On jälleen elokuun loppu ja suurlähettiläspäivien aika. Kesä ehkä hiljalleen hiipuu, mutta politiikan syksy käynnistyy. Tosin täytyy muistaa, että ulkopolitiikka on 365/365-toimintaa, missä kesätaukoja ei pidetä. Ehkä senkin vuoksi on hyvä nähdä, mitä viime aikoina on tapahtunut ja ennen kaikkea yrittää luoda silmäystä tulevaan.
Olemme kuluvana kesänä muistaneet toisen maailmansodan päättymistä 70 vuotta sitten. Raskaita sotavuosia seurannut kylmä sota – konflikti kylläkin, mutta omine sääntöineen ainakin loppuvaiheessa suhteellisen vakaa aika – on sekin kaukana takana. Samoin mennyttä on kylmän sodan jälkeinen toiveikas jakso. Siitä tuli eräänlainen välikausi, joka ehti luvata ikuista kesää.
Mutta se oli väärä ennuste. Totesin alkukesän Kultaranta-keskusteluissa, että kansainvälinen järjestelmä elää nyt syvää murrosvaihetta, johon sisältyy merkittävää epävarmuutta ja kasautuvia ongelmia. Siinä tilanteessa me nyt olemme.
Realismin oppikirjoja availlaan nyt eri puolilla. Meillähän ne eivät koskaan kiinni asti menneetkään. Historiamme piti siitä huolen. Nyt ympärillämme on yhä vähemmän itsestään selvää ja yhä enemmän itsestään epäselvää. Siksi onkin tarkan, rehellisen ja itsekriittisenkin ajattelun aika.
* * *
Eurooppa elää nyt omia vaaran vuosiaan. Sitä reunustaa epävakauden ja väkivallan kehä aina Ukrainasta Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan. Samalla Eurooppa on myös sisäisessä käymistilassa, jonka yksi, muttei suinkaan ainoa, ilmentymä on ollut Kreikan velkakriisi ja sen hoitaminen.
Ukrainan konfliktin toinen vuosi on meneillään eikä loppua ole näköpiirissä. Kriisin hallitsemiseksi on kylläkin löydetty työkalu – Minskin sopimukset. Niiden toimeenpano tarjoaisi tien ainakin sotatoimien päättämiseksi ja tilanteen rauhoittamiseksi. Olenkin omissa toimissani pyrkinyt tätä mahdollisimman aktiivisesti tukemaan, luonnollisesti yhteistyössä monien kumppaniemme kanssa. Tätä me tietysti tulemme jatkamaan.
Mutta on syytä myös tarkoin noteerata niiden konfliktien syvempi luonne, joista Itä-Ukraina tai Krim eivät ole ainoa esimerkki. Ne eivät ole perinteisiä sotia, joissa massiivisella sotavoimalla haetaan kiistoihin suoraviivainen sotilaallinen ratkaisu. Sen sijaan kyse on valta- ja geopolitiikan ristiriidoista ja niihin vaikuttamiseksi luoduista sotilaallisista työvälineistä.
Vaikuttaminen, vaikkapa vain tiettyjä kehityskulkuja hidastamalla tai hankaloittamalla, voi konfliktissa olla riittävä ja realistinen tavoite. Ja ratkaisuksi voi riittää sekin, ettei itselle epämieluisaa ratkaisua tule. Tarvittaessa konflikteja otetaan pakista valmiina käyttöön tai ne luodaan mittatilaustyönä. Sodan liekkiä säädetään aina poliittisten tarpeiden mukaan, suuremmalle tai pienemmälle. Konfliktin perimmäinen logiikka usein kätkeytyy ulkomaailman silmiltä, joka seurailee lähinnä rintamatapahtumien päivittäistä virtaa.
Siksi Ukrainan konfliktin taustalla onkin huomioitava laajempi lännen ja Venäjän välinen vastakkainasettelu. Lännen silmissä kysymys on ennen muuta periaatteesta ja säännöistä. Pätevätkö Euroopan turvallisuutta koskevat yhdessä sovitut periaatteet ja säännöt? Saako Ukraina itse päättää tulevaisuudestaan, niin kuin sen tietysti pitäisi saada tehdä? Venäjän silmissä kyse on – tässä samassa asiassa – ehkä geopolitiikasta ja voimatasapainosta. Meidän on toki luontevaa nähdä kysymys omista lähtökohdistamme. Mutta venäläiset katsovat sitä omistaan. Tässä taitaa olla perusongelma.
Vaikka Ukrainan konflikti on vakava, kalpenee se kuitenkin Lähi-idän murhenäytelmän rinnalla. Alueen rakenteet ovat murtuneet ja johtaneet katastrofiin. Maailma on joutunut havahtumaan muun muassa ISIS-järjestön raakalaismaiseen terroriin, joka suuntautuu näköjään systemaattisesti myös naisiin ja lapsiin. Hämmentävää on sekin, miten monet länsimaissa syntyneet ja asuneet nuoret ovat lähteneet ja liittyneet tuon joukon riveihin. Jokin kylmä pohjavirta tässäkin tuntuu, kun niin monelle lupaus on tärkeämpää kuin vapaus.
Taistelu terrorismia ja ISIS-järjestöä vastaan on laajan kansainvälisen yhteistyön asia. Asian perään kyseleville menköön tiedoksi sekin, että ISIS on asia, jossa Yhdysvallat ja Venäjä puhuvat pitkälti samaa kieltä. Laajemminkin alueen kysymykset ovat saaneet nämä maat tiiviimpään keskusteluyhteyteen. Suomi kantaa osaltaan vastuuta osallistumalla Irbilissä kansainvälisen koalition koulutusoperaatioon.
Sopimus Iranin ydinohjelmasta oli varmasti vuoden paras uutinen Lähi-idästä. Se ei ollut sitä pelkästään sopimuksen vuoksi, vaan myös siksi, että Yhdysvallat ja Venäjä toimivat samansuuntaisesti. Vielä parempi uutinen olisi, jos niiden orastava Syyrian kriisiä koskeva vuoropuhelu etenisi kohti ratkaisun löytymistä.
Yksi epävakaudesta osin johtuva ilmiö on nopeasti rajuihin mittasuhteisiin kasvanut muuttoliike. Eurooppa vetää puoleensa niin vainottuja kuin yksinkertaisesti parempaa elämää etsiviä. Tässä kysymyksessä olemme ristiriidan edessä. Sivistyskansan inhimillisyys ja kunnia vaativat, että näitä ihmisiä autetaan. Toisaalta tiedämme, että Lähi-idän ja Afrikan epävakautta ei voida hoitaa siirtämällä yhä suurempi osa väestöä Eurooppaan. Vastaanottokyvyn rajat tulevat vastaan, vaikka ne eri maissa hieman eri kohdissa olisivatkin.
Epäonnistuminen tähän ongelmaan vastaamisessa tulee johtamaan vakaviin seuraamuksiin Euroopassa. Voi kysyä, kestääkö esimerkiksi Schengen-järjestelmä mitä tahansa? Vapaa liikkuvuus ei voi olla hallitsematonta liikkuvuutta. Luulenpa, että ellei Euroopalla ole haasteeseen yhteiskuntien ja kansalaismielipiteen kannalta kestäviä yhteisiä vastauksia, alkaa ajan oloon tulla yhä enemmän kansallisia vastauksia.
Tosiasioiden välttely ei ainakaan toimi, sen pitäisi olla selvää. Tarvitaan avointa keskustelua sekä selkeää ja uskottavaa politiikkaa, joka vaikuttaa ja saa kansalaisten enemmistön tuen. On ratkaistava, mihin suuntaan asioita oikein halutaan viedä? Autetaanko siellä vai täällä? Tähän tietysti mielellään vastataan, että tehdään molempia. Luulen kuitenkin, että on välttämätöntä valita painopiste ja toimia päättäväisesti sen mukaan.
Maltin ja terveen järjen säilyttämisestä olisi suurta apua maahanmuuton haasteeseen vastattaessa. Ilmiön jäsentelykin olisi välttämätöntä. On laillista ja laitonta maahanmuuttoa. On työperäistä maahanmuuttoa, jolta mikään kehittymään mielivä talous ei voi sulkeutua. On sekä kansainvälistä suojelua tarvitsevia että taloudellisin motiivein sitä hakevia ihmisiä.
Turvapaikanhakijoita varten on olemassa turvapaikkajärjestelmä. Sen on toimittava ja ellei näin ole, sen toimintaa on korjattava. Pakolaisstatuksen omaavien osalta taas tehdään poliittinen päätös kiintiöstä, joka maahan otetaan. Eurooppaan tulijoiden joukossa on myös valitettavasti joitain niitäkin, joilla on pahat mielessään. Tätäkään ei voi kiistää vain siksi, ettei joku kenties halua sitä kuulla.
Teidän on tarpeen katsoa myös muualle, sillä meidän ei tule vain itseämme pitää silmällä. Olisi katsottava tarkemmin Euroopan ja sitä ympäröivän maailman henkisiä suuntauksia. Mitä nationalismille on Euroopassa tapahtumassa? Entä Aasiassa, jos ei lähemmäs nähdä? Suvaitsevaisuus voi Euroopassa asioita paljossa ohjata, mutta miten muualla? Kovat intressit ja häikäilemättömätkin asiat puetaan usein kukkaispeittoon. Sanat eivät paljoa maksa. Silloin erityisesti diplomaatin on jaksettava Saarikosken sanoin kysyä: mitä tapahtuu todella?
Euroalueen ongelmat tai Kreikan velkakriisin hoito ei kuulu presidentin tehtäviin, mutta pari oppia olemme saaneet. Mikään raha- tai muukaan järjestelmä ei toimi toivotusti, jos sen edellytyksenä olleita sääntöjä rikotaan. Kreikan kohdalla taas näemme, että ellet hoida asioitasi, velkojat alkavat sen tehdä.
* * *
Kansallisfilosofimme J.W. Snellman kirjoitti toukokuussa 1863 tunnetun tekstinsä, ”Sota vai rauha Suomelle”. Siinä hän totesi: ”Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä”. Samassa tekstissä Snellman teroitti lukijan mieliin jälkimaailmalle hyvin säilyneen lauseen: ”Kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä”.
Kuten tiedämme, Snellmanin kirjoitus on elänyt pitkään ulkopolitiikkamme henkisessä kerrostumassa. Paasikivi luki sitä, Kekkonen luki sitä. Snellmanin perimmäinen viesti, sellaisena kuin sen itse tulkitsen, ei kuitenkaan ollut kannanotto jonkin yksittäisen linjan, kuten puolueettomuuden puolesta, puhumattakaan kansallismielisestä yksisilmäisyydestä. Snellmanin ajaton ajatus oli se, että kansainvälisen politiikan syvimmät toimintaperiaatteet on omissa laskelmissa aina huomioitava täysimittaisesti. Omaa asemaa on tarkasteltava kriittisesti, monta askelta etukäteen punniten. Ellei näin tehdä ja toimitaan pintatotuuksien tai emootioiden varassa, on edessä pahimmillaan Snellmanin varoittama ”kevytmielisten tulevaisuus”.
Kun katsomme omaa asemaamme tänään, on selvää, että kansallinen turvallisuutemme vaatii sekä jatkuvaa arviointia että käytännön toimia. Siksi, että edessämme on – kuten jo aluksi totesin – todennäköisesti pitkäaikainen epävarmuuden ja tiettyjen riskienkin aika. Ja vaikka meillä on osaltaan vastuu maailmasta, on meillä ehdoton ja ensisijainen vastuu omasta maastamme ja sen tulevaisuudesta.
Edelleenkin on realismia myös tunnustaa, että suurvaltapolitiikka ja sen teräksenmakuiset prinsiipit ovat voimallisesti mukana kaikessa oleellisessa. Eivät ne ole minnekään hävinneet eikä Venäjä suinkaan tämän suunnan ainut edustaja ole. Vaikka suurvaltaintressi usein kulkee propagandan vaatteissa, on se niiden alla oma tuttu itsensä. Ja tämän politiikan maailma ei edelleenkään ole kovin demokraattinen. Siinä suurilla on varaa suuriinkin virheisiin, pienillä ei välttämättä edes pieniin.
Suomen turvallisuusaseman näen kokonaisuutena, joka seisoo useamman pilarin varassa. Niitä ovat kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet sekä kansainvälinen järjestelmä, erityisesti sen rakenne, sääntöpohjaisuus ja hallittavuus. Nämä pilarit elävät koko ajan – heikentyvät tai vahvistuvat kehityksen myötä. Ne ovat myös keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Mutta mitä useampia pilareita meillä on, mitä vahvempia ne kannaltamme ovat ja mitä paremmassa keskinäisessä tasapainossa, sitä vakaampi on Suomen asema.
Kylmän sodan päätyttyä kaikki pilarit alkoivat vahvistua, minkä seurauksena maamme turvallisuusasema parani. Kun muu Eurooppa alkoi massiivisen aseistariisunnan 90-luvulla, kukapa muu kuin me suomalaiset usein ostimme nuo ylijäämäaseet. Puolustuskyky vahvistui. Länsi-integraatio eteni nopeasti EU-jäsenyyteen asti. Nato-kumppanuutemme alkoi kehittyä. Lisäksi suhteet Venäjään kehittyivät myönteisesti ja ne myös vapautuivat siitä painolastista, mikä neuvostosuhteissa oli ollut. Vieläpä koko kansainvälinen järjestelmä näytti suuntautuvan kohti sääntöpohjaisuutta ja monenkeskisyyttä.
Nyt päällä on kuitenkin toisenlainen kehitys, luultavasti pidemmän aikaa. Puolustuskykymme on resurssipaineiden puristuksessa juuri, kun uutta kykyä pitäisi luoda. Vaikka Suomen ja Venäjän keskinäiset suhteet ovat edelleen varsin hyvät, heijastuu laajempi kriisi myös niihin. Olemmehan mukana EU:n politiikassa ja pakotteissa. Kansainvälisessä järjestelmässä monenkeskisyys ja kansainvälisen oikeuden kunnioitus ovat haurastuneet.
Miten sitten mennään tästä eteenpäin? En näe muuta vaihtoehtoa kuin sen, että vahvistamme niitä pilareita, mitä voimme ja koetamme pitää kaikkia niin hyvässä kunnossa kuin voimme. Etumme ei olisi turvautua vain yhteen pilariin, vaikka se näyttäisi kuinkakin hienolta.
Puolustusta meidän on vahvistettava ja ajantasaistettava. Sama koskee sisäistä turvallisuutta ja tiedustelukykyä. Niissäkään emme voi jäädä elelemään sellaista aikaa, jota ei enää ole. Puolustus on tahtoa ja tekoja. Tärkein puolustuslinjamme sijaitsee aina suomalaisten korvien välissä. Jokainen suomalainen on maanpuolustaja.
Meidän on vastuullisesti varauduttava ikäviinkin asioihin, vaikka emme niitä todennäköisinä pidäkään. Tämä nyt vain on asioitten järjestys. Vakavan varautumisen ja haamusotien juoksuhautoihin ryntäämisen välillä on kuitenkin ero. Ja se pitää muistaa tehdä.
Läntinen yhteistyömme on myös vahvistumassa erityisesti Ruotsin kanssa kehitettävän puolustusyhteistyön ja Nato-kumppanuuden puitteissa. Venäjän kanssa ylläpidämme keskusteluyhteyden kaikilla tasoilla ja rakennamme yhteistyötä kaikkialla siellä, missä se on mahdollista ja hyödyllistä. Kansainvälisen järjestelmän tasolla meidän on rohkeasti puolustettava kansainvälistä oikeutta ja monenkeskistä järjestystä. Aktiivisella diplomatialla meidän on haettava jatkuvasti tilaa ja roolia, mistä Lähi-idän ydinaseetonta vyöhykettä edistänyt hanke on ollut hyvä esimerkki. Vaikka resurssimme eivät ole kasvamassa, emme voi jäädä tätä surkuttelemaan. Käytettävissä oleva on nyt käytettävä viisaammin ja tarkemmin.
Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa. Meidän itärajamme on pidempi kuin kaikilla Nato-mailla yhteensä. Jos reilu viisimiljoonainen kansa näissä olosuhteissa lähtökohtaisesti itse vastaa puolustuksestaan, on siinä jo vastuuta aika lailla.
Tähän teemaan liittyy suoraan kysymys EU:n turvatakuista. Tässä keskustelussa osa katsoo, että EU:n turvatakuut ovat pelkkä kuollut kirjain. Osa katsoo myös, että niiden nojalla Suomi on kuitenkin velvollinen muita EU-maita, myös Baltiaa, tarvittaessa puolustamaan. Eihän tässä mitään, mutta hivenen outoa on se, että samat henkilöt näyttävät usein olevan ”molempaa mieltä”. Ei EU:n turvatakuista kannata tietysti liioitella. Mutta se ei tarkoita, ettei niiden vahvistamista kannattaisi tavoitella.
Kansallisten ja alueellisten huolien lisäksi ja oikeastaan yläpuolelle tulevat vielä laajemmat, koko ihmiskuntaa koskettavat haasteet, kuten ilmastonmuutos. Meidän pitää hoitaa meitä itseämme erityisesti koskevat asiat, mutta samanaikaisesti meidän pitää osallistua kaikkia koskevien ongelmien ratkaisuun. Näin muuten ajatteli jo Snellmankin. Kun hän kirjoitti kunkin kansakunnan tavoittelevan vain omia etujaan hän nimittäin lisäsi: ”Mutta näiden pyrkimysten menestys riippuu siitä, miten ne liittyvät yhteen ihmiskunnan intressien kanssa”.
Meidän siis täytyy rakentaa Suomen turvallisuutta ja menestystä nimenomaan kokonaisuutena, ei vain sen yksittäisiä osia. Siksi tämä kuuluu koko ulkoasiainhallinnolle, sektorista riippumatta. Kaikilla on oma tehtävänsä, mutta sama tavoite.
* * *
Vaikka edessämme on haasteellinen aika niin taloudessa kuin hieman turvallisuudessakin, ovat vaikeudet voitettavissa. Historia ei päästä meitä lepoon, vaan asettaa väliin uusia ylämäkiä noustaviksi. Aiemmat sukupolvet ovat ne omalla työllään ylös nousseet, emmekä me halua jäädä yhtään huonommiksi.
Teillä maamme suurlähettiläinä ja vastuullisten asemien haltijoina on näistä asioista erityinen vastuu. Vastuu kansainvälisesti edustaa ja edistää etuamme sekä sitä tarvittaessa puolustaa sekä vaiston että järjen varassa. Tämä on vaativa tehtävä ja erityisen vaativa se on silloin, kun vaikeatkin asiat syöksyvät yllättäen eteenne. Haluan esittää kiitokseni panoksestanne tähän asti. Toivotan myös teille mitä parhainta syksyn alkua, olipa sää asemamaissanne sitten millainen hyvänsä.