäisesti pohdittiin myös kasvatusasiantuntijoiden ja perheen välistä suhdetta, perheen merkityksen katoamista ja kasvattamisen nykyistä yhteiskunnallista arvoperustaa. Vertailuksi otettiin eurooppalainen (lähinnä Saksa, Iso-Britannia) ja amerikkalainen koulujärjestelmä.

Keskustelussa pohdittiin aikamme ylikorostunutta yksilöllistymistä sekä aikuisvastuun jakautumista ja pienentymistä. Analysoitiin kysymystä siitä, milloin alkaa "kunnon ihmisten kapina" tilanteessa, jossa kaikelle on annettu periksi ja arvopluralismi vallitsee. Todettiin, että vanhempien syyllistäminen voi olla tärkeää, se havahduttaa ja pakottaa kysymään ja etsimään vastauksia.

Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että Suomessa vanhemmat arvostavat koulua. Koulu on suomalaisessa yhteiskunnassa hyvässä asemassa. Opettajakoulutukseen hakeutuu yhä ikäluokan parhaimmistoa, ja opettajan ammatilla on hyvä arvostus. Pohdittiin onko sille pelolle perustaa, että kunnon ihmisten kapina ja moraalinen pahennuskin lähtee tarpeesta luoda hyväosaisille omat koulutuksen "kiihdytyskaistat" peruskoulun oheen ja rinnalle.

Pitkään analysoitiin myös suomalaisessa yhteiskunnassa vahvana olevaa "erinomaisuuden eetosta". Se ilmenee perheiden muuttumisena kilpailuyksiköiksi, suorittamispakkona ja vääränlaisena profiloitumisena. Liiallisen virikkeiden tuottamisen sijaan vaadittiin enemmän perustason välittämistä, rakkautta ja vanhemman syliä. Esiin nousi kysymys siitä, miten vaatimus päiväkotien ja koulujen erikoistumiseen vaikuttaa peruskasvatukseen ja -opettamiseen. Todettiin, että rima on viritetty liian korkealle, ja tässä kohdin koti ja koulu joutuvat kilpailemaan "kolmannen kentän" (viihteen, populaarikulttuurin, tietokoneiden, muodin ym.) kanssa. Tämän kentän viestit ovat ristiriitaisia koulun ja kodin peruskasvatustehtävään nähden,

Tilannetta voidaan parantaa luomalla ruohonjuuritason vanhemmuuden kulttuuria, yhteistyötä ja verkostoitumista. On luotettava "lähiöjärkeen", yhteisvastuullisuuteen, ja perinteisen eettisen koodistomme vahvuuteen ja jatkuvuuteen. Julkisen sektorin rooli on yhätärkeä, se luo tai on luomatta lapsen näkökulman huomioonottavaa kulttuuria. Todettiin, että aikamme markkinalähtöinen poliittinen retoriikka, jossa lapsiperheet nähdään kunnallistaloudellisena kulueränä, on asenteena raskas ja perheen itsetuntoa koetteleva.