Kuva: Timo Jakonen
Kiitän kutsusta tähän juhlaseminaariin. Tulin, koska syvästi arvostan suomalaista poliisia ja kunnioitan poliisitoimemme 200-vuotista taivalta.
Sallinette, että ensiksi palaan hetken omiin muutaman vuoden kokemuksiini poliisitoiminnasta. Päällimmäiseksi nousee mielikuva, etten ole koskaan tavannut niin montaa psykologia. Nimittäin, sama havainto toistui toistumistaan: poliisi rauhoittaa, poliisi kuuntelee ja poliisi yrittää saada osapuolet jotenkin ymmärtämään toistensa lähtökohtia. Ja vasta sitten, jos vielä tarpeen oli, alkoi raportin teko, usein ei enää alkanut.
Ihmistuntemus onkin varmasti ammattinne tärkeimpiä avuja. Ja voin kuvitella, että mitä hankalampi tai vaarallisempi tehtävä on, sitä tärkeämpi on taito lukea ihmismieltä ja – käytöstä.
Silti poliisi kohtaa työssään myös itseensä kohdistuvaa väkivaltaa. Se väkivalta on väkivaltaa koko suomalaista yhteiskuntaa vastaan.
Suuren yleisön kuva poliisista on muuttunut paljon muutaman sukupolven aikana eikä vain niin, että pussihousut ovat vaihtuneet haalareiksi. Silloin ennen vanhaan konstaapelin näkeminen saattoi aiheuttaa tuntemuksen, että en minä ainakaan mitään moittivaa ole tehnyt ja yritän näyttääkin siltä, mutta saas nähdä, kenelle tulee pulmia. Nyt, jos jollakin on pulmia, hän varmasti suorastaan ilahtuu, jos sattuu poliisi vastaan.
Myös uhkakuvat ja rikokset ovat muuttuneet. Talousrikosten laajat vyyhdit tulivat tutuiksi 1990-luvulla, tämän vuosituhannen aikana nettipoliisin työ ja digitaalinen rikollisuus on tullut esiin. Kaikki nämä ja se, mitä emme vielä osaa kuvitellakaan, vaativat aivan erityistä osaamista ja tietoa tutkijoilta.
Luulen, että yksi asia on pysynyt, tai oikeastaan parantunutkin ajan mittaan. Suomalaiset luottavat poliisiinsa, ja toisaalta eivät koe vakavana ongelmana rikollisuutta lähiympäristössään. Nämä kaksi tutkimustulosta varmasti korreloivat keskenään; luotettava poliisi luo turvallisuuden tunnetta.
* * *
Turvallisuuden iso kuva on kuitenkin toisenlainen, paljon huolta aiheuttava.
Sisäiseen turvallisuuteen vaikuttavat monet yhteiskunnalliset ilmiöt – syrjäytyminen, työttömyys, yksinäisyys tai yhdenvertaisuuden vaje. Epäonnistuminen maahanmuuttajien integroinnissa olisi samantyyppinen ilmiö. Kaikista on seurauksena, että eheys, joka on suomalainen voima, myös turvallisuudessa, rikkoutuu.
Näihin kysymyksiin ei poliisitoimi juurikaan voi vastata, ratkaisut ovat yleistä yhteiskuntapolitiikkaa. – Oman käsitykseni olen usein toistanut: Hyvinvoivankin etu on, ettei pahoinvointia olisi.
Sisäiseen turvallisuuteemme vaikuttavat yhä enemmin uudet ulkoiset tekijät; laiton maahanmuutto, terrorismin uhka taikka hybriditoiminnot – ne kaikki ovat poliisiasiaa. Jälleen ollaan tilanteessa, jossa vaaditaan aivan erityistä osaamista ja tietoa tutkijoilta.
Keskeistä on kansainvälisen yhteistyön kehittäminen. Tarvitaan tietoa, ennakoivaa tietoa ja vertailutietoa. Myös oma tiedustelulainsäädäntömme kaipaa täydennystä.
Hybriditoiminnot ovat niin laaja kenttä, ettemme edes vielä tiedä sen rajoja. Otan kuitenkin yhden esimerkin. Tunnemme kyllä puheet ”pienistä vihreistä miehistä”. Jos sellaisia olisi pahanteossa, niin meidän lainsäädäntömme mukaan ne olisivat rikostapahtumia, siis pelkästään poliisiasioita.
On hyvin aiheellista, että lainsäädäntöämme nyt tältäkin osin tarkastellaan. Keskeisiä kysymyksiä ovat, tulisiko poliisilla olla mahdollisuus saada nykyistä laajemmin virka-apua puolustusvoimilta ja tulisiko poikkeusolojen toteamisen kynnyksiä tarkentaa.
Näissä hankkeissa joudutaan tarkoin puntaroimaan yksilön perusoikeuksia suhteessa yleiseen hyvään. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että juuri turvallisuus takaa mahdollisuuden perusoikeuksien ylläpitämiseen.
* * *
Kerrotaan tarinaa kesävallesmannista, joka ensimmäisen piirissä ilmenneen rikoksen johdosta kovasti innostui ja vähän hermostuikin. Sanoi hänelle vanhempi konstaapeli illan mittaan: Tämä alkaa nyt jo siltä näyttää, että vallesmanni voisi vähän helpottaa ja pistää petille, kerromme sitten heti aamulla kuinka tämä selvitettiin.
Niin, että kertokaa taas.