Pentti Arajärvi: Sivistyskahvila Cafe Ursula 12.9.2001

SOSIAALINEN OIKEUDENMUKAISUUS 2000-LUVUN SUOMESSA

Eräällä ystävälläni oli tapana esitellä itsensä ja ammattinsa: olen insinööri, mikä on sinun vammasi? Käytän hyväkseni tätä avausta perustellakseni sen, miksi puheeni on juristin pohdintaa otsikon aiheesta.

Otsikkohan antaa rajattomat mahdollisuudet käsitellä aihetta, aikaa ja melkein paikkaakin. Oikeudenmukaisuus on epäilemättä yksi vaikeimpia aiheita ja oikeudenmukaisuuden arviointi on aina erittäin subjektiivista. Toisaalta oikeudenmukaisuus on noussut meillä yhä tärkeämmäksi näkökulmaksi. Juridisessa keskustelussa varmaan yksi viime aikojen lainatuimpia ajattelijoita on John Rawls, jonka teos A Theory of Justice kiehtoo tutkijoita.

Rawlsin laajan teoksen ottaminen pohjaksi tässä yhteydessä oikeudenmukaisuuden pohdinnalle tuntui ylivoimaiselta. Mieleeni tuli, että jollakulla filosofilla saattaisi olla lyhyempikin luonnehdinta. Ensimmäisenä tuli mieleen Platon ja kaivoinkin hänen teoksensa Valtio esiin. Ensiavauksella osui sivuilta eteeni sana oikeudenmukainen. Lopputulos oli, että luin Platonia kymmeniä sivuja ja palasin ensimmäiseen silmänluontiin.

"Jos siis joku sanoo oikeudenmukaiseksi sen, että kullekin suoritetaan se, mikä hänelle ollaan velkaa, ja sillä tarkoittaa sitä, että oikeamielinen mies on velvollinen tekemään vihamiehelleen vahinkoa ja ystävälleen hyvää, niin se, joka niin sanoi, ei ollut viisas. Hän ei näet puhunut totta; sillä onhan meille käynyt selväksi, ettei missään tapauksessa ole oikeudenmukaista vahingoittaa ketään."

Koetan pitää tämän määritteen mielessä kun seuraavassa pohdiskelen oikeudenmukaisuutta.

Sosiaalinen näyttää rajaavan sitä kenttää, jossa oikeudenmukaisuutta on pohdittava. Sosiaalinen on oikeastaan yhteiskunnallinen. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus tuo mieleen elokuun alusta 1995 voimaan tulleen perusoikeusuudistuksen yhteydessä tehdyn Suomen hallitusmuodon 1 §:n uudistamisen. Se muuttui vuoden 2000 maaliskuun alusta Suomen perustuslain 1 §:ksi samansisältöisenä. Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan perusarvoiksi on valtiosäännössämme vakuutettu se, että valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa.

Alkuperäisessä perusoikeusoikeuskomitean ehdottamassa muodossa Suomessa olisi edistetty yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, kun lopullinen muoto on, että edistetään oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Komitea perusteli ehdotustaan viittaamalla yhdenvertaisuuteen sekä taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin perusoikeuksiin ja niiden käytännön toteuttamiseen. Säännöksen todettiin liittyvän pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon ja demokraattiseen oikeusvaltioon. Ilmaisu muuttui perusoikeustyöryhmän mietinnössä ja lopullisessa hallituksen esityksessä. Muutosta ei perusteltu. En nyt lähde pohtimaan, mikä ero on yhteiskunnallisella oikeudenmukaisuudella ja oikeudenmukaisuudella yhteiskunnassa. Lyhyesti vain totean, että minusta olisi parempi, jos olisimme uskaltaneet sanoa, millaista oikeudenmukaisuutta haluamme.

Edellä olevasta ehkä jo käy ilmi, että en ymmärrä sosiaalista oikeudenmukaisuutta pelkästään sosiaalipoliittiseksi oikeudenmukaisuudeksi. Haluaisin kytkeä sen paljon laajemmin kysymykseen ihmisten perusturvallisuudesta. Se käsittää mielestäni yhtä hyvin ympäristön suojelun, oikeusturvan, katuturvallisuuden kuin tosiasialliset mahdollisuudet opetuksen saamiseen sekä korkeatasoisiin ja saavutettaviin terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja koulutuksen palveluihin. Siihen kuuluu myös viranomaisten luotettavuus, korruption vähäisyys tai mieluummin tietysti poissaolo, toimeentulon turva ja mikä hyvänsä, mikä edistää yhteistä hyvää ja vastaa yleistä oikeuskäsitystä ja oikeudentuntoa.

Oikeudenmukaisuus edellyttää aina, että asia on yleisesti hyväksytty. Yksilö ei ehkä koe, varsinkaan silloin kun päätös tai toimenpide on hänen kannaltaan kielteinen, oikeudenmukaisuuden toteutuneen. Yleistä hyväksyttävyyttä edellyttää aivan erityisesti sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Sen ulottuvuudet ovat monet ja monelta osin vaikeat. Sitä voidaan tarkastella mm. lopputuloksen kannalta, mikä on ehkä kaikkein vaativin lähtökohta. Muut mahdollisuudet ovat ehkä yksilöiden lähtökohtien tasoittaminen ja resurssien tasainen jako. Luultavasti joudumme käyttämään yhteiskunnan eri sektoreilla eri näkökulmaa oikeudenmukaisuuteen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa oikeudenmukaisuuden yleisenä piirteenä tuntuu olevan, että yhdenvertaisuus ja tasa-arvo hyväksytään. Tähän myös suomalaiset ovat valmiita muun maussa oikeudenmukaisuuden edellyttämän yhteiskunnallisten palvelujen ja muiden toimintojen rahoituksen suhteen. Kun kysytään, haluammeko pienemmät verot usein haluamme. Kun kysytään, haluammeko pienemmät verot, jos yhteisiä palveluja leikataan, emme halua. Olemme valmiit rahoittamaan yhteiset palvelut, kun kaikkien lapset voivat päästä korkeatasoiseen päivähoitoon ja koulutukseen ja kun itse kukin voi hyväksyä sen terveydenhuollon, jota sairauden tai onnettomuuden sattuessa saamme. Tästä syystä on myös tärkeää pitää yhteiset palvelut niin korkealla tasolla, ettei synny kysyntää ja rahoitusta sellaisille palveluille, jotka johtavat yhteisten palvelujen rapauttamiseen. Kun haetaan suhteellisesti parempaa palvelua, kysytään myös ennen pitkää, miksi rahoitan palvelua, jota en käytä. Julkiset palvelut jäisivät vain pienituloisten ja vähävaraisten palveluiksi.

Palatakseni otsikkoon. Siellä oli vielä kaksi asiaa: 2000-luku ja Suomi. Pitäydyn lähitulevaisuuteen. Toinen osa on Suomi. Edellä jo viittasin tasa-arvon hyväksyttävyyteen suomalaisten ajatuksissa. Me emme hyväksy yhteiskunnan jakautumista liian jyrkkiin tai selkeisiin tai muutoin polarisoituneisiin osiin. Samoin kun olemme valmiit yhteiskunnan sisällä torjumaan koulutuserojen tai tuloerojen liiallista eriytymistä, olemme valmiit myös alueellisesti torjumaan vastaavaa jakoa. Samalla on kuitenkin muistettava, että niin kehittyvillä kuin taantuvilla alueilla on sekä rikkaita että köyhiä sekä hyvään elämään predestinoituneilta näyttäviä että syrjäytyneitä ja syrjäytymisvaarassa olevia. Aluepoliittisesti meillä vain näyttää loppuneen keinot. Uskomme, että alueen keskuksen hyvinvointi säteilee ympärilleen talousteorian mukaisesti.

Mutta pitäisikö suomalaisten solidaarisuuden ulottua laajemmallekin? Eikö meidän pitäisi olla yhtä valmiita lievittämään hätää, torjumaan köyhyyttä, luomaan elämisen edellytyksiä maailman nälkää näkeville, sodista kärsiville ja kuivuuden vaivaamille, jotka aivan varmasti ovat ihmisarvon kannalta paljon heikommassa asemassa kuin kurjinkaan kanssaihmisemme Suomessa tai Euroopan unionissa? Pitäisikö meidän auttaa sellaisten lastentautien torjunnassa, joihin Suomessa jo kohta 60 vuotta ovat kaikki saaneet rokotuksen? Pitäisikö meidän auttaa yhteiskuntia kehittymään varmistamalla koulutus lapsille, useissa tapauksissa erityisesti tytöille? Minun vastaukseni on kyllä. Se on oikeudenmukaisuutta 2000-luvun Suomessa.

Saavutamme kansainvälisissä vertailuissa jatkuvasti kärkisijoja milloin ympäristön tilassa, milloin tulonjaon tasaisuudessa, milloin bruttokansantuotteessa, milloin koulutustasossa, milloin sosiaalisen hyvinvoinnin indikaattoreissa. Jopa kehitysavussakin saavutamme kohtuullisia tuloksia, vaikka kehitysapumme on kolmas osa kärjestä ja puolet YK:n suosituksesta, jonka itse olemme olleet hyväksymässä.

1990-luvun Suomi koki uskomattoman laman. Tällaista lamaa ei pidetty oikein edes mahdollisena. Bruttokansantuote laski useita vuosia peräkkäin, työttömyys ampaisi nousuun ja sen seurauksena myös sosiaalimenojen suhteellinen osuus bruttokansantuotteesta. Kukaan vakavasti otettava taloustutkija ei väitä, että lama olisi ollut sosiaaliturvan syytä. Usea vakavasti otettava talouspoliitikko on valmis myöntämään, että sosiaaliturva auttoi yhteiskunnan selviytymään yli laman. Se piti kulutuskysyntää yllä, se varmisti ihmisarvoisen elämän edellytykset ja se ylläpiti myös yhteiskuntarauhaa ja suomalaista konsensusta. Samalla lama merkitsi välttämättömyyttä leikata sosiaaliturvaa ja näin alentaa valtion ja kuntien menoja. Sosiaalimenot ovat noin 200 miljardia markkaa, ja kun otetaan huomioon vielä opetustoimen menot, ovat näiden hyvinvointitoimintojen kustannukset vuosittain suunnilleen samat kuin lama-aikaisen bruttokansantuotteen puolikas. Selvää oli, että näin suuresta menoerästä ei voitu olla leikkaamatta. Samalla se merkitsi sitä, että leikkaukset kohdistuivat lapsiin, sairaisiin, eläkeläisiin lähinnä heidän verotuksensa korottamisena sekä työttömiin. Terveeseen työssä olevaan aikuiseen valtion ja kuntien menojen leikkausta ei oikein voitu kohdistaa, koska he eivät saa oikeastaan valtiolta mitään. He maksoivat lamasta lähinnä työttömyytenä ja kohonneena veroasteena.

Terveet työlliset ovat sosiaaliturvan maksajia. He ovat sosiaaliturvan ketjukirjeen tällä hetkellä aktiivinen osa, joka maksaa lapsilleen ja vanhuksilleen ja joka uskoo aikanaan saavansa lapsiltaankin ja joka on aikanaan saanut vanhemmiltaan.

Laman vuosina puhuttiin talkoista, joilla lama ylitetään. Me teimme sen, ja nyt on hyvinvointi taas kunniassaan. Olemme eläneet seitsemän tai kahdeksan peräkkäistä lihavan kasvun vuotta. Veroja on alennettu parina vuotena roimasti, ja ensi vuonnakin on jotakin luvassa. Sosiaalimenojen osuus bruttokansantuotteesta on tipahtanut jo alle Euroopan unionin keskiarvon. Kun lama-aikaan unionin jäsenmaista oikeastaan vain Ruotsi ja Hollanti olivat meidän edellämme, on meidän perässämme tällä hetkellä vain sellaiset maat kuin Kreikka, Irlanti, Portugali, Espanja ja ehkä Italia. Sosiaalimenojen bruttokansantuoteosuus ei kerro ehkä kovin paljon sosiaaliturvan tasosta, mutta se kertoo kyllä siitä, paljonko suhteellisesti yhteiseen hyvään käytetään rahaa. Sosiaalimenojen kanssa saman tapainen kehitys on ollut myös koulutusmenoilla. Vain tutkimuksessa ja tuotekehityksessä olemme maailman korkeimpia bruttokansantuoteosuuden käyttäjiä.

Tilanne ei tältä osin ole hyvä. Voimme harjoittaa soveltavaa tutkimusta varmaan pitkän aikaa sen hyvän perustan ansioista, mikä meillä on. Ennen pitkää soveltava tutkimus kaatuu perustutkimuksen heikkouteen. Perustutkimus saattaa kaatua huonoon koulutustasoon. Olemme niin pieni kansakunta, että kaikki voimavarat on käytettävä. Meillä ei ole varaa yrittää satsata vain lahjakkaiden koulutukseen, koska emme tiedä lapsista, ketkä ovat lahjakkaita. Lahjakkuutta on niin monta lajia, ja kaikkia niitä tarvitaan sosiaalisen elämän osaajista matemaattisesti suuntautuneisiin, taiteellisen näkemyksen omaavista kielten koukeroihin syventyneisiin ja kasvatukseen keskittyneistä tunne-elämän virtuooseihin.

Palaan ilmaisuun lamatalkoot. Talkoot ovat vastavuoroinen tapahtuma. Tänään paanutetaan yhden katto, huomenna kaivetaan toisen oja. Jos tarkastelemme sitä, ketkä ovat talkoissa jo suorituksensa tehneet, ne ovat lapset, jotka saivat varmaankin laadullisesti vajavaista opetusta, kun opettajia lomautettiin. Ne ovat työttömät ja sairauspäivärahan saajat, joiden etuuksia alennettiin. Ne ovat lapsiperheet, sairaat ja vanhukset, joiden palvelutasoa heikennettiin. Nyt on aika ryhtyä talkoisiin näiden ryhmien aseman parantamiseksi.

Sanomani ei tarkoita, että kaikki se, mikä purettiin on palautettava. Merkittävä osa laman aikana ja laman perusteella tehdyistä rakenteellisista muutoksista ovat aidosti tehostaneet toimintaa, auttaneet meitä havaitsemaan, että jonkun täytyy mennä aamulla töihin, jotta on millä maksaa koulutus, sosiaaliturva ja monet muut asiat. Mutta eräitä asioita meillä ole varaa jättää korjaamatta. Olemme siihen liian köyhiä.

Ensimmäinen ja tärkein on lasten ja nuorten asema. Meidän tulee voida parantaa koulutuksen laatua ja nuorten viihtyvyyttä yhteiskunnassa. Voimme palauttaa monia sellaisia ehkäiseviä toimenpiteitä, joiden purkamisen hintaa maksamme tällä hetkellä rauhattomuutena, huumeongelmana ja yleensä yhteiskunnallisena pahoinvointina. Neuvolatoiminta, kouluterveydenhuolto, koulujen kerhotoiminta, liikunta ja nuorisotyön monet muodot ovat sellaisia, joilla paitsi parannamme elämän laatua myös saavutamme merkittäviä inhimillisiä ja taloudellisia säästöjä tulevaisuudessa. Ehkäisy on aina halvempaa ja inhimillisempää kuin vaurioiden korjaaminen.

Vanhusten huollossa meidän tällä hetkellä työelämässä aktiivisten on ehkä hyvä muistaa paitsi ihmisarvo myös ketjukirje. Se miten järjestämme tämän hetken vanhusten huollon on todennäköisesti se tapa, jolla meidän lapsemmekin järjestävät vanhusten huollon.

Ehkäisevän terveydenhuollon ohella muulla terveydenhoidolla on merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä, ja jo taloudellisesti on kannattavaa hoitaa ja kuntouttaa ihmiset mahdollisimman pikaisesti.

Koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva ei ole meno vaan investointi. Ne ovat investointi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen 2000-luvun Suomessa. Ne ovat myös investointi Suomen tulevaisuuteen ja menestykseen.