Olemme täällä liikkeellä tärkeän teeman puitteissa. Hyvät eväät elämälle, se on itse asiassa aika paljon. Se pitää sisällä kaiken sen, mitä ihminen voi kohtuudella toivoa. Paitsi että teema on tärkeä, se on myös tutunomainen. Moni hallitus on viime vuosikymmenten aikana julistanut taistelevansa syrjäytymistä, köyhyyttä tai terveysongelmia vastaan. Paljon onkin tehty ja paljon on vielä tehtävää.
Uusi aika tuo aina uusia haasteita, joka tarkoittaa sitä, että työ ei koskaan tällä sektorilla lopu. Otetaan esille eräs viime vuosikymmenten selkeä olosuhteiden muutos. Suomi on rikas, ei pelkästään makroluvuilla, vaan myöskin keskimäärin ajateltuna. Absoluuttista köyhyyttäkin on pyritty vähentämään. Suhteellinen köyhyys sen sijaan näyttää liikkuvan vähän trendinomaisesti sen mukaan, milloin mistäkin päin taloudessa tuulee. Me joudumme tekemään erään johtopäätöksen: keskimääräinen hyvinvoinninkaan lisääntyminen tai pelkkä talouden menestyminen ei poista edellä mainittuja ongelmia, eikä välttämättä tuota hyviä eväitä kaikkien elämään.
Itse asiassa joskus hyvinvoinnin keskimääräinen parantuminen saattaa tuottaa uusia ongelmia. Otetaan esimerkiksi vaikkapa se, että 15 vuotta sitten aika harvalla nuorella oli mobiilipuhelin. Siitä ei syntynyt ongelmia, koska harva soitti harvalle. Mutta tänä päivänä puheliton nuori jää helposti sivuun, hänelle ei nimittäin kukaan soita. Tätä samaa ilmiötä on kuvattu laajemminkin. On muisteltu aikaa, jolloin voitiin sanoa, että joku kantaa köyhyytensä kunnialla. Sellainen oli havainto. Mutta tänä päivänä tuota sama havaintoa voi olla vaikea tehdä. Sukulaissuhteet ovat löyhtyneet, naapurit ovat tuntemattomia. Itse asiassa kaikki lasten harrastuksista vanhuuden tukeen on rahassa maksettava. Siinäkin tämä yhteiskuntamme on muuttunut.
Olen ollut monien muiden tavoin huolissani lasten ja nuorten syrjäytymisestä. Asian tilahan on sinänsä varsin tunnettu. Laskentatavasta riippuen 50 000 nuoren on sanottu syrjäytyneen, 30 000 nuorta on kokonaan työelämän tai opiskelujen ulkopuolella. Siis ikäluokan verran nuoria on meidän yhteisen elomme ulkopuolella. Se on kahdenvertainen menetys; tietysti yksilölle itselleen, joka menettää elämänsä lapsena tai nuorena ennen kuin elämä on kunnolla ennättänyt alkaakaan. Mutta se on myös tappio meille kaikille. Maassa, jossa on tunnettu huolta siitä, että me tarvitsemme tulevaisuudentekijöitä, ei voi olla varaa hukata yhtään ikäluokkaa. Juuri heitä me kaipaamme.
Taustalla on varmasti yhteiskunnan ja yhteisön ajattelun muutoksia. Nuori, lapsesta lähtien, joutuu ponnistelemaan tiukassa kilpailussa. Epäonnistumista ymmärretään yhteiskunnassamme aika huonosti, saati että se hyväksyttäisiin. Myös vanhempien elämä on muuttunut tikittävän tiukaksi. Se on vaikuttanut vanhemmuuden sisältöön ja käsitykseen siitä, mitä vanhempi lapselleen voi antaa.
Monet ovat varmasti pohtineet, miten parhaiten voidaan yhdistää nuoren oma vastuuntunto, vanhempien vastuu, yhteisön vastuu ja ulkopuolinen apu. Minä uskon vahvasti siihen, että jokainen meistä voi tehdä pieniä tai suurempiakin tekoja omassa lähiympäristössään lasten ja nuorten syrjäytymisen torjumiseksi.
Minulla oli kuluvalla viikolla tiistaina tilaisuus kuulla lasten ja nuorten arkielämää tuntevia ammattilaisia ja keskustella heidän kanssaan. Näkemyksiään olivat jakamassa sosiaaliohjaaja, projektityöntekijä, kouluterveydenhoitaja, seurakunnan nuorisotyönohjaaja, sairaanhoitaja, varhaiskasvatuksen työnohjaaja, etsivänuorisotyön työntekijä, poliisi, jalkapallovalmentaja, juniorivalmentaja ja muusikko. Kaikilla heillä oli sanoma siitä, miten syrjäytymistä tulisi ehkäistä. Syrjäytymisen ehkäiseminen on laaja-alainen asia, joka ulottuu kaikille yhteiskuntapolitiikan aloille.
Tiistain tilaisuuden keskusteluissa tuli esiin useita kokonaisuuksia, joilla on merkitystä lapsen ja nuoren syrjäytymisessä. Erityisesti korostui aikuisen läsnäolon, kuuntelemisen ja johdonmukaisuuden merkitys. Ne ovat asioita, jotka eivät kuulu yhdenkään viranomaisen yksinomaiseen toimivaltaan, eivätkä ne ole asioita, joita voitaisiin rahoittaa yhteiskunnan varoilla. Ne ovat osa meidän jokaisen vastuuntuntoista käyttäytymistämme.
Kodin lisäksi lapsi ja nuori viettää suuren osan ajastaan koulussa ja toivottavasti harrastusten parissa. Tietojen ja taitojen karttumisen lisäksi lapsi oppii sosiaalisia taitoja, joilla on tärkeä vaikutus lapsen tasapainoiseen elämään. Vanhempien, opettajien ja harrastuksesta vastaavien onkin toimittava yhdessä. Meidän pitää puhua kasvatuksen kumppanuudesta ja kanssakulkemisesta kasvatuksessa.
* * *
Paljon on tehty ja tuloksiakin on saatu aikaan. Niin niiden toimesta, jotka ammatikseen toimivat lasten ja nuorten parissa, kuin myös niiden toimesta, jotka ovat vapaaehtoistyössä mukana. Usein on syntynyt paikallisia hyviä käytänteitä. On ideoitu asioita, joita on sitten yhdessä ryhdytty tekemään. Otan muutaman tällaisen esimerkin esille.
Forssassa toimii ankkurihanke. Sen tavoitteena on tarttua nuorisorikollisuuteen ja perheväkivaltaan. Jos nuori tekee rikkeen, hän joutuu heti vastaamaan teostaan. Ensin asia käydään poliisin kanssa läpi ja sen jälkeen keskustellaan yhdessä vanhempien kanssa. Ankkuritiimistä on samalla paikalla sosiaalityöntekijä, tarvittaessa sairaanhoitaja tai nuorisotyöntekijä. Samalla, kun nuori selvittää itse tapahtumaa, Ankkuri-tiimin muut ammattilaiset selvittävät, miten perheessä muutoin voidaan ja onko taustalla sellaisia ongelmia, joihin voitaisiin hakea parannusta.
Toinen erinomainen esimerkki on Icehearts-työ. Se on toimintamalli, jossa liikunnan ja yhdessäolon kautta ennalta ehkäistään poikien syrjäytymistä. Icehearts-koulutetut valitsevat mukaan poikia, jotka tarvitsevat tukea kasvussaan. Toiminta on suunnattu pojille, joilla ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollisuutta päästä mukaan harrastamaan liikuntaa. Projekti yhden joukkueen osalta kestää 12 vuotta. Varhainen puuttuminen ja pitkäaikainen johdonmukainen apu ovat tuottaneet erinomaisia tuloksia.
Imatralla taas puolestaan palkattiin kaksi vuotta sitten neuvolatyöntekijöille työpareiksi uusia perhetyöntekijöitä. Heille ei annettu vastaanottohuoneita, vaan työ tehdään kotikäynneillä ja vertaisryhmissä. Yhdistettynä muuhun samansuuntaiseen toimintaan on Imatralla saatu lastensuojelun asiakkuudet ja kustannukset käännettyä suorastaan laskuun.
* * *
Haluaisin siteerata professori Liisa Keltikangas-Järvistä, joka eräässä keskustelussa oli todennut seuraavansuuntaisesti: ”Jos elämä alkaa olla hukassa, kaikki ulkopuolelta tulevat ohjeet, odotukset, säännöt ja päivärytmit auttavat. Emme yksilöinä ole aina niin vahvoja kuin itse kuvittelemme. Vaikka kuinka olisi masentunut, arki on saatava rullaamaan ja silloin ulkoinen ryhti ja aikataulut auttavat. Nykyisin puhutaan yhteisöllisyydestä. Yhteisö ei koostu ensi sijassa yksilöistä, miten yksilöt kuluttavat, mitä harrastavat ja mihin matkustavat, vaan se koostuu tavoista, normeista, rajoista sekä yhteisistä arvoista. Eli kaikesta siitä mitä me pidämme tärkeänä. ”
Minä haluan raivata tilaa yhteiskunnalliselle keskustelulle syrjäytymisen torjumiseksi. Kenelläkään ei ole valmiita vastauksia, mutta toivon, että suomalaiset lähtevät niitä meidän kanssamme miettimään ja tuottamaan. Itse asiassa kysymys on siitä, että saamme suomalaisen sanomaan itselleen, että tämä asia kuuluu minullekin ja minäkin voin tässä jotakin tehdä. Jos tämä asenne menee perille, uskon, että yhdessä todella teemme muutoksen.
Haluan toivottaa teille oikein hyvää seminaaripäivää.