Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe FIIA Forumissa Helsingissä 29.9.2021

Kuva: Eeva Anudi
Kuva: Eeva Anudi

Hyvät naiset ja herrat,

Aivan aluksi haluan onnitella Ulkopoliittista instituuttia sen viettäessä 60-vuotisjuhlaansa. Suomi tarvitsee instituuttia, joka on sekä suomalainen että kansainvälinen.

Sama vaatimus koskee myös omaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme. Suomi tarvitsee ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, joka on sekä suomalaista että kansainvälistä. Emme voi emmekä halua kääntää selkäämme maailmalle, jossa elämme, huolimatta siitä, kuinka haasteellinen tuo ympäristö on.

Mutta meillä ei ole myöskään varaa unohtaa omia kansallisia etujamme, ei hetkeksikään. Suurimman osan aikaa kansainväliset ja Suomen omat huolet kulkevat käsi kädessä eikä niiden välillä ole ristiriitaa. Silti tulee myös hetkiä, jolloin meidän on tehtävä vaikeita valintoja. Valintoja, joissa meidän on ensisijaisesti ajateltava Suomen etua. Tätä vastuuta emme voi delegoida kenellekään muulle.

Viimeaikaiset kokemukset varsin eri elämänalueilta kuvaavat tilannetta hyvin. Oli kyse sitten pandemiasta tai pakolaiskriisistä, välittömät reaktiot äkillisiin kansainvälisiin haasteisiin ovat olleet varsin samanlaisia. Kansallisia, eivät kansainvälisiä. Jos muut ympärillämme toimivat omien kansallisten etujensa pohjalta ja me puhtaan pyyteettömästi, se asettaa meidät muita haavoittuvampaan asemaan.

Suomi ei saa joutua tilanteeseen, jossa samanaikaisesti arviomme sisäisistä ja ulkoisista turvallisuusriskeistä on vähemmän ankara ja lainsäädäntömme vähemmän tiukka kuin muiden kaltaistemme maiden. Hyvästä syystä pidämme itsestään selvänä sitä, että pohjoismaiset ystävämaamme ovat liberaaleja demokratioita. Meidän tulisi myös kiinnittää tarkkaa huomiota siihen, kuinka vakavasti ne suhtautuvat omaan turvallisuuteensa ja millaisin keinoin ne siitä huolehtivat. Suomi ei saa poiketa samalta polulta.

* * *

Kuten monet teistä saattavat tietää, oman kokonaisvaltaisen näkemykseni mukaan Suomen turvallisuus lepää neljän pilarin varassa. Ensimmäinen niistä on kansallinen puolustus ja turvallisuus; toisena tulee länsi-integraatio ja kumppanuudet; kolmantena on Venäjä-suhteemme; ja neljäntenä tulee kansainvälinen järjestelmä ja laaja turvallisuus.

Toisin kuin todelliset pilarit, yksikään niistä ei ole kiveen hakattu. Ne muuttuvat ja kehittyvät ajan myötä. Mutta aivan kuten todellisten pilarien, niidenkin on muodostettava yhtenäinen kokonaisuus. Jos yksi niistä heikkenee eikä sitä voi vahvistaa, muiden on pystyttävä kantamaan suurempi osa niiden varassa lepäävästä painosta. Tällainen aktiivinen vakauspolitiikka, jolla nimellä olen sitä kutsunut, vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja huomiota.

* * *

Aloitan ensimmäisestä pilarista, eli kansallisesta puolustuksesta ja turvallisuudesta. Kuten olen usein todennut, uskottavalla puolustuksella on kaksitahoinen tehtävä. Toisaalta se nostaa mahdollisen ulkopuolisen hyökkäyksen kynnystä. Ja toisaalta se tekee meistä houkuttelevamman kumppanin muille, etenkin silloin kun yhteistoimintakyky on hyvä.

Uskottava puolustus perustuu riittäviin sotilaallisiin valmiuksiin ja voimavaroihin. Aiemmat ja tulevat hankintamme puolustuksen eri osa-alueille ovat välttämättömiä, jotta pystymme varmistamaan sen, että kansallinen puolustuskykymme pysyy esiin nousevien haasteiden tasalla.

Mutta uskottavaa puolustusta ei voi rakentaa pelkän kaluston varaan. Sen perustana on koko kansan perustavanlaatuinen ajattelutapa: aito tahto puolustaa omaa maataan. Suomessa tämä tahto on ollut perinteisesti huomattavan korkealla tasolla. Se ei tarkoita sitä, että voisimme ottaa asian itsestäänselvyytenä myös tulevaisuudessa. Meidän on aktiivisesti kehitettävä tuota tahtoa tulevien sukupolvien keskuudessa.

Tällaista ajattelutapaa tarvitaan kasvavassa määrin turvallisuutemme varmistamiseen myös muussa kuin puhtaasti sotilaallisessa merkityksessä. Uudet teknologiat ja nykyajan informaatiotila tarjoavat meille runsaasti positiivisia mahdollisuuksia. Samanaikaisesti meidän on huolehdittava siitä, että koko kansakunta pysyy valppaana niiden mukanaan tuomien vaarojen ja riskien varalta. Turvallisuutemme varmistamisesta on tulossa entistä suuremmassa määrin jokaisen yksittäisen kansalaisen velvollisuus.

* * *

Viime vuosien kuluessa Suomi on rakentanut johdonmukaisesti tiheää puolustusverkostoa ja turvallisuuskumppanuuksia. Kahdenvälisesti teemme erittäin tiivistä yhteistyötä Yhdysvaltain, Ruotsin ja Norjan kanssa. Kolmenvälisesti, toisaalta Yhdysvaltain ja Ruotsin, toisaalta Ruotsin ja Norjan kanssa, antamamme aiejulistukset mahdollistavat yhteisen yhteistyön samojen avainkumppanien kanssa.

Kolmenvälinen yhteistyö, jota teemme Ruotsin ja Norjan kanssa, keskittyy maidemme yhteiseen pohjoiseen ympäristöön. Se käynnistettiin poliittisesti epävirallisella kokouksella, jonka kutsuin koolle Kultarantaan kaksi vuotta sitten. Olen nyt ilahtuneena pannut merkille, kuinka Ruotsi, Norja ja Tanska ovat seuranneet esimerkkiä ja luoneet vastaavanlaisen, niiden jakamaa aluetta koskevan järjestelyn. Molemmat hankkeet ovat pohjoismaisen puolustusyhteistyömme yhteisten tavoitteiden mukaisia ja vahvistavat yhteistä turvallisuuttamme.

Laajemmassa alueellisessa mittakaavassa Suomi on tehostanut yhteistyötään Ranskan ja Iso-Britannian kanssa. Osallistumme aktiivisesti Iso-Britannian johtamaan Joint Expeditionary Force -yhteistyöhön sekä Ranskan European Intervention Initiative -aloitteeseen.

Kuten Intian valtameren ja Tyynenmeren aluetta koskeva AUKUS-sopimus on viimeksi osoittanut, uudenlaisten monikansallisten puolustusjärjestelyiden määrä jatkaa kasvamistaan. Julkisessa keskustelussa uusien ad hoc -ryhmittymien on joskus nähty horjuttavan jo olemassa olevien liittoutumien ja unionien uskottavuutta. Joskus saa myös kuulla verhottuja vihjauksia siihen, että suora liittolaissuhde Yhdysvaltain kanssa olisi jopa tärkeämpi kuin Nato-suhde.

Itse näen erilaisten kumppanuuksien laajan kirjon myönteisenä asiana. Emme automaattisesti osallistu kaikkiin esiin nouseviin aloitteisiin. Mutta omien etujemme mukaisiin aloitteisiin osallistuminen auttaa meitä parantamaan edelleen yhteistoimintakykyämme valitsemiemme kumppanien kanssa. Ja nämä täydentävät ja vahvistavat turvallisuutemme toisen pilarin kahta olennaista osatekijää: EU-jäsenyyttämme ja läheistä Nato-kumppanuuttamme.

Nyt kun molemmat instituutiot ovat muotoilemassa omaa tulevaa turvallisuus- ja puolustusnäkemystään – Euroopan unioni strategisen kompassin ja Nato strategisen konseptin kautta – meillä on ratkaiseva vuosi edessämme. EU:n jäsenvaltiona Suomi toimii aktiivisesti sisältä päin: kuinka muovaamme EU:sta aiempaa vahvemman kansainvälisen toimijan, sellaisen joka puolustaa entistä paremmin meidän etujamme suurvaltakilpailun keskellä? Naton kumppanimaana Suomi tarkkailee tilanteen kehittymistä tiiviisti ulkopuolelta: missä valossa tulevaisuuden sotilasliitto näkee kumppanuussuhteensa ja pysyykö ovi jäsenyyteen avoimena?

* * *

Suomen Venäjä-suhde on pitkäaikainen ja monitahoinen. Aikojen kuluessa tämä suhde on kokenut vaihteluita, lievästi ilmaistuna. Mutta asia, joka on säilynyt jo vuosikymmenien ajan, on yhteinen sitoumuksemme pyrkiä ylläpitämään toimivia suhteita naapureiden välillä. Sen myötä toimivien – tai niin toimivien kuin kussakin tilanteessa on ollut mahdollista – Venäjä-suhteiden ylläpitämisestä on tullut oman turvallisuutemme tärkeä pilari.

Tämä suhde ei tietenkään ole koskaan toiminut omassa tyhjiössään. Se on olennainen osa laajempaa eurooppalaista ja jopa maailmanlaajuista asetelmaa. Ja valitettavasti tähän liittyen on havaittavissa monia huolestuttavia kehityskulkuja.

Euroopan unionin ja Venäjän välinen suhde on käytännöllisesti katsoen kuihtunut olemattomiin. Kumppanuuden hakemisen tilalle on tullut kasvavaa epäluuloa ja molemminpuolista syyttelyä. Meillä on aitoja erimielisyyksiä – sitä ei tule kiistää. Emme esimerkiksi hyväksy Krimin niemimaan laitonta liittämistä Venäjään emmekä suvaitse sitä, että Venäjä toistuvaa turvautumista epävakauttaviin toimiin.

Tästä huolimatta kehotan kaikkia katsomaan suurempaa kokonaiskuvaa. Menetämme mahdollisuuksia käsitellä yhteisiä uhkia ja haasteita Euroopassa. Vaarana on, että yhteistyöhön perustuvan turvallisuuden perinne katoaa. Saatamme näin ollen kävellä silmät ummessa keskelle vielä suurempaa konfliktia kuin se, joka nyt on käynnissä.

Toinen samaan asiaan liittyvä huolenaihe on Pohjois-Euroopan kasvava militarisointi. On sanomattakin selvää, että meidän on kaikkien pidettävä hyvää huolta omasta turvallisuudestamme. Se on jokaisen valtion oma velvollisuus. En kuitenkaan usko, että Venäjän ja lännen välinen vakaa turvallisuus tai ennustettavat suhteet voivat, tai että niiden tulisi, rakentua pelkän aseellisen voiman varaan.

Tarvitsemme myös vuoropuhelua Venäjän kanssa. Se ei ole millään tavalla ristiriidassa lujuuden kanssa. Suomen kokemusten perusteella voin vakuuttaa teille, että molemmat elementit voivat mahtua samaan yhtälöön. Oma Venäjä-suhteemme perustuu aktiiviseen, suoraviivaiseen vuoropuheluun.

Saman on oltava mahdollista myös Euroopan tasolla. Tässä yhteydessä haluan mainita, että erityisen pahoillani olen pannut merkille sen, Etyjin puitteissa tehty yhteistyö on käytännössä jäissä.

* * *

Pilareista viimeinen, eli kansainvälinen järjestelmä ja laaja turvallisuus, koskee koko ihmiskuntaa. Tämän kansainvälisen yhteisön näkyvin ilmentymä on Yhdistyneet kansakunnat.

Viime viikolla pidetyssä YK:n yleiskokouksessa saimme tuttuun tapaan kuulla runsaasti kauniita sanoja valtion- ja hallitusten päämiesten pitämissä puheissa. Myönteistä asiassa on se, että päättelin meidän kaikkien haluavan rauhaa ja turvallisuutta, vakautta ja hyvinvointia sekä tehokkaita ratkaisuja yhteisiin uhkiin ja haasteisiin.

Mutta sanat eivät yksin riitä. Ne on pikaisesti muutettava vaikuttaviksi yhteisiksi teoiksi. Ongelmana on se, että vaikka ilmeisesti olemme kaikki sitä mieltä, että maailma on yhä suuremmassa vaarassa, ei ole olemassa yhteisymmärrystä siitä, kuinka tästä mennään eteen päin. Sen sijaan näemme maailman jakautuneen keskenään kilpaileviin, ehkä jopa konfliktiin ajautuviin blokkeihin. Sen seurauksena saatamme puhua samoin termein, mutta tarkoitamme aivan eri asioita.

Sitä ei käy kieltäminen, että maailma tarvitsisi kipeästi vuoropuhelua. Mutta mikä tahansa vuoropuhelu ei käy. Nykyisen vuoropuhelun sijaan, jossa olemme kuuroja toisillemme, tarvitsemme vuoropuhelua, joka aidosti kantaa jakolinjojen yli. Vuoropuhelua, joka ottaa erimielisyytemme huomioon, mutta joka pyrkii rakentamaan luottamusta ja löytämään yhteisiä nimittäjiämme.

Juuri tässä asiassa Suomi haluaa vahvistaa kansainvälistä järjestelmää ja yhteistä turvallisuuttamme. Olemme edelleen sitoutuneita tarjoamaan hyviä palveluksiamme kansainvälistä strategista vakautta edistävien prosessien helpottamiseksi. Haluamme myös herättää Helsingin hengen uudelleen henkiin.

Alkuperäisen Helsingissä vuonna 1975 pidetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin merkittäväksi perinnöksi jäi tuossa kokouksessa vallinnut henki. Keskenään kilpailevien ja toisiaan vastustavien maiden halu istua saman pöydän ääreen keskinäisistä erimielisyyksistään huolimatta. Sellaiselle hengelle on tänä päivänä kova kysyntä, maailmanlaajuisesti.

Meidän on kiireellisesti tartuttava niihin perustavaa laatua oleviin kysymyksiin, joita sota ja rauha, ilmastonmuutos ja luontokato, pandemiat ja uusien teknologioiden mukanaan tuomat haasteet herättävät. Voimme löytää onnistuneita ratkaisuja vain toimimalla yhdessä. Kyse on meidän yhteisistä ihmisvelvollisuuksistamme. Millaisen maailman me jätämme tuleville sukupolville?

Ennen kaikkea nämä eivät ole mitään kaukaisia kansainvälisiä ongelmia, jotka olisivat jotenkin irrallisia omista kansallisista eduistamme. Ne ovat myös oman turvallisuutemme ytimessä. Ja näin ollen ne ovat aivan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ytimessä.