Tohtori Pentti Arajärven puhe Lapset ja tietoyhteiskunta-seminaarissa 11.11.2004

Suomi on valtiona sitoutunut turvaamaan ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistämään oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Tämä voidaan lukea uuden perustuslakimme ensimmäisestä pykälästä. Nämä sitoumukset koskevat kaikkia ihmisyksilöitä.

Suomi on myös sitoutunut lapsen oikeuksiin. Lapsella on kaikki ne oikeudet mitä aikuisellakin lukuun ottamatta joitakin nimenomaan aikuisuuteen sidottuja oikeuksia, kuten äänioikeutta. Tämä ilmenee selvästi Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksesta, joka on eräs kattavimmin hyväksytyistä kansainvälisesti sopimuksista. Todellisuus on tietysti aina muuta. Kun lapselle kuuluvat samat oikeudet kuin aikuisellekin, syntyy kysymys siitä, mihin tarvitaan erillistä lapsen oikeuksien sopimusta. Lapsella on kolme merkittävää oikeutta, joita aikuisilla ei ole, ei ainakaan aina. Ne ovat oikeus suojeluun, huolenpitoon ja osallistumiseen. Näistä kaikista oikeuksista on jokin erityisesti lapsia koskeva säännös perustuslaissamme.

Lasten erityistä suojelua koskeva perustuslain säännös on varsin suppea. Sananvapauteen voidaan lailla säätään kuvaohjelmia koskevia välttämättömiä rajoituksia lasten suojelemiseksi. Tässä kohdassa meillä siis sallitaan ennakkosensuuri. Tietysti edellä todetun mukaisesti kaikki yleensä ihmisten suojaksi ja turvaksi tehdyt säännökset koskevat yhtäläisesti lasta. En käy niitä luettelemaan, mutta tällaisiksi voidaan todeta esimerkiksi oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen sekä ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen. Taloudelliselta ja sosiaaliselta puolelta on erikseen mainittava oikeus ihmisarvoisen elämän kannalta välttämättömään huolenpitoon.

Jos lapsen suojelemisessa on epäonnistuttu, on lapsella oikeus saada hyväkseen kaikkia niitä toimenpiteitä, joita hänen elämäntilanteensa korjaamiseksi ja helpottamiseksi tarvitaan. Palaamme lapsen oikeuteen turvallisuuteen.


Toisena erityisesti lasta koskevana oikeutena mainitsin oikeuden huolenpitoon. Perustuslain 19 §:n mukaan julkisen vallan on tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.

Kolmas perustuslakimme lasta nimenomaisesti koskeva säännös on perustuslain 6 §, jonka mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Säännös on tarkoitettu otettavaksi vakavasti. Sama säännös on myös laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Vanhemmat tai muu huoltaja päättää lasta koskevista asioista tai jos päätöksen tekee joku muu, vanhempia on kuultava. Tämä ei kuitenkaan riitä. Myös lapsen mielipidettä on kuultava. Lapsen iän ja kehitystason perusteella on erikseen arvioitava, mikä paino lapsen mielipiteelle annetaan. Vuorovaikutuksen on kuitenkin toimittava.

Kansainvälisesti tärkein lapsia koskeva asiakirja on, kuten mainitsin, YK:n piirissä laadittu lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus. Tämä sopimus sisältää monella tavalla ja monipuolisesti edellä mainitsemani lapsen suojelua, osallistumista ja hänestä huolehtimista koskevat periaatteet. Ehkä periaatteellisesti olennaisin on lapsen oikeuksien sopimuksen säännös, jonka mukaan viranomaisten on ensisijaisesti otettava huomioon lapsia koskevia päätöksiä tehdessään lapsen etu. Mutta tätä periaatetta ei ole rajoitettu viranomaisiin. Se ulottuu myös vanhempiin ja muihin huoltajiin. Lapsen edun on määrättävä myös heidän toimintansa. Myös Suomen kotimainen lainsäädäntö tuntee tämän periaatteen. Lapsen etu ohittaa monet asiat. Se ohittaa vanhempien edun ja vanhempien mielipiteen, silloin kuin vanhempien kanta on vastoin lapsen etua. Myönnän avoimesti, että tällaisen asian arviointi niin yleisesti kuin yksittäistapauksissa on monesti vaikeaa. Se on kuitenkin tavoite, johon vilpittömästi tulee pyrkiä. Joskus tämä periaate merkitsee lapsen suojelemista vanhemmiltaan ja joskus se merkitsee lapsen suojelemista viranomaisilta. Aina se merkitsee lapsen suojelemista häntä vaurioittavilta ilmiöiltä, olosuhteilta ja asioilta.

Tieto- ja viestintätekniikan tiedämme elinkeinotoiminnan alaksi, joka on muuttanut Suomen puu- ja metallijalalla seisoneen viennin kolmijalkaiseksi. Tieto- ja viestintätekniikan ja ennen kaikkea sen kasvun merkitys Suomen taloudelle on niin suuri, että huolestuttaa, jos emme osaa varautua myös kasvun hidastumiseen, pysähtymiseen tai jopa taantumiseen. Tieto- ja viestintätekniikalla on meille suuri merkitys työpaikkoina ja vientinä.

Tieto- ja viestintätekniikan viime vuosien kehitys oikeastaan kulminoituu pariin symboliin. Ne ovat matkapuhelin, tietokone ja tietoverkko. Kaikkien käytössä suomalaiset ovat maailman kärkiluokkaa. Kännyköitä, tietokoneita ja internet-yhteyksiä asukasta kohti on Suomessa kansainvälisesti erittäin suuri määrä. Olemme yhä suuremmassa määrin tulleet myös kansainvälisesti siitä tunnetuiksi. Keinot välittää tietoa ovat mahtavasti kehittyneet sitten sen, kun joskus kalevalaisessa muinaisuudessa laulettiin runoja. Runon laulaminen oli keino helpottaa tarinan muistiin painamista, ja tarina siirtyi seuraavalle sukupolvelle laulamalla ja kylästä toiseen kävelemällä ja siinä toisessa kylässä laulamalla.

Hakematta vertautuu mieleen internet käsittämättömänä tietopankkina, joka lisäksi sähköisesti siirtää tietoa paikasta toiseen. Kukaan ei tienne internetin koko laajuutta, mutta sen arvioidaan olevan miljardeja sivuja. Varmaa on, että päivittäinen tai ehkä tunnittainen lisätiedon tuotanto on verrattomasti enemmän kuin kukaan kykenee lukemaan puhumattakaan omaksumisesta.

Tärkeää on huomata, että pohjimmiltaan internetissä oleva tieto on verrattomasti tärkeämpää kuin se tekniikka, jolla tietoa siirretään. Sama koskee tietysti vaikkapa televisiota tai puhelimen tekstiviestiäkin. Emme tee mitään pelkällä yhteydellä, jos meillä ei ole mitään sanottavaa. Ehkä tässä yhteydessä voisi lainata Lauri Viitaakin, vaikka vertaus vähän ontuu: puhuiko hän yhdeksää kieltä? Entä oliko hänellä sanottavaa?

Kielitaito, internet, puhelin. Ne ovat kaikki välineitä ottaa yhteyttä, mutta meillä täytyy olla jotakin sanottavaa. Nykyisin puhutaan sisällön tuottamisesta. Se on ilmaus, joka oikeastaan kertoo vain, että toimittajaa, kirjailijaa, tiedemiestä ja taiteilijaa halutaan kutsua sisällön tuottajaksi. Eivätkö nämä tuota juuri niitä sisältöjä, joita varten erilaisia viestimisen välineitä on kehitetty?

Edellä totesin, että internetissä on uskomaton määrä tietoa. Heti perään on todettava, että siellä on myös uskomaton määrä väärää tietoa, virheellistä tietoa, harhaan johtavaa tietoa ja jopa vahingollista tietoa. Näiden merkitystä ei pidä liioitella, mutta ne johtavat seuraavaan kysymykseen. Miten erotamme oikean tiedon väärästä ja toden valheesta? Miten tiedämme, mitkä tulokset ovat oikeita ja kritiikin kestäviä ja mitkä ovat vain uskomuksia ja jopa tahallisesti vääriä?

Vastaus tähän voi olla vain kouluopetuksessakin yhä tärkeämpi kriittinen ja avoin suhtautuminen tietoon. Tiedemies ei hyväksy tutkimuksensa ja luomansa tiedon perustaksi mitään, mitä hän ei voi osoittaa kullakin hetkellä vallitsevan tietämyksen perusteella ja periaatteessa toistaa riippumattomassa kokeessa tai tutkimuksessa. Toinen asia on, että monta kertaa on koko tiedonkäsityksemme mullistettu. Esimerkiksi käy vaikkapa aurinkokeskeisen tähtijärjestelmän hyväksyminen, joka on jo siirtynyt aurinkokeskeisyydestäkin eteenpäin, tai Einsteinin suhteellisuusteoria. Samalla tavalla meidän tulee oppia suhtautumaan internetin tietoon. Kaikki kirjoitettu ei ole totta eikä kaikkea totuutta ole kirjoitettu.

Samalla meidän on edelleen luotettava siihen moraaliseen ja eettiseen lähtökohtaan, jolle ihmisten yhteisöt ja yhteiskunnat rakentuvat. Tiedon käyttäminen vahingollisesti ei saa lisääntyvä vain sen takia, että joku levittää vahingollista tietoa yhä tehokkaammilla menetelmillä. Vastuu itsestä ja ympäristöstä ei teknisen kehityksen myötä muutu miksikään, ja tämän vastuun opettaminen on edelleen omalta osaltaan koulunkin tehtävä.

Kriittisen tiedonkäsittelyn ohella tärkeä näkökohta lapsen ja tietoyhteiskunnan suhteen tarkastelussa on lapsen suojeleminen häntä vahingoittavalta tiedolta. Lapella ei vielä osaa käyttää tarpeellista lähdekritiikkiä eikä hänellä ole kykyä arvioida tiedon merkitystä, hyvyyttä ja huonoutta, oikeellisuutta tai vääryyttä. Siksi tarvitaan lapsen suojelua, joka on niin kansallisesti kuin kansainvälisesti yksi tärkeimmiksi tunnustetuista lapsen oikeuksista. Ensisijainen vastuu on vanhemmilla, mutta se on myös koululla, päiväkodilla, nuorisotoimella ja kenellä hyvänsä, joka työskentelee lasten ja nuorten kanssa tai on muutoin sellaisessa asemassa, että voi vaikuttaa heidän elämäänsä ja elinolosuhteisiinsa. Laajimmillaan se voi olla asuntojen suunnittelussa tai yhdyskuntarakenteissa, jotka saattavat suosia tai vaikeuttaa tiettyjä toimintoja. Selvä lapsen suojelemisen vastuu on myös medialla. Tähän on kiinnitetty kasvavaa huomiota ja myös tiedotusvälineet ovat tulleet tietoisemmiksi vastuustaan. Ongelman muodostavatkin yli rajojen liikkuvat viestit, tulevatpa ne satelliitilla tai tietoverkossa. Niin kauan kuin niitä ei voida kansainvälisellä yhteistyöllä suitsia, voimme kansallisesti pyrkiä suojelemaan tärkeintä kansallista voimavaraamme, lapsia.

Hyvät kuulijat

Toivotan Lapsi ja tietoyhteiskunta -seminaarille mitä parhainta menestystä. Osaavat, tietoyhteyksiä käyttävät, oppivat, uteliaat lapset ovat pienen kansakunnan ainoa mahdollisuus menestyä globaalissa maailmassa. Meidän kaltaisen yhteiskunnan tulevaisuus voi olla vain tutkimuksen, tuotekehityksen ja designin varassa. Bulkkia emme yksinkertaisesti voi tuottaa niin paljon, että pärjäisimme. Siksi on tärkeää myös, että tieto ja tiedonhankinnan välineet ovat olemassa, niitä käytetään ja niistä ja niiden avulla opitaan. Mutta vastuullisesti ja vahingoittamatta ja vahingoittumatta.