Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Pohjoismaisessa kriminalistikokouksessa 10.6.2004

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten nuorena oikeustieteen ylioppilaana sain professori Inkeri Anttilalta tutkielmani aiheeksi Nuorten rikoksentekijäin suojelu ja kasvatus laitoksessa ja vapaudessa. Sittemmin lisensiaattiseminaarissa ajattelin jatkaa tutkimustyötä samasta teemasta. Väliin ehti tulla sitten kaikenlaista maailman parantamista ja professori Anttila kysyikin minulta, voisiko hyvän aiheen antaa jollekin muulle tutkijalle. Näin tehtiin. Taisin puolustella itseäni vähän siihen tyyliin, että vastaukset näihin kysymyksiin löytyvät paremmin jostain muusta kuin juridiikasta. Ja sillä tiellä yhä ollaan, joskin rikosoikeuden ja hyvän kriminaalipolitiikan merkitys on ehtinyt moneen kertaan kirkastua.

Kriminaalipolitiikalla pyritään vaikuttamaan rikollisuuteen. Kriminaalipolitiikan kova ydin on rikosoikeusjärjestelmä; rikoslainsäädäntö ja sen soveltaminen käytännössä. Rikosoikeuden keinot ovat kuitenkin rajalliset. Kriminaalipolitiikkaan sanan laajassa merkityksessä kuuluu myös paljon muuta. Tässä mielessä vastauksen etsiminen ”muualta” kuten esimerkiksi sosiaalipolitiikasta on aiheellista.

Parhaiten kriminaalipolitiikassa on menestytty silloin, kun rikokset on onnistuttu ennalta ehkäisemään. Tähän ennaltaehkäisyyn tähtää osaltaan itse rikosoikeusjärjestelmäkin. Lain rangaistusuhkien olemassaololla ja tehdyistä rikoksista rankaisemisella tavoitellaan sekä yleis- että erityisestävää vaikutusta. Viime aikoina on Pohjoismaissakin jälleen kerran korostettu rikosten ennaltatorjuntaa laajemmassa mielessä. Yhdyskuntasuunnittelussa ja kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tulisi ottaa huomioon myös päätösten vaikutukset rikostilaisuuksiin.

Rikosoikeutta on perinteisesti pidetty korostetun kansallisena oikeudenalana.
Kansainvälisen oikeuden historiallisena lähtökohtana on kunkin valtion suvereenisuus omalla alueellaan. Rikoslainsäädännön ja rikosoikeudenhoidon on katsottu kuuluvan valtion suvereniteetin ydinalueeseen.

Kansainvälinen yhteisöllisyys on kansainvälisessä oikeudessa vähitellen muokannut suvereenisuusajattelua. Kansainvälisten rikosten vastustaminen ja rikoksentekijöiden saattaminen vastuuseen on periaatteessa kaikkien valtioiden edun mukaista. Kansainvälinen yhteisö antaa nykyään rikosoikeudelle merkittävän roolin
kansainvälisen oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja maailmanrauhan toteuttamisessa. Kansainvälistyminen on rikosoikeudenkin alalla johtavia kehityssuuntia.

Kansainvälistymiskehitykselle ja yhteisten sääntöjen tarpeelle on useita syitä, ja se on saanut erilaisia ilmenemismuotoja: kasvanut huoli ja vastuu yhteisen planeettamme kohtalosta, orastava kiinnostus kansainvälisestä oikeudenmukaisuudesta ja yksinkertaisesti lisääntynyt kansainvälinen kauppa ja muu kanssakäyminen.

Ihmisten lisääntynyt liikkuvuus valtiollisten rajojen yli, myös Pohjoismaiden tai Euroopan unionin alueella, on luonnostaan lisännyt kansainvälisen yhteistoiminnan tarvetta rikosasioissakin. Jotkin rikostyypit kuten ihmiskauppa tai laajamittainen huumekauppa ovat jo perusluonteeltaan kansalliset rajat ylittäviä. Sama koskee pitkälti kansainvälistä terrorismia.

On myös olemassa sellaisia rikoksia, jotka ovat kohdistuvat niin syvästi koko ihmiskunnan tärkeimpiä perusarvoihin, että niiden ehkäisyä ja rankaisemista ei voi jättää yksittäisten valtioiden asiaksi, vaan vaaditaan koko kansainvälisen yhteisön yhteistä panosta.

Tässä mielessä tärkeä merkkipaalu rikosoikeuden historiassa oli Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) perustaminen. Sen tuomiovaltaan kuuluvat joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset. Myös hyökkäysrikos on määrä sisällyttää Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan. On valitettavaa, että eräät keskeiset valtiot, niiden joukossa Yhdysvallat, ovat toistaiseksi jättäneet tunnustamatta Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomiovallan.

Kylmän sodan päättymisestä on jo toistakymmentä vuotta. Sen jälkeinen kehitys on ollut kahdensuuntaista. Integroituva Eurooppa on demokratisoinut, tehnyt oikeudenmukaisemmaksi ja avoimemmaksi yhteiskuntia. Perinteisen sodan vaara on vähentynyt Euroopassa, mutta saman aikaisesti olemme joutuneet todistamaan valtioiden sisäisiä sotia, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa aseellisissa konflikteissa pääasiallisina uhreina ovat siviilihenkilöt eivätkä armeijat.

Jos jo tavanomaisen rikollisuuden torjunnassa puhtaasti rikosoikeudellisten keinojen mahdollisuudet ovat rajalliset, kansainväliseltä rikosoikeudeltakaan ei pitäisi odottaa ihmeitä vakavimpien ajateltavissa olevien rikosten torjunnassa ja niihin reagoimisessa. Mutta yhtä lailla kuin kansallisella tasolla kukaan ei ehdota rikosoikeudesta luopumista sen vajavaisuuden takia, ei myöskään kansainvälisen rikosoikeuden ja Kansainvälisen rikostuomioistuimen merkitystä ole syytä vähätellä, vaan päinvastoin ja antaa kaikki tuki sen toiminnalle.

Terrorismi on ollut kansainvälisen rikosoikeuden keskeisiä kysymyksiä viimeistään vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen. Myös Pohjoismaissa on jouduttu tarkistamaan rikoslainsäädäntöä terrorismin torjuntaa koskevien kansainvälisten velvoitteiden edellyttämällä tavalla. Terrorismin torjunnassa joudutaan käyttämään tiukkoja rikosoikeudellisia keinoja, mutta samalla on toimittava puolustettavana olevan demokratian arvoisilla keinoilla. Lisäksi kestävän tuloksen aikaansaamiseksi meidän pitää ulottua myös niihin syihin, joista terrorismi kumpuaa. Terrorismi, jonka olette ottaneet yhdeksi kokouksenne teemoista, on tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta myös erittäin vaikea aihe.

* * *

Yhteiskunta muuttuu ja osana muutosta uusia tekoja säädetään rangaistaviksi ja aikaisempia rikoksia dekriminalisoidaan. Suomessa homoseksuaalisuus oli 1970 luvulle saakka rikos. Lapsen lyöminen kasvatustarkoituksessakin on nykyisin rangaistavaa ja koko perheväkivalta on otettu uudella vakavuudella rikosoikeuden piiriin. Kokouksenne yhtenä teemana on seksikauppaan liittyvä ihmiskauppa ja prostituutio. Aihe on jälleen mitä tärkein ja ajankohtaisin. Prostituutiota koskevaa lainsäädäntöä lievennettiin aikaisempina vuosikymmeninä. Mutta viimeksi tämän viikon alussa Suomen eduskunta hyväksyi rikoslakiimme muutokset, joiden avulla voidaan aikaisempaa tehokkaammin torjua ihmiskauppaa, paritusta ja prostituutiota.

Ihmiskauppa ja prostituutio kaikkine sivuilmiöineen ovat tuhansien naisten arkipäivää Euroopassa – muista maanosista puhumattakaan. Pidän suuressa arvossa, että kansainvälinen yhteisö – Yhdistyneiden Kansakunnat, Kansainvälinen työjärjestö, Euroopan Neuvosto ja Euroopan unioni - on kyennyt pääsemään yhteisymmärrykseen kansainvälisten sopimusten ja muiden säädösinstrumenttien välttämättömyydestä.

Rikosoikeudelliset keinot ovat tarpeen näiden räikeästi ihmisoikeuksia loukkaavien tekojen torjumiseksi. On kuitenkin tässäkin yhteydessä muistettava, että tekojen säätämisellä rangaistavaksi ei niitä saada katoamaan. Rikosoikeudellisten keinojen lisäksi pitäisi pystyä vaikuttamaan ihmiskaupan ja prostituution syihin. Prostituutio on usein seurausta taloudellisesta eriarvoisuudesta niin omassa maassamme kuin lähialueillamme.

Maailmasta puuttuu esimerkiksi globaali ihmisten rajojen yli tapahtuvaa liikkumista koskeva kansainvälinen sopimus, jossa voitaisiin ottaa huomioon lähtömaan, vastaanottajamaan ja itse muuttajien oikeudet. Laillinen maahanmuutto tai siirtolaisuus voisivat olla osaratkaisu ihmiskauppaan ja prostituutioon. Useat naisethan ovat joutuneet prostituutioon ja parituksen uhreiksi pyrkiessään laittomin keinoin laillisille työmarkkinoille toiseen maahan. Haluan tässä yhteydessä huomioida Ruotsin ja Sveitsin aktiivisen roolin siirtolaisuutta koskevien kansainvälisten sääntöjen aikaansaamiseksi.

Euroopan unioni on entistä tärkeämpi toimija myös rikosoikeuden alueella. Jos parhaillaan hallitusten välisessä konferenssissa valmisteltavana oleva sopimus Euroopan perustuslaiksi hyväksytään, se merkitsee huomattavia muutoksia EU:n oikeudelliseen yhteistyöhön rikosoikeuden alalla. On vaikea arvioida kehityksen nopeutta, mutta rikosoikeuden yhtenäistäminen jatkunee. Sille on sinänsä ymmärrettäviä syitä. Myönteinen kehityskään ei ole ollut ongelmatonta EU:n jäseninä oleville Pohjoismaille. Rikollisuusongelmat ovat hyvinkin erilaisia EU:n eri jäsenmaissa, ja niin ovat myös rikoslakiin ja rikosoikeudenhoitoon liittyvät traditiot. Konkreettisena esimerkkinä ovat EU:n puitepäätösten asettamat vähimmäis- ja enimmäisrangaistukset, jotka poikkeavat kansallisessa lainsäädännössä käytettävistä rangaistusasteikoista.

Kaikki jäsenmaat vaikuttavat täysivaltaisesti myös EU:n rikosoikeudelliseen kehitykseen. Tässä Pohjoismaiden pitäisi olla aktiivisia. EU:n piirissä moniin ongelmiin näytetään tarjottavan ratkaisuksi rikoslainsäädännön keinoja: kriminalisointeja ja ankaria rangaistusuhkia. Ajatus rikosoikeudesta ultima rationa, viimesijaisena keinona ongelmien hoitamiseksi, ei tunnu olevan luonnollinen lähtökohta. Ajatus laaja-alaisesta kriminaalipolitiikasta, hyvästä sosiaalipolitiikasta ja hyvinvointiyhteiskunnasta parhaana keinona pitkäjänteisesti ehkäistä myös rikollisuuden ongelmia, olisi toivottavaa vientitavaraa.

* * *

Hyvät pohjoismaisen kriminalistikokouksen osanottajat,

näiden kokousten perinne on arvokas. Pitäkää sitä yllä ja olkaa ylpeitä tuloksista. Rikosoikeudessa ja kriminaalipolitiikassa tuntuu turvalliselta olla mukana pohjoismaisessa yhteistyössä. Suomi on hyvä esimerkki maasta, joka on historiallisista syistä saanut paljon tästä yhteistyöstä ja toivottavasti myös pystynyt antamaan oman panoksensa siihen.

Pohjoismainen kriminalistikokous on arvokas myös siksi, että täällä ovat mukana sekä EU:hun kuuluvat että sen ulkopuoliset Pohjoismaat. Tieto leviää ja EU:n nopeassa integraatioprosessissa on hyvä pysähtyä pohtimaan asioita pohjoismaisesta näkökulmasta. Rikosoikeuden ja kriminaalipolitiikan alueella yhteys ja yhteistyö maidemme kesken on perinteisesti ollut kansainvälisesti vertaillenkin poikkeuksellisen mutkatonta ja keskinäisen luottamuksen sävyttämää.

Toivotan teille tuloksellista kokousta ja mielenkiintoisia keskusteluja.