Tasavallan presidentti Tarja Halosen puheenvuoro globalisaatioseminaarissa Presidentinlinnassa 10.3.2004

Kaksi vuotta Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettaman Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission puheenjohtajana yhdessä Tansanian presidentin Benjamin Mkapan kanssa on ollut minulle hyvä oppikurssi globalisaation kasvoista eri puolilla maailmaa.

Tämä itsenäinen komissio, jonka toimiala on ollut paljon laajempi kuin ILO:n toimiala, on varmasti ollut samanlainen oppipaikka kaikille meille komission jäsenille. Itsenäinen ja riippumaton komissio perustettiin siksi, että ILO:n normaalissa työssä ei löydetty riittävää yksimielisyyttä. Se on oikeastaan aika ymmärrettävää. Työnantajilla, työntekijöillä ja hallitusten edustajilla oli omat taustayhteisönsä ja keskustelu muistutti liikaa neuvottelutilannetta, siinä ei voitu antaa myöden.

Maailmankomissio koottiin poikkeavalla tavalla. Yleisempää on, että ns. like-minded eli samaa mieltä olevat ryhmät koettavat saada jotain aikaiseksi. Tässä tapauksessa ryhmään valittiin tarkoituksella henkilöitä, joilla oli varmasti erilaisia ja jopa vastakkaisia mielipiteitä globalisaatiosta. Komissiossa oli mukana hyvin erilaisia ihmisiä, pohjoisesta, etelästä, idästä, lännestä, teollisuusmaista, kehitysmaista jne. Pelkästään Yhdysvalloista oli kolme hyvin erilaista edustajaa: Joseph Stiglitz, joka on useimmille tuttu globalisaatio-kirjoittajana ja Nobel-palkittuna taloustieteilijänä; John Sweeney, amerikkalaisen ammattiyhdistysliikkeen vahva puheenjohtaja ja Reaganin hallituksen entinen työministeri Ann McLaughlin Korologos. Moni sanoi, että oli jo saavutus sinänsä, että he pystyivät olemaan mukana koko komission työn ajan ja olemaan vielä yhtä mieltä lopputuloksesta.

Se, että painotan niin paljon tätä prosessia johtuu siitä, että prosessissa sinänsä oli rohkaisevia piirteitä. Menemättä yksityiskohtiin voin kertoa, että ensimmäinen vuosi oli erittäin mielenkiintoinen ja avartava. Toisen vuoden alku oli lievästi epätoivoinen, koska erilaisista mielipiteistä piti saada se yhteinen asia ulos. Toinen vaikea vaihe oli vähän ennen loppua, kun oltiin jo päästy hyvin pitkälle yksimielisyyteen siitä mitä voidaan sanoa. Sitten tuli vaihe, jolloin oltiin vielä yhteydessä omiin taustaryhmiin ja itse kullekin tuli sellainen tunne, että pidetäänkö minua petturina tämän jälkeen. Voimme kuitenkin vakuuttaa, että komission jäsenet ovat aivan yhtä aitoja oman ryhmänsä edustajia kuin ennenkin. He ovat kyllä tottuneet kuuntelemaan vastakkaista mielipidettä, mutta se ei tässä maailmassa ole mitenkään pahaksi. Tässä mielessä tätä prosessia voisi suositella muillekin.

Raporttimme julkistettiin virallisesti Lontoossa 24. helmikuuta. Tässä yhteydessä kiitokset ulkoministeriölle, joka on ystävällisesti lupautunut julkaisemaan raportin suomeksi. Raportti on myös luettavissa verkkosivuillamme.

Yhteinen raportti ei ole yksin kenenkään näköinen. Jos puheenjohtajat olisivat kirjoittaneet sen erikseen, lopputuloksesta olisi tullut vähän erilainen ja jokainen komission jäsenkin olisi tehnyt siitä omannäköisensä. Ja kun te luette tämän raportin ja puhutte siitä, te luultavasti puhutte siitä aivan eri tavalla kuin minä tai joku muu. Tämä on täysin sallittua, sillä se kertoo kokoelmasta näkökulmia ja ehdotuksia, jotka ovat yhtä oikeita mutta jotka pitäisi jollakin tavalla saattaa yhteen, jotta päästäisiin eteenpäin.

***

Lähtökohtamme oli, että nykyinen globalisaatio ei ole reilua ja se ei ole poliittisesti eikä moraalisesti kestävää. Sen vuoksi tarvitaan muutosta. Tämä muutoshakuisuus oli ensimmäinen asia, joka meitä yhdisti. Näkökulmamme oli nimenomaan ihmisen näkökulma: globalisaatio ei ole ihmisten kannalta reilua, koska se ei vastaa ihmisten tarpeisiin. Mielestämme globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden tulisi olla sellainen, että se edistäisi työllisyyttä, vakaata kasvua mutta myöskin kehitystä ja vähentäisi köyhyyttä ja työttömyyttä.

Komissiomme työn tulokset ulottuvat laajemmalle kuin mitä Kansainvälinen työjärjestö ILO voi tehdä. Pohdimme sitä, millä tavoin globalisaation tulisi vastata ihmisen tarpeisiin ja teimme ehdotuksia, jotka ulottuvat eri tasoille: globaalitasolle, kansallisvaltiotasolle, paikallistasolle. Ehdotukset ulottuvat myöskin tuotantoelämään, johon vaikuttavat taas erilaiset päättäjät.

Kaikissa muutoksissa tarvitaan poliittista tahtoa, ja se voi joskus olla vaikeaa. Sen vuoksi vasta ehkä vuoden, kahden päästä nähdään, onko tämä raportti ollut mukana vahvistamassa sellaista prosessia, joka muuttaa globalisaatiota. Tämä on ensimmäinen vaihe, ja haluan tässä yhteydessä kiittää teitä, jotka olette osallistuneet keskusteluihin prosessin aikana. Suomi oli yksi niistä valtioista, joissa järjestettiin kansallinen keskustelutilaisuus komission työn tukemiseksi. Tätä tehtiin monessa muussa maassa ja myöskin alueellisesti.

Komissiollamme on ollut se käsitys, ja se on vain vahvistunut, että kansallisvaltiolla on tärkeä rooli globalisaatiossa. Muutos alkaa kotoa. Kansallisvaltio on edelleen keskeisin taho globalisaatiossa, sen ohjaamisessa ja siihen vaikuttamisessa. Kansallisvaltioiden toimet vaikuttavat kansainvälisesti – suurempien tietysti enemmän kuin pienempien. Toisaalta se, miten ihmiset voivat hyötyä tai miten he kärsivät globalisaatiosta, on myöskin pitkälti kiinni siitä, minkälaisessa valtiossa he asuvat. Myös käsitys demokratian, ihmisoikeuksien ja erityisesti oikeusvaltion keskeisyydestä vahvistui tämän prosessin aikana. Oikeusvaltiovaatimus esitettiin hyvin monelta taholta, myöskin siinä muodossa, että kun yhteiskunnassa kerran päätetään näistä asioista, tulisi sillä olla seurauksia myös käytännössä.

Taloudellisesta kasvusta oltiin sitä mieltä, että riittävä ja vakaa taloudellinen kasvu on hyvä asia. Edellytyksenä on, että se tapahtuu oikeudenmukaisesti. Markkinoiden toiminnan varmistamista sinänsä pidettiin hyvänä asiana, mutta markkinoiden pitää toimia samassa kehyksessä kuin kansallisvaltion tai globaalin järjestelmän. Se mitä yhdellä puolella sovitaan, pitää päteä myös toisella puolella.

Moneen kertaan tuli esille se, että pelkästään demokratian perusinstituutiot eivät riitä, vaan pitäisi olla myös elinvoimainen kansalaisyhteiskunta, johon kuuluu tietysti myös työntekijöiden ja työnantajien järjestöt.

Alueellinen yhteistyö voi olla erinomainen keino edistää oikeudenmukaista globalisaatiota. Se voi muodostaa askelman globaaleille markkinoille ja liittouman, joka tasapainottaa kansainvälisten suhteiden voimatasapainoa. Tässä mielessä muualla maailmassa katsotaan hyvin suurella mielenkiinnolla, millä tavoin eurooppalainen alueellinen järjestelmä kehittyy. Sitä ei ehkä nähdä ihan niin kauniina kuin me toivoisimme, mutta sitä pidetään kuitenkin mielenkiintoisena prosessina. Erityisen mielenkiintoista on tämän viimeisimmän laajentumisen onnistuminen, koska itäisen Keski-Euroopan maat, jotka nyt vappuna tulevat Euroopan unionin jäseniksi, ovat paljon lähempänä maailman keskiarvoa kuin ovat tähänastiset Euroopan unionin jäsenet.
Alueellisesta kehityksestä opin itse tämän prosessin aikana paljon lisää, vaikka olen sitä aikaisemminkin seurannut. Tämän kahden vuoden aikana afrikkalainen NEPAD-prosessi eteni ensin hyvin, sitten huonommin ja nyt se taas on jossakin mielessä optimistisempi kuin aikaisemmin. Aasiassa, Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa on jo paljon vahvempi alueellinen yhdentymisprosessi. Mielenkiintoinen tilanne on tietysti Amerikassa, jossa Pohjois-Amerikan USA:n rooli on paljon voimakkaampi kuin muiden maiden yhteensä.

Sitten on vielä globaalitaso. Me vaadimme oikeudenmukaisia kansainvälisiä sääntöjä ja solidaarista globalisaatiota. Yhä uudelleen toistui se, että pelkästään näennäisesti tasavertaiset säännöt erilaisissa kehitysvaiheissa oleville maille ei vielä takaa oikeudenmukaista lopputulosta. Meidän mielestämme globaalit säännöt eivät ole tällä hetkellä täysin reilut. Ja vaikka niistä tehtäisiin sellaiset, maiden erilainen asema ei takaa sitä, että lopputulos olisi hyvä.

Kansainvälisen järjestelmän koherenssia ja yhteistyötä on parannettava. Kansallisen tason koordinaation parantamisella voidaan saavuttaa paljon, mutta ei kaikkea. On yllättävää, että nykyisessä järjestelmässä helpostikin korjattavissa olevia puutteita ei ole pahemmin herätty korjaamaan. Tämä koskee esimerkiksi sellaista näkyvyyttä, transparenssia, että tiedettäisiin kuka mistäkin päättää ja millä tavalla. Meillä Suomessa tämä asia on paremmalla tolalla kuin muualla, mutta meilläkään se ei ole vielä niin hyvä kuin se voisi olla.

Kehitysmaista on jatkuvasti esitetty huoli kauppa- ja rahoitusjärjestelmän sitovuudesta ja vaadittu, että riittävä autonomia pitäisi taata kaikille maille, myös kehitysmaille. Tässä tarvitaan vuoropuhelua: mitä tahansa ei voi hyväksyä, mutta riittävä autonomia tulisi olla, jotta nämä maat myöskin pystyvät kehittymään.

Tuotannon muuttuminen maailmanlaajuiseksi edellyttää meidän mielestämme kansainvälisiä sääntöjä investoinneille ja kilpailulle. Uskomme, että kaupan esteitä tullaan purkamaan ja niitä pitääkin purkaa edelleen. Erityisesti kiinnitettiin huomiota niihin tuotteisiin, joiden tuotannossa kehitysmailla on suhteellinen etu. Minä koetin jo keväällä 2003 ensimmäisen kerran puhua tästä, että en usko WTO:n seuraavan kierroksen onnistuvan ilman, että maatalouden subventioihin päästään käsiksi. Toinen tällainen tärkeä tuote on tekstiilit, jossa näyttäisi olevan samanlainen tilanne. Nyttemmin WTO:n pääsihteeri on esittänyt omat vetoomuksensa juuri näistä samoista asioista.

***

Kaksi suurinta uutta asiaa tässä raportissa ovat työllisyys ja ihmiset. Jo pitkään on ollut yhteisymmärrys siitä, että vapaakauppa on tiettyjen kehitysprosessien jälkeen loppujen lopuksi edullista kaikille, mutta kuitenkaan pääoman ja tavaroiden ja yhä enemmän myös palvelujen vapaan liikkumisen rinnalle ei ole tullut työvoiman vapaata liikkuvuutta. Työvoiman vapaan liikkuvuuden kohdalla on olemassa alueellisia järjestelyjä, mutta meillä on EU:ssakin nyt laajentumisen myötä koettu tämä asia vaikeaksi. Suhtautumisessa on ollut tiettyjä varovaisuuksia. Muutto maasta toiseen on aina haaste, sekä muuttajille että niille, jotka jäävät, ja niille, joita tullaan kohtaamaan.

Vaikka ihmisten yli rajan tapahtuva liikkuminen on lisääntynyt tavattoman paljon, siitä ei ole globaaleja, universaaleja sopimuksia. Niitä pitäisi saada aikaan, sillä tiedän, että se on erittäin sensitiivinen ja vaikea alue, mutta se ei parane sillä, että sitä lykätään. Tämän vuoksi pidän erittäin tervetulleena sitä, että YK:lla on siirtolaisuutta käsittelevä komissio. Tähän liittyy paljon muutakin kuin perinteinen siirtolaisuus. Pakolaisuus on yksi pieni osa sitä, kuitenkin miljoonia ihmisiä. Sen lisäksi meillä on siirtolaisuus ja vielä erilaiset lyhyemmät tai pidemmät oleskelut ulkomailla ihmisten elämän aikana. Näiden sääntely on aika lapsen kengissä. Lisäksi pitäisi koko ajan muistaa, että ainoastaan työvoima ei liiku vaan ”fellow citizens”, kanssaihmiset.

Toinen tärkeä kysymys liittyy siihen, miksi ihmiset muuttavat. Useimmissa tapauksissa syynä on työ, eli matkustetaan tai muutetaan työn perässä. Tämä on asia, joka hämmästyttävällä tavalla yhdisti tämän prosessin aikana pohjoisen ja etelän. Huomasimme, että ihmisten reaktiot globalisaatiota kohtaan liittyvät usein nimenomaan työhön. Kansalaispalkka-ajatus ei ole vielä kovin laajalle levinnyt, vaan ihmisillä on sellainen tunne, että heidän pitää nimenomaan saada tehdä työtä, joko palkansaajana, yrittäjänä tai maanviljelijänä. Työ on se, joka elättää heidät ja heidän perheensä. Usein luullaan, että tämä olisi jotenkin pohjoismainen tai protestanttinen ajatusmalli, että me olisimme kovasti työkeskeisiä. Tämä prosessin aikana huomasin, että siitä käytetään vähän erilaisia termejä ja työn luonne nähdään eri tavalla. Mutta loppujen lopuksi on vaan niin, että ihmiset haluavat olla itsensä herroja ja ansaita elantonsa työllä, mitä se työ sitten onkin.

Huoli työstä on yhteinen. Siinä missä pohjoisen työntekijät ovat huolissaan oman työnsä poistumisesta, kehitysmaat taas ovat halukkaita hyväksymään hyvinkin epäreiluja ehtoja suorille ulkomaisille sijoituksille saadakseen työtä siihen maahan. Siksi kysyimme, miksi työllisyyttä ei ole pidetty kansainvälisenä tavoitteena nykyistä laajemmin. Nykyään se esiintyy ILOn tavoitteissa tai muissa vastaavissa vetoomuksissa, mutta se ei ole näkyvissä yleisenä globaalina tavoitteena. Työllisyyden edistäminen on sekä teollisuusmaiden että kehitysmaiden intressissä. Meidän yksi tavoitteemme on, että se olisi globaali päämäärä. Pitäisi tutkia miten eri asiat vaikuttavat työllisyyteen. Ei pelkästään katsottaisi kasvua, korkoja tai inflaatiota vaan seurattaisiin myös työllisyyttä. Tässä suhteessa EU on vähän pidemmällä kuin muut Lissabonin prosessin ansiosta.

***

Tähän raporttiin emme ole ottaneet kaikkia olemassa olevia kehityskysymyksiä. Olemme yleisesti viitanneet vuosituhannen kehitystavoitteisiin ja todenneet, että tämä on yksi niitä tapoja, miten se voidaan toteuttaa. Raportissamme toistetaan eräitä näistä keskeisistä asioista, kuten 0,7 % BKT-osuuden saavuttaminen kehitysrahoitukseen. Se on lupaus, joka on tehty kolme vuosikymmentä sitten. Näissä asioissa pitää olla sitkeyttä.

Kaiken kaikkiaan pidimme komissiossa YK-järjestelmää hyvin keskeisenä. YK:n toimintaa tulee tehostaa ja edustuksellisuutta parantaa koko järjestelmässä, mutta erityisesti Bretton Woods -instituutioissa.

Mainitsen tässä raporttimme ehdotuksista vain muutaman. Markkinoille pääsyn esteitä pitäisi madaltaa, erityisesti niiden tuotteiden osalta, joiden tuotannossa kehitysmailla on suhteellinen etu. Standardit pitäisi määritellä objektiivisella ja osallistuvalla tavalla ja kehitysmaiden osallistumismahdollisuuksia pitäisi parantaa. Tekijänoikeuksien osalta pitäisi löytää tasapainoisempi järjestelmä, joka huomioisi paremmin myös teknologian käyttäjän tarpeet eritoten köyhimmissä maissa. ”Affirmative action”, eli positiivisen syrjinnän kehittäminen WTO:ssa on osa tätä tavoitetta. Aiemmissa keskusteluissa on ollut jo esillä monenkeskisen järjestelmän kehittäminen. Oikeudenmukaisemman päätöksentekomekanismin kehittäminen Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa tuli vahvasti esille. Meillä on lisäksi koko joukko ehdotuksia, joilla myös kehitysmaiden ääni saataisiin paremmin kuuluville. Emme kuitenkaan ehdota maa ja ääni –periaatetta.

Kaikkien YK-järjestelmän elinten pitäisi vahvistaa arviointiyksiköitään ja julkaista tulokset julkisuusperiaatteen mukaisesti. Kaikki ovat varmasti vakuuttuneita siitä, että YK tarvitsee reformia, mutta nykyiselläkin YK:lla voisi tehdä paljon enemmän. Tämän vuoksi samalla, kun ehdotamme arvioitaviksi taloudellisen ja sosiaalisen turvallisuusneuvoston tai globaalihallintaneuvoston perustamista, jo nyt ECOSOCia voisi käyttää tehokkaammin koordinoimaan toimintalinjauksia maailmanlaajuisesti talous- ja sosiaalisektorilla. Me aiomme yrittää rohkeasti tänä keväänä ECOSOCin huippukokouksessa tuoda näitä asioita esille. Meillä on tietty etu puolellamme, nimittäin puheenjohtajamaa sattuu olemaan tällä hetkellä Suomi. Olemme puhuneet suurlähettiläs Marjatta Rasin kanssa sen lisäksi, että kävin keväällä puhumassa pääsihteeri Kofi Annanin ja yleiskokouksen puheenjohtajan kanssa asiasta. Tässä luultavasti päästään eteenpäin.

Globaalin tason lisäksi on sama asia on ollut esillä myöskin alueellisella tasolla EU:ssa ja muilla alueilla. Ensimmäinen käsittely EU:n puolella on jo ollut, ja on pidetty tarpeellisena, että komissio perehtyy tähän paremmin. Prosessi on lähdössä liikkeelle ja ovet ovat tässä mielessä auki.

***

Uuden vuoden puheessani sanoin, että Suomi tarvitsee globalisaatiostrategian. Siinä on kyse Suomen ja suomalaisten hyvinvoinnista myös tulevaisuudessa. Meidän tulee varautua siihen että taloudellisen kanssakäymisen esteitä tullaan jatkossakin purkamaan. Tuotantoa siirtyy teollisuusmaista ja myös Suomesta maihin, joilla on näillä aloilla suhteellinen etu. Ihmisten liikkuminen korkeamman elintason maihin tulee jatkumaan, kansainvälinen kilpailu tulee kiristymään.

Se, että Suomi on näinkin hyvin menestynyt, on osittain ollut avoimemman maailman ansiota. Hyvinvoiva maailma on etujemme mukaista, sitä me puhumme kehityspolitiikan puolella. Meidän tulee pitää huolta itsestämme. En usko että tulee kovin paljon delegaatioita tarjoamaan meille apuaan. Meidän katsotaan olevan sillä tavalla kehittynyt maa, että meidän täytyy itse löytää strategiat. Tämä oli ajatus keskustellessani sekä hallituksen että pääministerin ja muiden ministerien kanssa asiasta. Hallitus katsoo globalisaatiostrategiaa omalla puolellaan, samoin muut tahot. Ei niin, että olisi yksi ainoa kansallinen komitea vaan että olisi verkosto, jossa kukin miettisi omista näkökulmistaan.

Mielestäni ainakin yksi asia on selvä: kukaan ei ole asettanut tätä meidän malliamme esteeksi selviämiselle globalisaatiossa. Päinvastoin, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta muistuttaa hämmästyttävällä tavalla sitä mallia, minkä kuvitellaan pärjäävän kovenevassa kilpailussa. Näitä peruspiireitä ei kannata romuttaa.

Toinen asia mikä itseäni kiinnostaa kovasti ja olen siitä puhunut jonkin verran julkisuudessa on se, millä tavalla katsomme että investoinnit Suomen osalta ovat liikkuneet. Meillä on ollut paljon puhetta yrityskaupoista, fuusioista ja muusta sellaisesta, mutta emme ole löytäneet paljon seurantatietoa sen suhteen, mihin rahat menevät. Olen koettanut seurata yksittäisiä tapauksia ja ollut kiinnostunut siitä, menevätkö rahat huippuosaamisen rahoittamiseen jollakin sektorilla. En halua olla populisti, mutta ainakin niiden yhtiöiden kohdalla, joita olen seurannut, rahat näyttävät menneen pikemminkin omistajien mahdollisesti edelleenkäytettäviksi, joko omaan hyvinvointiin tai johonkin muuhun. Tällä hetkellä sijoittaminen ulkomaille ja kotimaahan jakautuu suunnilleen tasan, mutta trendi ei näytä kovin hyvältä. Silloin kun oli Venäjästä kyse, sanottiin että yksi menestymisen este on se, että venäläiset sijoittavat niin vähän kotimaahansa ja enemmän ulkomaille. Tämän saman arvion saattaisi joku tehdä meilläkin ja kysyä samalla tavalla, että mikä se vie muualle. Tietyllä tavalla kasvun ideologiaan kuuluu, että on pakko viedä muualle, mutta olisi myös pohdittava mitä kaikkea pitäisi tehdä, jotta investointeja tulisi lisää myöskin kotimaahan. Kiinnostavaa on myös ulkomaisen pääoman sijoittaminen kotimaahan, ja se mitä siinä tapahtuu. Näitä seuraamuksia kannattaisi miettiä olematta sinisilmäinen. Mielestäni tässä olisi haaste, johon tutkijat olisivat kovasti tervetulleita paneutumaan.

***

ILO:n edustajille sanoin tämän vuoden alussa, että minulla on iloinen uutinen, lapsi on tulossa. Joku siellä sanoi, ettei tiedä onko se lapsi terve ja hyvätapainen. Sanoin, ettei lapsista koskaan tiedä – se on nyt teidän kasvatettavissa, eihän sitä syntymässä valmiina saa. Tässä on vähän samanlainen tilanne, eli kaikenlainen kommentointi raportin suhteen on erittäin tervetullutta. Pääasia on se, että älkää unohtako globalisaatiota ja sen kehitystä.