Arvoisat kuulijat,
”Päätehtävä meidän politiikassamme nyt ja tulevaisuudessa on tietysti itsenäisyyden ja demokraattisen järjestyksen turvaaminen. Näissä molemmissa suhteissa ei ole vielä varmuutta.”
Näin aloitti tasavallan presidentti J. K. Paasikivi 13. syyskuuta 1948 pitkän päiväkirjamerkintänsä, joka myös ”Paasikiven ohjelmana” tunnetaan.
Yli seitsemässäkymmenessä vuodessa olosuhteet ovat toki kovasti muuttuneet. Koko yhteiskuntamme, sen turvallisuus ja hyvinvointi, ovat tuntuvasti vakaammalla pohjalla. Tuon perustan luomisessa, myös sota-ajan jälkeisinä ”vaaran vuosina”, joiden loppuvaiheisiin tuo päiväkirjamerkintä osuu, Paasikivellä oli ratkaisevan tärkeä merkitys.
Vailla vaaroja eivät silti ole uudetkaan vuodet. Juuri nyt huomiomme kiinnittyy koronapandemian taltuttamiseen. Mutta itsenäisyyttä ja demokraattista järjestystä ei parane edelleenkään pitää itsestään selvinä. Molempien turvaamista on jatkettava. Päätehtävä on siis ennallaan.
* * *
Ei historia koskaan itseään sellaisenaan toista. Mutta kun tänään juhlistamme Juho Kusti Paasikiven – tai pikemminkin Johan Gustaf Hellsténin – syntymän 150-vuotispäivää, on houkutus historiallisiin analogioihin suuri.
Se kertoo juhlan kohteesta. Poikkeuksellisen pitkän uransa aikana Paasikivi vaikutti lukuisissa historiamme käännekohdissa, sellaisissa, joihin tapaamme tukeutua, kun vertailukohtia etsimme. Lisäksi Paasikivi oli itse syvästi historiaan perehtynyt ajattelija. Historian ymmärtäjä ja tuntija, joka mielellään haki menneisyydestä oppia nykyhetkeen.
Mutta kertoo se myös ajastamme. Suurten murrosten keskellä paasikiviläiselle realismille on taas kysyntää. On jälleen ajankohtaista miettiä Suomen asemaa suurvaltapolitiikan ”konjunktuureissa”.
Ja toden totta, kun Paasikiven vaiheita tämän päivän perspektiivistä käy läpi, huomaakin yhä uudestaan tunnistavansa tuttuja piirteitä. Uusien teknologioiden ja toimijoiden kerroksia on tullut lisää, mutta suurvaltapolitiikkaan ja maantieteeseen aina vaan palaamme. Käsikirjoitus ja roolijako muuttuvat, mutta näyttämö pysyy.
* * *
Vuosikymmenten kuluessa Paasikivi ehti itsekin käydä läpi monta eri roolia: Autonomian ajan senaattorista itsenäistymisen alkuvaiheen pääministeriksi. Tarton rauhanneuvottelijasta maailmantalouden kriisiaikojen pankkimieheksi. Ennen sotavuosia ja niiden aikana Tukholman- ja Moskovan-suurlähettiläästä uudemman kerran pääministeriksi. Ja lopulta tasavallan presidentiksi kylmän sodan ensimmäisen vuosikymmenen ajaksi.
Kun aikakaudet vaihtuivat, eivät muuttuneet ainoastaan Paasikiven tehtävät. Alati liikkeessä olivat myös hänen politiikkansa tukipilarit, Suomen aseman takeina pidetyt kumppanit ja perusolettamat. Se mihin vielä äsken saattoi ajatella nojaavansa, ei äkkiä enää kantanutkaan. Tukea oli taas haettava uudesta suunnasta.
Pahat kielet saattaisivat pitää tällaista muutosvalmiutta opportunismina. Mutta kun päämäärä pysyy ennallaan, on kyse valtioviisaudesta. Tässä riittää oppia nykypäiväänkin. Silloin kun ympäristö on voimakkaassa liikkeessä, on myös meidän keinovalikoimamme voitava muuttua, jos oma etumme sitä vaatii. Vanhaan ei kannata ripustautua vain ripustautumisen vuoksi. Päätehtävä on pidettävä päällimmäisenä mielessä.
* * *
Palaan vielä tuon Paasikiven määrittelemän päätehtävän kahteen osa-alueeseen. Ensin itsenäisyyteen.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämääräksi on heti tuoreen selonteon alussa määritelty varsin tiiviisti seuraava: ”[…] vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata valtion itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, vahvistaa Suomen turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ylläpitää yhteiskunnan toimivuutta.”
Tämä on koko selonteon kova ydin. Ja sen ytimessä on itsenäisyyden turvaaminen. Vain itsenäisenä toimijana voimme vahvistaa kansainvälistä asemaamme. Itsenäisyys tarkoittaa kykyä kantaa vastuu omasta turvallisuudestamme itse. Kenellekään muulle kuin meille se ei ole ensisijainen päämäärä.
Tämä ei suinkaan tarkoita, että haluaisimme joutua toimimaan yksin. Päinvastoin, meidän etumme on pyrkiä mahdollisimman laajaan kansainväliseen yhteistyöhön. Mutta mitä vahvempia ja itsenäisempiä olemme, sen houkuttelevampi kumppani olemme muille.
* * *
Paasikiven aikaan verrattuna täysin uusi väline turvallisuuden ja hyvinvoinnin vahvistamiseen on Euroopan unioni. Euroopan yhteisöjen perustajajäsenet allekirjoittivat Rooman sopimuksen muutama kuukausi Paasikiven kuoleman jälkeen. Suomesta tuli unionin jäsen vasta lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin.
Tänä päivänä korostamme hyvällä syyllä EU:n merkitystä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme kannalta. Olemme luovuttaneet päätösvaltaa unionille. Oletuksena kuitenkin on, että saamme vastineeksi enemmän kuin annamme. Kyse on vaikutusvallasta, ainakin potentiaalisesta vaikutusvallasta.
Kiristyvän suurvaltakilpailun maailmassa suurimmatkaan eurooppalaiset maat eivät yksin pysty samaan, mihin vahva Euroopan unioni voisi yhdessä pystyä. Pienemmille maille lisäarvo olisi vielä suurempi. Elämme maailmanpolitiikassa aikaa, jossa voimaa kunnioitetaan. Heikkona jäämme jatkossa muiden jalkoihin, yhdessä ja erikseen.
Valitettavasti potentiaali on toistaiseksi jäänyt täyttämättä. ”Strategisen autonomian” tai ”eurooppalaisen suvereniteetin” semantiikasta kyllä kiivaasti kiistellään, mutta konkreettisiin näyttöihin on vielä matkaa.
Parempaan olisi pystyttävä. Myös Euroopalle itsenäisyys, autonomia, tarkoittaa kykyä vastata itse omasta turvallisuudestamme. Ei sitä, että haluaisimme ehdoin tahdoin toimia ilman muita. Toteutuessaan tällainen eurooppalainen itsenäisyys vahvistaisi myös Suomen itsenäisyyttä.
* * *
Toinen puolikas Paasikiven aikanaan määrittelemästä päätehtävästä oli demokraattisen järjestelmämme turvaaminen. Olen itse usein puhunut osallisen kansallistunteen tärkeydestä. Saamme kaikki demokraattiselta järjestelmältämme, koko yhteiskunnaltamme, tukea ja turvaa. Sen vastineeksi osallistumme kukin omilla tavoillamme tuon järjestelmän rakentamiseen ja turvaamiseen.
Kannan kuitenkin kovasti huolta siitä, että tämä osallisuuden tunne uhkaa rakoilla. Riittääkö meillä enää kykyä ja halua sovittaa yhteen erilaisia näkemyksiä? Yhteisten asioiden hoitaminen vaikeutuu, jos vain omat asiat ovat merkityksellisiä. Tai, jos oman oikeassa olemisen alleviivaaminen on tärkeämpää kuin yhteiseen tavoitteeseen pyrkiminen.
Pahoin pelkään, että pandemian myötä pitkittyvä poikkeusaika vaikeuttaa kanssaihmisten kohtaamista entisestään. Kansakuntamme henkisestä läheisyydestä on pidettävä huolta, aivan erityisesti fyysisen etäisyyden aikana. Asialla on turvallisuuspoliittisiakin ulottuvuuksia. Sisäisesti ehyttä yhteiskuntaa on ulkopuolelta vaikea rikkoa. Jo valmiiksi hajanaisen kanssa ei tarvitse edes nähdä vaivaa.
* * *
Demokraattinen järjestelmä tuo toisaalta mieleen koko maailmanjärjestyksen. Paasikiven ajattelussa oli jo epäonnisen Kansainliiton ajoista lähtien ollut selvää, että valtioiden välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen edellytyksenä oli vahva kansainvälinen järjestö. Suomesta tuli lopulta YK:n jäsen Paasikiven presidenttikauden viimeisenä vuonna.
Olemme siitä lähtien perinteisesti, ja perustellusti, vannoneet sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen ja monenkeskisen järjestelmän nimiin. Olen kuitenkin alkanut viime aikoina kysyä, tiedämmekö jatkossa varmasti, millaista järjestystä ja järjestelmää kannatamme.
Kun globaalit voimasuhteet muuttuvat, kenen asettamiin sääntöihin, normeihin ja standardeihin monenkeskisyys todella perustuu? Onko se järjestelmä enää hengeltään demokraattinen?
Saksa ja Ranska ovat jo jonkin aikaa rakentaneet allianssia multilateralismin puolustamiseksi. Yhdysvaltain seuraavalta presidentiltä puolestaan odotetaan avauksia demokratioiden yhteistyön tiivistämiseksi. Nämä ovat kannaltamme hyviä uutisia.
On silti varottava jakolinjojen vahvistamista. Globaalien haasteiden voimistuessa tarvitsemme yhä enemmän globaaleja vastauksia. Yhteisten asioiden hoitaminen ei onnistu ilman, että puhumme myös, ja aivan erityisesti, niiden kanssa, joiden kanssa olemme eniten eri mieltä.
* * *
Kollektiiviseen muistiimme on tainnut piirtyä J. K. Paasikivestä kuva jossain määrin pessimistinä, fatalistinakin, mitä pienten valtioiden kohtaloon tulee. Aivan näin ei kuitenkaan ollut. Kyllä hän omaan vaikutusvaltaamme uskoi. Haluan siksi päättää puheenvuoroni kahteen lainaukseen Paasikiven presidenttikauden alusta ja lopusta.
Avatessaan ensimmäistä kertaa tasavallan presidenttinä valtiopäivät helmikuussa 1947, Paasikivi totesi seuraavasti: ”Tarmokasta työtä meiltä kaikilta vaaditaan vaikeuksiemme voittamiseksi. Sillä tosiasia, joka meidän on aina muistettava, on, että tulevaisuutemme riippuu loppujen lopuksi meistä itsestämme, omasta tarmostamme ja ahkeruudestamme, kansamme henkisestä sitkeydestä ja siveellisestä kunnosta.”
Vihoviimeisessä puheessaan tasavallan presidenttinä, maaliskuussa 1956, Paasikivi puolestaan jatkoi samasta teemasta näin: ”Miten ulkonaiset olot ja maailmantapaukset kohtaloihin vaikuttavatkaan, kansan ja varsinkin pienen kansan tulevaisuus riippuu viime kädessä sen siveellisestä ja henkisestä voimasta, sen uskollisuudesta itseänsä, omia ihanteitansa, omia kansallisen elämänsä perusarvoja kohtaan. Ilman näitä henkisiä voimia kansa ei voi pysyä pystyssä.”
Niin uskon minäkin. Toivotan teille onnistunutta ja inspiroivaa juhlaseminaaria.