Tohtori Pentti Arajärven puhe Kehitysvammaisten tukiliitto ry:n liittokokouksessa Tampereella 5.6.2004

Yhteinen vastuu

Yksi usein käytetty slogan on, että ihminen on sosiaalinen eläin. Olemme kaikki ainutkertaisia yksilöitä. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Samalla ihmisluonnon tyypillisiin piirteisiin kuuluu vastuun ottaminen toinen toisistaan. Tämä vastuu on lisäksi selvästi laajempaa kuin eläinkunnassa toisista otettu vastuu, jossa lähinnä emo huolehtii poikasista.

Ihmisen yhtenä tunnuspiirteenä pidetään sitä, että ihminen on luonnon ainoa eläin, joka kykenee suunnitelmalliseen, pitkäjänteiseen ja toisetkin huomioon ottavaan työhön. Erottavana tekijänä pidetään usein myös sitä, että tämä perustuu enemmän oppimiseen kuin vaistoon. Toisaalta emme voi olla kovin varmoja siitä, mikä osa eläinten käyttäytymistä on oppimista ja mikä vaistoa.

Suunnitelmallinen, kehittyvä, yhteinen työ, yhteiskunnassa eläminen ja keskinäinen riippuvuus ovat johtaneet myös yhteisen arvopohjan määrittelemiseen. Yhteisen arvopohjan taustana voidaan eräällä tavalla pitää Ranskan suuren vallankumouksen kolmea ihannetta, vapaus, veljeys tai siskous ja tasa-arvoisuus. Näihin voidaan liittää vielä oikeudenmukaisuus, koska nämä kolme eivät vielä yksinään välttämättä takaa oikeudenmukaisuuden huomioon ottamista. Vapaus ja tasa-arvoisuus ovat lähinnä yksilöön kiinnittyneitä arvoja, vaikka tietysti voidaan puhua ryhmien tai kansojen vapaudesta ja tasa-arvosta. Olemme itse kukin vapaita johonkin tai jostakin, mutta vapaus ei ole ehdotonta. Sitä leik-kaa tasa-arvoisuus, jota ilman vapaus on vahvimman vapautta. Sitä leikkaa myös oikeudenmukaisuus niiltä osin kuin tasa-arvo ei vapauteen yllä.

Kolmas käsite veljeys, siskous, solidaarisuus on itse asiassa sama kuin yhteisvastuu. Se on selvästi näiden arvojen yhteisöllinen elementti ja liittyy erityisen kiinteästi oikeudenmu-kaisuuteen. Se on käsite, joka tekee yhteiskunnasta yhteiskunnan.

Kaikki ihmisyhteisöt ovat aina pitäneet huolen heikoimmista ja haavoittavimmassa olosuh-teissa olevista. Lapsista ja vanhuksista on huolehdittu eri tavoin ja vammaisetkin ovat ol-leet hyödyllinen osa yhteiskuntaa voimiensa mukaan. Hyvinvointiyhteiskunta sellaisena kuin se 1900-luvun jälkipuoliskolla meilläkin luotiin, on tuonut tähän uusia ulottuvuuksia. Yhteisvastuu on laajentunut koko yhteiskunnan vastuuksi mm. vanhuksista, työkyvyttömis-tä, sairaista, työttömistä, vammaisista ja ulottunut yhä enemmän eräällä tavalla aktiivitoi-mintaankin esimerkiksi opiskelun tukemisen kautta. Yhteisvastuu on hyvinvoinnin ydintä. Samanaikaisesti monet työn ja elannon ansaitsemisen edellytykset ovat muuttuneet. Muu-tos on useissa tapauksissa erityisen ongelmallinen vammaisille ihmisille.

Eri tavoin kasautunut työ ja osaaminen jaetaan usein fyysiseen, inhimilliseen ja sosiaaliseen pääomaan. Fyysistä pääomaa on rakennuksiksi, koneiksi ja laitteiksi, yleensäkin infrastruktuuriksi jäsentynyt työ. Inhimillinen pääoma on puolestaan koulutuksessa, muulla oppimisella, kokemuksella ja oivalluksella jäsentynyttä taitoa ja osaamista, jota yhteiskunnassamme on. Parhaimmillaan se on sivistystä.

Sivistys rinnastetaan usein tietoon ja oppineisuuteen. Kun tiedon määrä kasvaa sanotaan sivistyksenkin lisääntyneen. Tämä onkin epäilemättä sivistyksen yksi ulottuvuus, mutta ei suinkaan kaikki. Sivistykseen kuuluu aina myös toisten huomioon ottaminen ja yhteisen hyvän vaaliminen. Korkeimmankin oppiarvon saavuttanut voi olla melkoinen törkimys, kun taas todellista sydämen sivistystä tapaa täysin oppiarvoista ja muodollisesta asemasta riippumatta. Sitä edustavat vaikkapa kaikki ne äidit, jotka pitävät huolen naapurinkin kaka-roista.

Sivistys on samalla lenkki kolmanteen pääoman muotoon, sosiaaliseen pääomaan. Sosiaalinen pääoma on hieman muotitermikin, jolla pyritään kuvaamaan niitä edellytyksiä, jotka luovat hyvän yhteiskunnan. Sosiaalisen pääoman avainsana on luottamus. Se on luottamusta kanssaihmisiin ja yhteiskunnan toimintaan. Se ei tarkoita pelkästään tai ehkä ei jopa lainkaan perheenjäsenten keskinäistä luottamusta tai jalkapallojoukkueen sisäistä koheesiota. Se tarkoittaa sitä, että tiedämme yhteiskunnan toimivan suurin piirtein odotetusti ja yhteiseen hyvään pyrkien. Se on korruption vähäisyyttä, se on luontevia ihmisten keskinäisiä yhteyksiä ennestään tuntemattomienkin kesken ja se on kaikkien yhtäläisen arvon tunnustamista. Tätä kautta se liittyy myös tasa-arvoon ja sivistykseen.

Nykyaikaisen yhteiskunnan yhteisvastuu ilmenee kovin monella tavalla. Hienoimmillaan se on erilaisissa vapaaehtoisjärjestöissä, joissa tehdään pyyteetöntä työtä yhteiskunnan heik-ko-osaisten hyväksi. Osa tällaisesta työstä on palkatonta, jolloin henkilö antaa todella run-saasti tiedollisia, taidollisia ja ajallisia voimavaroja yhteisvastuun toteuttamiseen. Mutta yhtä hyvin yhteisvastuu ilmenee vaikkapa verojen maksamisena, vaikkei olisikaan iloinen veronmaksaja. Kaikki me tiedämme, että yhteiskunnan kautta kulkeva rahoitus koituu pait-si meidän itse kunkin hyväksi yhteiskunnan infrastruktuurina ja yhteisinä palveluina myös suurelta osin solidaarisuuden periaatteen mukaisesti niille, jotka eivät syystä tai toisesta kykene huolehtimaan itse itsestään. Intensiivisemmillään se on ympärivuorokautisia palve-luja ja keveimmillään rahan antamista jokapäiväisen elämän varmistamiseen.

Sosiaalisen pääoman mittauksissa on se todettu erityisen korkeaksi Pohjoismaissa, Hol-lannissa ja Kanadassa. Mittarina on käytetty mm. korruption vähäisyyttä, ihmisten järjes-täytyneisyyttä kansalaisyhteiskunnaksi sekä myönteistä vastausten määrää kysymykseen: useimpiin ihmisiin voi luottaa. Ei ehkä ole yllättävää, että samat yhteiskunnat ovat kär-kisijoilla esimerkiksi UNDP:n hyvinvointitilastoissa ja muutenkin monilla mittareilla yhteis-kunnan ja ihmisten hyvinvointia mitattaessa.

Sosiaalista pääomaa tulee vaalia. Se on ehkä näitä asioita, joka on kuin siivous. Sen tär-keyden huomaa vasta, kun sitä ei ole. Ja jos sen on kerran menettänyt, sen uudelleen ra-kentaminen on äärettömän vaikeaa. Tämä näkyy selvästi monista kehitysmaista, joiden taistelu korruptiota vastaan, oikeusvaltion puolesta ja ylipäänsä yhteiskunnan laajempien rakenteiden hyväksyttävyyden puolesta on vaikeaa. Usein niissä solidaarisuus tai luotta-mus ulottuu vain perheeseen tai parhaimmillaan heimoon.

Hyvinvoinnin rakenteiden yksi olennainen osa on, että kaikki voivat osallistua yhteiskuntaan, tuntea kuuluvansa siihen ja voivat olla niin antajina kuin saajina. Tämä edellyttää lähtökohtaisesti myös työnteon mahdollisuuden tarjoamista kaikille. Tässä suhteessa yhteiskuntamme on epäonnistunut ja tässä suhteessa on erityisesti ponnisteltava tilanteen parantamiseksi. Työttömyys uhkaa yhteiskunnan rahoitusta ja jokainen työllistynyt työtön aiheuttaa ikään kuin kaksoisvaikutuksen. Työtön siirtyy sosiaaliturvan käyttäjästä sosiaaliturvan maksajaksi. Sama tilanne on vammaisten kohdalla. Työnteon mahdollisuuden riistäminen on eräällä tavalla ihmisarvon riistämistä. Työnteon mahdollisuuden riistämisenä ei ehkä voida pitää meidän yhteiskunnassamme vallitsevaa työttömyyttä, mutta itse kunkin omantunnon arvon ja yhteiskuntaan kiinnittymisen kannalta työnteon mahdollisuuden järjestäminen on ensiarvoista. Tässä suhteessa meillä on vielä paljon tehtävää. Vammaisten osalta on monia uusia aloitteita, kuten siirtymätyö, sosiaaliset yritykset ja erilaiset työvoimapoliittiset muut toimenpiteet vanhojen työn ja toimeentulon tarjoamisen muotojen rinnalla. Ponnisteluja on tässä suhteessa jatkettava ja taattava itse kullekin aktiivinen osa yhteiskunnassa.

Yhteiskunnan sivistyneisyyttä voidaan pohjimmiltaan mitata sillä, miten se huolehtii hei-koimmista ja suojattomimmista.