Tohtori Pentti Arajärven juhlapuhe Turun yliopiston Sosiaalitutkimuksen klubi Kompleksi ry:n 30-vuotisjuhlassa 7.3.2003

Hyvän yhteiskunnan käsite on kaunis, vanha ja varmaan jokseenkin mahdoton toteuttaa todella kattavalla tavalla. Yhteiskunnan toimenpitein ei voida taata kaikkien hyvinvointia ja hyvää oloa, mutta yhteiskunta voi luoda edellytyksiä sille. Hyvää yhteiskuntaa ovat pohtineet useat suuret ajattelijat alkaen antiikin filosofeista. Platon pohti valtiota ja Thomas More julkaisi Utopiansa. Joskus ovat kirjailijat luoneet myös melkoisia varoituksia kuvatessaan yhteiskuntia, joiden tavoitteena voi sanoa olevan onnellisuuden keinoista riippumatta, kuten Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma.

Suurten ajatusten ohella hyvä yhteiskunta vaatii muutakin. Paitsi henkistä asennetta, pyrkimystä yhteiseen hyvään, vaaditaan myös aineellisia edellytyksiä. Siksi kunnossa oleva kansantalous ja julkinen talous ovat välttämättömiä edellytyksiä nykyaikaiselle hyvinvoinnille. Suomen kaltainen avoin kansantalous on hyvin herkkä taloudellisille tekijöille. Ennustaminen on vaikeutunut ja samaan aikaan rahoitus riippuu talouskasvusta ja yritysten menestymisestä, kilpailukyvystä ja työllistämisestä.

Tärkeä tulevaisuuden muokkaaja on kansainvälistyminen. Globaalistuminen on täällä. Globaalistuminenkin on kuitenkin viime kädessä ihmisten toimintaa ja luo tai hävittää tietynlaatuisen yhteiskunnan ylläpitämismahdollisuuksia. Globaalistumiseen liittyy talouden erikoistuminen. Globaalistuminen edistää taloudellista kasvua ja tuottavuutta ja tätä kautta myös kansainvälistä yhteistyötä. Tässä suhteessa se palvelee myös vakautta, kun kansakunnilla on jotain menetettävää, jos rauha ei säily. Globaalistumisen kielteisiin piirteisiin kuuluu toisaalta yhteiskunnallisen ja alueellisen eriarvoisuuden kasvaminen niin kansallisvaltioiden tasolla kuin varsinkin koko maailmassa. Tulorakenteet ovat myös muuttuneet teollistuneissa maissa varsinkin pääomatulojen kasvun kautta. Globaalistuminen synnyttää tarvetta sen kansainväliseen hallintaan. Erityisen tärkeää olisi kyetä vaikuttamaan kansainväliseen finanssijärjestelmään.

Hyvinvointiyhteiskuntaa kannatetaan laajasti. Toistuvasti ihmiset ilmoittavat tahtovansa mielummin palveluja kuin veronalennuksia. Työllisyyden parantaminen ja työttömyyden vähentäminen nauttii laajaa kannatusta. Hyvinvointipolitiikkamme perustan muuttamiselle ei näytä olevan pohjaa. Yksityiskohtia voidaan viilata ja tehokkuutta lisätä, turhia rönsyjä karsia, mutta samanaikaisesti palvelujen saatavuutta ja laatua halutaan parantaa ja etuuksien tasoja nostaa. Toimintapolitiikka on valittava taiten talouden, kansainvälisen ympäristön, arvojen ja asenteiden kokonaisuudessa. Tulevat tilanteet on voitava ennakoida ja muutokset valmistella siten, että ne ovat poliittisesti toteuttamiskelpoisia ja yhteiskunnan ja yksilön hyvään pyrkiviä.

Ihmisen perustavanlaatuinen turvallisuus on kiinni kovin monesta asiasta. Siksi perusturvakin on syytä määritellä laajasti. Laajimmillaan perusturvana voidaan pitää sitä, että maassa ja maailmassa vallitsee rauha, että ympäristönsuojelu on globaalisti kunnossa ja että ainakin äärimmäinen köyhyys on poistettu. Koulutuksen pitää koskea kaikkia ja yleisten kehittymisen edellytysten on oltava olemassa. Sairauksienkin tulisi olla hallinnassa siinä määrin kuin se on mahdollista ja terveydenhuollon kohtuullisesti järjestetty.

Suomalaiseksi perusturvaksi miellämme, että meillä tulee perus- ja ihmisoikeuksien olla kunnossa. Tällöin perusturvaan kuuluvat paitsi rauha ja puhdas ympäristö myös kansalais- ja poliittiset oikeudet sekä oikeusturva. Tähän voimme liittää vielä katuturvallisuuden, korruptoimattoman hallinnon ja monta muutakin saman tapaista asiaa. Toisen tärkeän kokonaisuuden muodostavat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet.

Todellisuus ei tietenkään koskaan ole niin ruusuinen kuin toiveet. Edellä mainitut seikat kuitenkin sisältyvät Suomen perusoikeuksiin, joskin niitä on aina tietysti suhteellistettava. Mikään oikeus ei voi olla absoluuttinen, koska oikeudet saattavat jo keskenään olla ristiriitaisia tai yhden henkilön oikeuksien toteuttaminen rajoittaa toisen oikeutta.

Taloudellisia perusoikeuksia sääntelee erityisesti perustuslain 18 §, joka edellyttää jokaisen oikeutta hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla sekä julkisen vallan edistävän työllisyyttä ja oikeutta työhön. Kyseessä on perustavanlaatuinen säännös yhteiskunnan ja yksilön taloudellisen toiminnan järjestämisen perustasta. Ensisijaista on, että terve aikuinen hankkii itselleen ja huollettavilleen toimeentulon. Säännös julkisen vallan velvollisuudesta työvoiman suojeluun asettaa puolestaan rajoitteen, joka edellyttää työn ohella tarjottavaksi mahdollisuuden lepoon ja virkistykseen.

Perustuslaista voidaan hyvin harvoin johtaa suoraan ja välittömästi yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien tarkka sisältö. Perustuslaki edellyttää aina sitä muotoavaa lainsäädäntöä. Se ei takaa mitään nykyistä sosiaali- tai koulutuspoliittista järjestelmää, vaan sen perustan, jolle tavallisella lainsäädännöllä järjestetty toiminta rakentuu. Perustuslaki takaa myös oikeusvaltion ja demokratian jo alkupykälissään.

Koulun tehtävä on epäilemättä opettaa lapsia tai saattaa heidät oppimaan. Tämän ohella koulun tehtävä on aina kasvatus. Kasvatus sisältää arvoja ja tavoitteita. Ne ja niiden sisältö riippuvat merkittäviltä osiltaan lapsen vanhemmista, mutta eivät ole riippumattomia ympäröivästä yhteiskunnastakaan.

Koulutusta tulee tarkastella paitsi yksilöä kehittävänä ja muokkaavana sekä hänen mahdollisuuksiaan lisäävänä tekijänä myös yhteiskunnallisena ilmiönä. Yhteiskunnan intressit ovat eräällä lailla taustalla senkin takia, että yhteiskunnan tavoitteiden saavuttaminen edellyttää koulutusta ja koululaitosta. Yhteiskunnallisina koulutuksen merkityksinä voidaankin pitää sitä, että se tuottaa ammattitaitoista työvoimaa, se siirtää kulttuuria sukupolvelta toiselle eikä väheksyä voi myöskään yleistä tietojen, taitojen ja asenteiden välittämistä. Tietoon, taitoon ja osaamiseen panostaminen on ilmeisesti kaikkein tuottavin investointi lähes toimialalla kuin toimialalla.

Koulutuksen kehittämisessä tärkeää on elinikäisen oppimisen periaatteen käsitteen muuttaminen todellisuudeksi kaikissa ulottuvuuksissa. Tärkeää olisi saada varhaiskasvatus yhä laajemmin lasten ulottuville. Asia on esiopetuksella ratkaistu kuusivuotiaiden osalta. Tätä nuoremmilla aina kolmivuotiaisiin asti tulee olla mahdollisuus päästä järjestelmällisen varhaiskasvatuksen piiriin. Tällä olisi todennäköisesti erittäin suuria vaikutuksia tulevaan koulumenestykseen ja lasten oireiden varhaiseen diagnostisointiin. Oppivelvollisuusikä voitaisiin laskea kuuteen vuoteen ja pidentää peruskoulu kymmenvuotiseksi.

Murrosikäiset pojat on saatava kiinnostumaan koulusta. Se on haaste opetussuunnitelmille, pedagogiikalle ja opettajainkoulutukselle sekä opetusmateriaalien valmistajille. Koulusta ei pidä tehdä viihtymiskeskusta, vaan opetus on saatava asiaksi, joka sinänsä takaa opiskelun ja viihtymisen. Aivan liian suuri osa nuorisosta ei suorita peruskoulun jälkeen ammatillista tutkintoa tai ylioppilastutkintoa. Lisäksi riittävää ei ole, että nuoret suorittavat lukion, vaan lukionkin jälkeen on hankittava ammatilliset tiedot ja taidot.

Yhtenä todennäköisesti tehokkaana vaihtoehtona on nuorten koulutustakuu. Koulutustakuu merkitsee järjestelyä, jossa yhteiskunta, käytännössä kunta, takaa nuorelle koulutuspaikan. Samalla on varmistettava nuoren sellainen tukeminen, että koulutus ei keskeydy. Järjestelmä edellyttää laajaa eri viranomaisten yhteistyötä. Keskeisessä asemassa ovat koulutusviranomaiset, mutta myös sosiaali-, työ- ja nuorisoviranomaisten tulee olla osa järjestelmän toimeenpanoa. Koulutustakuun seuraava vaihe on vailla työ- tai koulutuspaikkaa oleville nuorille annettava takuu kolmessa kuukaudessa järjestettävästä työstä tai harjoittelusta. Työttömyyden kierre on katkaistava ennen kuin se edes alkaa.

Yliopistojen ja korkeakoulujen tutkintojen suoritusajat ovat kohtuuttoman pitkät. Jo koulutuksen aloittaminen lykkääntyy nykyisin tarpeettomasti niin yliopistojen sisäänpääsyjärjestelmien kuin nuorten välivuosikäytännön johdosta. Hälyttäviä ovat tiedot, joiden mukaan noin puolet opiskelijoista ei seitsemän opiskeluvuoden jälkeen ole vielä suorittanut yliopistollista perustutkintoa ja neljännes ei suorita sitä koskaan. Työssäolo opiskeluaikana ei ole hyödytöntä. On hyvä, että työelämään tuleva on avannut muitakin ovia kuin kodin ja koulun. Liiallinen työssäolo merkitsee kuitenkin sitä, että opiskelijan tiedot ja taidot tulevat tehottomasti ja vajavaisina käyttöön verrattuna siihen, että opiskelu olisi jonkun verran nopeampaa ja työelämään siirryttäisiin valmistuttua. Tässäkin suhteessa on keppiä jo jonkin verran käytetty, kun opintotukikuukausien kokonaismäärää on rajattu. Ehkä tässäkin asiassa olisi löydettävä porkkanoitakin.

Lapsen etu on ehkä hieman epämääräinen, mutta periaatteellisesti tärkeä käsite. Sitä on sovellettava mm. kaikkien julkisten ja yksityisten, lasten kanssa tekemisissä olevien viranomaisten toimintaan. Lainsäädäntöelinten on otettava työssään huomioon lapsen etu. Lapsen etu määrittää myös lapsen vanhempien tai muiden huoltajien toiminnan perustan.

Suomalaiselle lapsiperheelle on tyypillistä, että isät ja äidit ovat mukana työelämässä jopa useammin kuin miehet ja naiset keskimäärin. Lapsiperheiden vanhemmat tekevät tutkimusten mukaan myös pitkää työviikkoa. Tämä on vanhemmuuden kannalta ongelmallista, koska lasten henkisen hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta merkityksellistä on nimenomaan vanhempien läsnäolo. Työelämä näyttää kuitenkin kehittyvän siihen suuntaan, että jos jommankumman on joustettava niin se on perhe.

Lasten ja erityisesti pienten lasten elämänlaadun parantamisessa yksi avainasioita olisi vanhempien ylitöiden vähentäminen. Varsinaista työaikaakin pitäisi voida lyhentää ja luoda osittaisesta hoitovapaasta ja hoitorahasta nykyistä paremmin perhettä tukeva menettely. Merkittävää voisi olla se, jos työelämä voisi tukea myös kodin ja koulun yhteistyötä. Ajateltavissa olisi, että työehtosopimuksien perusteella voitaisiin muutamia tunteja vuodessa käyttää siihen, että vanhemmille annetaan mahdollisuus lapsen koulunkäynnin tukemiseen ja yhteyden pitämiseen kouluun.

Paljon puhutaan vanhemmuuden puuttumisesta tai kriisistä. Useimmiten se on aika epämääräistä puhetta. Vanhemmuus tarkoittaa pohjimmiltaan rakkautta ja rajoja. Lapsi on hyväksyttävä, vaikkei lapsen tekoja aina hyväksyisikään, ja lapselle on asetettava rajat. Se tarkoittaa lapsen omaa päätösvaltaa niissä asioissa, joista lapsi pystyy itse päättämään ja vain niissä asioissa. Vanhemmille kuuluu päätösvalta muissa asioissa, mutta lasta on kuultava silloinkin.

Pienempien lasten vanhempia olisi tuettava paitsi äidin ja lapsen terveyden ja hyvinvoinnin osalta, myös parisuhteen ja vanhemmuuden kannalta. Pienen lapsen päivähoitoon siirryttyä olisi mukaan kytkettävä ensin päivähoito ja esiopetus sekä myöhemmin kouluterveydenhuolto ja muu oppilashuolto ja myöhemmin myös opiskelijaterveydenhuolto. Näin voitaisiin seurata lapsia täysi-ikäisyyteen asti. Myös vanhemmat on kytkettävä koko toimintaan mukaan. Hyväksi voidaan käyttää myös mielenterveystyön osaamista ja työterveyshuoltoa ja muita terveydenhuollon menetelmiä. Lasten suojelussa tarvitaan yhteistyötä kodin, perusterveydenhuollon, päivähoidon, kotipalvelun, koulutoimen, sosiaalityön, päihdetyön, aikuispsykiatrian ja mielenterveystyön kesken siten, että tarvittaessa voidaan käyttää niin viranomaisten palveluja kuin vapaaehtoisjärjestöjä.

Ehkäpä olisi saatava aikaan lapsitakuu: jokainen lapsi saa varttua turvallisissa ja virikkeellisissä olosuhteissa vapaana puutteesta, aikuisen tukemana ja tavoitteena hyvä tulevaisuus.

Syrjäytyminen syntyy useista ongelmallisista elämänolosuhteista, joista syrjäytynyt henkilö kohtaa pahimmassa tapauksessa kaikki. Arviointiperusteena ovat esimerkiksi asuminen, työllisyys, terveys, koulutus, sosiaaliset suhteet, yhteiskunnallinen aktiivisuus ja vapaa-aika.

Niin köyhyyden kuin syrjäytymisen esiintymisessä ja torjumisessa erityisen huolestuttava on tilanne, jossa nämä ilmiöt alkavat olla ylisukupolvisia. Lasten syrjäytymisriskiä koskevissa tutkimuksissa on saatu hälyttävän suuria lukuja, kun kriteerinä on käytetty potentiaalista lastensuojelun tarvetta. Vaaraa ei voi vähätellä. Ylisukupolvisen köyhyyden ja varsinkin syrjäytymisen ongelma on oppiminen sellaiseen elämäntapaan, joka perustuu yhteiskunnan tuella elämisen kokemiseen luonnolliseksi elämäntavaksi, heikon koulutustason hyväksymiseen omaksi ja lasten elämäntilanteeksi sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja aktiivisuuden väheksymiseen.

Yhteiskunnan hyväosaisten piirissä ylisukupolvisen syrjäytymisen hyväksyvä lähtökohta voi ilmetä kahta eri kautta: syrjäytymistä voidaan pitää luonnollisena ja jopa hyväksyttävänä yhteiskuntaan ilman muuta kuuluvana ilmiönä, jota ehkä pyritään torjumaan joillakin köyhyysohjelmilla. Toinen vahingollinen ajattelutapa on antaa syrjäytymisen kasautua ja luoda rakenteita, joita pahimmillaan slummit edustavat. Näitä ajattelutapoja voi soveltaa myös ruokajonoihin. Jos ne hyväksytään osaksi normaalia sosiaaliturvaa, on jotain ratkaisevaa sosiaalipoliittisessa ajattelutavassa menetetty. Myös yhteiskunnan moraalikoodi on silloin pahoin järkkynyt. Ensisijaisella järjestelmällä ja palveluilla tulee jo hoitaa riittävä tasoa ja turva.

Terveydenhuolto ja yleensä toimintakyvyn edistäminen ovat hyvinvoinnin luomisen keskeisiä kysymyksiä. Tässäkin toiminnassa ehkäisevä työ on erityisen tehokasta ja arvokasta. Se puolestaan edellyttää yli sektorirajojen kulkevaa yhteistyötä. Tarvitaan terveydenhuollon, sosiaalitoimen, koulutoimen, vapaa-aikatoimen ja monen muun yhteistyötä alkaen esimerkiksi kouluissa tarjottavasta ravinnosta ja kuntalaisille tarjottavista liikuntamahdollisuuksista, erilaisesta terveyskasvatuksesta ja -valistuksesta terveelliseen ympäristöön. Unohtaa ei myöskään sovi työsuojelua ja tapaturmien torjuntaa sekä päihteiden käytön ja perheväkivallan ehkäisyä.

Yksi terveydenhuollon hokemista on, että mikään raha ei riitä. Hoitomenetelmät ja lääkkeet kallistuvat jatkuvasti ja nykyisin kyetään hoitamaan lukuisia sairauksia, joita aiemmin ei kyetty hoitamaan. Toisaalta tekniikan ja lääkkeiden kehitys on johtanut siihen, että eräissä tapauksissa aiemmin leikkauksen vaatineita sairauksia hoidetaan nykyisin lääkkeillä, ja olemme purkaneet mittavasti mielenterveyden laitoshoitoa lääkehoidon ansiosta. Eri asia on, että mielenterveyspotilaille ei avopalveluja ole riittävästi tarjolla.

Yksi jatkuvista keskustelunaiheista on aivan perustellusti priorisointi. Priorisoinnin ydinkysymys on oikeudenmukaisuus. Mitä perustavanlaatuisemmasta seikasta palvelun tarvitsijan kannalta on kysymys, sitä korkeammalle se tulisi yleensä nostaa priorisoinnissa. Tätäkään ei voi pitää yksioikoisena tulkintaohjeena, koska se johtaa esimerkiksi elämän pitkittämiseen sellaisissakin tilanteissa, joissa inhimillisempää olisi jo myöntää lääketieteen keinojen loppuvan. Järkevä päätöksentekijä arvioi priorisointia myös kokonaisuuden kannalta. Jos lonkkaleikkaus säästää kodinhoidon kustannuksissa, se otetaan huomioon, vaikka momentti on kunnan talousarviossa eri hallintokunnalla. Priorisointiin liittyy kiinteästi myös kysymys luottamushenkilö hallinnon ja asiantuntijuuden suhteesta. Poliittinen päätöksentekijä vastaa yleisistä toimintaedellytyksistä ja rahoituksesta. Asiantuntijan tehtävänä pitää olla hänen toimenkuvaansa kuuluvien arvioiden tekeminen. Molemmat saattavat olla varsin eksyksissä toistensa kartalla. Ratkaisuna voi olla esimerkiksi päätöksenteko siitä, mitä vähintään tehdään ja mitkä ovat sen vaatimat voimavarat. Kaiken takana tulee olla selkeät pelisäännöt, joita myös arvoiksi kutsutaan.

Kansallisen terveysprojektin tavoitteena on mm. vähentää keskeisten kansansairauksien esiintyvyyttä ja niiden aiheuttamaa hoidon tarvetta. Samoin pyritään vähentämään päihteiden käyttöä ja siitä seuraavaa terveyspalvelujen käyttöä. Erityisen tärkeänä voidaan pitää kansalaisten kannalta pyrkimystä taata pääsy julkiseen terveydenhuoltoon kohtuullisessa ajassa. Hoitotakuun mallina on pidetty sitä, että kolmessa päivässä tulee päästä terveyskeskukseen, kolmessa viikossa lähetteellä erikoislääkärin vastaanotolle ja tarvittaessa kolmesta kuuteen kuukaudessa laitoshoitoon. Tavoiteajat on hyvä asettaa, kunhan niitä ei tehdä liian jäykiksi ja sellaisiksi, että niiden taakse voidaan perusteettomasti vetäytyä. Vähintään yhtä tärkeä kuin hoitotakuu on se, että koko valtakunnassa ja kaikkiin väestöryhmiin sovelletaan suunnilleen yhtenäisiä hoitoon pääsyn kriteerejä. Se takaa osaltaan tasa-arvoa ja edellyttää suurin piirtein tasaisen palvelujen laadun ylläpitämistä koko valtakunnan alueella.

Erikoissairaanhoidossa tarvitaan toisaalta yksiköiden yhteistyötä ja toisaalta työnjakoa. Harvinaisten sairauksien hoidon ja eräiden muidenkin toimintojen keskittämistä tulee harkita. Yleisesti erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon erottamista ei voi pitää tarkoituksenmukaisena. Yksi selkeä tendenssi suurissa kaupungeissa näyttää olevan yksityisen terveydenhoidon laajentuminen. Pahimmillaan se on kermankuorintaa, jossa taloudellisesti kannattavin osa toiminnasta siirtyy maksukykyisillä ja riittävän väestöpohjan alueilla yksityiselle sektorille.

Terveydenhuollossa on voitava luoda jatkuva menetelmien arviointijärjestelmä, joka antaa terveydenhuollon yksiköille tietoja niiden heikkouksista ja siirtää tietoja hyvistä käytännöistä muille yksiköille. Erilaisilla suurilla ja pienillä hankkeilla voidaan merkittävästi tehostaa voimavarojen käyttöä ja saada siihen uusia ulottuvuuksia.

Suomi näyttää alueellisesti eriarvoistuvan, jopa jakautuvan. Erot kuntien ja kuntaryhmien elintasossa ja sosiaalisissa ongelmissa ovat viime vuosikymmenellä kasvaneet. Kaupunkikunnat ja kaupunkimaiset kunnat näyttävät keräävän toimeliaisuutta ja väestö näyttää vaurastuvan ja olevan myös terveempää. Samalla niihin kertyy sosiaalisia ongelmia ja pitkäaikaistyöttömyyttä. Varsinaisella maaseudulla elintaso saattaa olla matala mutta myös sosiaaliset ongelmat harvinaisia. Harvaan asuttu maaseutu sen sijaan näyttää keräävän myös sosiaalisia ongelmia. Väestö tarvitsee huomattavasti palveluja ja tulonsiirtoja, mutta tuottavuus on heikko ja elintaso alhainen.

Arvioitaessa esimerkiksi kunnittaisia ja alueellisia eroja on huomattava, että kuntien sisäisissä eroissa on kysymys yksittäisten ihmisten välisistä eroista, kun alueelliset erot perustuvat keskimääräisiin lukuihin. Yksittäisessä kunnassa erot saattavat olla melkoiset, minkä lisäksi kaikkien kuntien asukkaissa on niin hyvin kuin huonosti voivia, niin korkealla kuin matalalla elintasolla olevia ongelmista kärsiviä.

Yhteiset palvelut ovat pohjoismaisen ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan keskeinen tunnusmerkki. Näiden palvelujen idea on nimenomaan se, että ne tuotetaan julkisesti verovaroilla, joskin niitä saatetaan rahoittaa myös käyttäjämaksuilla. Nämä palvelut voivat olla julkisen vallan tai kansalaisjärjestöjen tuottamia. Kaikissa tapauksissa ne on erotettava kaupallisista palveluista, joiden tarkoituksena on tuottaa voittoa. Kaupallisia, voittoa tuottaviakin palveluja voidaan tukea julkisista varoista, kuten Suomessa sairausvakuutuksen kautta.

Kannustavuus on ollut viime vuosina voimakkaasti esillä hyvinvointikeskustelussa. Se sisältää myös yhteiskunnallisen arvovalinnan. Yksilön kannalta se sisältää sen, että ponnistuksista tulee saada palkkio. Yhteiskunnan kannalta tarkasteltuna kannustavuuteen voi liittyä turvaverkkojen ylläpitämistä, jotta parempaan pyrittäessä otettujen riskien toteutuessa säilyy kuitenkin riittävä elämisen taso.

Kannustusloukut eivät enää ole suuri ongelma. Pula on työpaikoista. Teoreettiset laskelmat, joissa kasataan kaikki mahdolliset tuet ja tuen tarpeet ja verrataan tulosta verotetusta palkasta saatavaan tuloon, eivät vastaa todellisuutta.

Kun yksilöä kannustetaan, sisältyy siihen paitsi työelämään kannustaminen, myös koulutukseen osallistumiseen, ympäristönsuojeluun ja terveisiin elämäntapoihin kannustaminen. Esimerkiksi koulutuksenaikaisen toimeentuloturvan tarjoaminen ja sen takaaminen, että koulutus myös johtaa tulevaisuudessa taloudellisesti tai muutoin parempaan elämään, lisää koulutushalukkuutta. Terveiden elämäntapojen edistämiseksi saattavat taloudelliset ja tiedolliset kiihokkeet olla tarpeellisia. Tupakkalainsäädännöllä on voitu ohjata väestön asenteitakin. Ympäristönsuojelussa voidaan kehittää taloudellisia kiihokkeita alkaen maatalouden tuista ja päätyen virvotusjuomapullojen pantteihin. Myös verotus on usein tehokas tapa ohjata toimintaa haluttuun uomaan.

Lisääntyvä vastikkeellisuus näyttää toimeentuloturvan järjestämisen periaatteelliselta muutokselta. Työttömyys ei ikään kuin olekaan työpaikan puutetta, vaan työttömän kvalifikaation puutetta. Sosiaalipoliittisessa keskustelussa ei tätä siirtymää ole kovin laajasti käsitelty. Vastikkeellisuuteen liittyy hyvin herkkä ja arvostuksenvarainen raja, jonka jälkeen etuus ei enää täytä vaatimuksia, jotka yhteiskunnassamme on toimeentulon turvaamiselle asetettu. Kyse on tasapainosta yksilön velvoittamisen ja oman toimeentulon järjestämisen pyrkimiseen ja yhteiskunnan vastuun välillä.

Nykysukupolven takaraivossa on tieto lamasta. Taas puhutaan niin valtion kuin kuntienkin talouden kriisiytymisestä tai vähintäänkin uudistamisvaran kapenemisesta. Tällöin nousee keskiöön se, millä perusteilla ja miten julkisen talouden säästöt toteutetaan.

Varsinainen priorisoinnin ja oikeudenmukaisuuden kysymys on se, mihin erityisesti suunnataan varsinkin menojen supistamista ja tulojen lisäämistä. Kysymys on oikeudenmukaisuudesta ja moraalista. Kyse on myös luottamuksen suojasta. Ihmisillä on perusteltu syy edellyttää, että muutokset ovat ainakin hitaita ja ennakoitavissa.

Priorisoinnissa itsestään selvä oikeudenmukaisuuteen liittyvä näkökohta on, että vaikeimmissa ja haavoittavimmissa olosuhteissa elävien etuuksista ei tingitä. Näiden ryhmien hyvinvoinnista on jo yleisen inhimillisyyden perusteella yhteinen vastuu. Toinen seikka on että, perusoikeuksien suojaamien toimintojen tulee olla ensisijaisia suhteessa muihin toimintoihin. Tärkeintä on kuitenkin hyvinvoinnin edellytysten turvaaminen pitkällä aikavälillä. Näin ollen rankkojen taloudellisten tilanteiden ylittäminen edellyttää varmasti myös yhteiskunnan hyvinvointiosioon puuttumista, koska nykyisessä julkisessa taloudessa hyvinvointi näyttelee erittäin suurta taloudellista osaa. Tällöin olennaista on, että taloudellinen ahdinko hoidetaan aiheuttaen mahdollisimman vähän vahinkoa ja kohdistaen niihin henkilöihin, jotka parhaiten kykenevät taloudellisesti ja muissa suhteissa rasitukset kantamaan.

Yksi hyvä esimerkki kyvystä ja halusta kehittää maamme hyvinvointia on maaliskuussa 2002 mietintönsä jättänyt Somera-toimikunta. Toimikunnassa oli edustettuna kaikki sosiaaliturvan kannalta keskeiset viranomaiset ja järjestöt. Toimikunnan mietintö – tosin korkealla abstraktiotasolla – oli yksimielinen. Toimikunnan sosiaaliturvalle, taloudelle ja työllisyydelle asettamat yleiset tavoitteet ja toimenpidesuositukset korostavat taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen yhteenkuuluvuutta, pitävät kehittämisen lähtökohtana pohjoismaista hyvinvointimallia sekä asettavat tavoitteeksi vähentää köyhyyttä ja syrjäytymistä ja turvata kaikille kattava sosiaaliturva ja palvelut.

Suomalainen yhteiskunta on ollut viimeiset sata vuotta menestystarina. Aikakauteen liittyy itsenäistyminen, kolme sotaa, yksi sisällissota, useita laskukausia, joista yksi todella paha lama ja kansainvälisen toimintaympäristön perustavanlaatuinen muutos. Samanaikaisesti on Suomi noussut maatalousvaltaisesta köyhästä Euroopan takapihasta eturivin hyvinvointiyhteiskunnaksi, joka eri kansainvälisissä mittauksissa toistuvasti poimii kärkisijoja olipa kyse koulutuksesta, ympäristöstä. kilpailukyvystä tai korruption vähäisyydestä. Sosiaaliturva on tasoltaan Euroopan unionin keskikastia, mutta kärkisijoilla kestoltaan. Palvelujärjestelmä tuottaa kohtuullisin kustannuksin laadultaan kilpailukykyisiä palveluja, vaikka niissäkin aina parantamisen varaa on. Tutkimuksella ja tuotekehityksellä pyrimme pitämään itsemme myös talouden kärkijoukoissa. Sosiaalinen pääoma on korkealla tasolla. Yhteiskunta on rauhallinen. Menetystarina voi jatkua. Se on tahdon asia.

Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Tulevaisuus ei ole ennalta määrätty. Tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Pohjimmiltaan Suomessa asuvat ihmiset itse päättävät, millainen hyvinvointi meillä on. Tietysti esimerkiksi talous asettaa tiettyjä rajoituksia ja Suomen ulkoisiin tekijöihin emme kaikilta osin voi vahvasti vaikuttaa. Silti kyse on pohjimmiltaan omista asenteistamme ja arvovalinnoistamme. Tulevaisuus on tänään täällä.