Tasavallan presidentti Tarja Halosen puheenvuoro Kirkon ulkomaanavun keskustelutilaisuudessa "Nälkä ja globalisaation oikeudenmukaisuus" Helsingin Tuomiokirkossa 8.9.2004

(muutosvarauksin)

Kansainvälinen yhteisö on tehnyt monta sitoumusta köyhyyden ja nälän poistamiseksi maailmasta. Merkittävin näistä on YK:n vuosituhatjulistus, jonka konkreettisin asia on vuosituhannen kehitystavoitteet.

Vuosituhatjulistus on kansainvälisen yhteisön sitoumus yhteisiin arvoihin: oikeudenmukaisuuteen, vapauteen, tasa-arvoon ja yhteisvastuuseen. Vuosituhatjulistus korostaa turvallisuuden sekä köyhyyden ja oikeudenmukaisuuden yhteyttä. Turvallisuutta ei voida saavuttaa ilman oikeudenmukaisuutta ja köyhyyden poistamista, eikä köyhyyttä voida voittaa ilman turvallisuutta. Maailman ongelmia pitää lähestyä kokonaisuutena, jossa yhden toimet vaikuttavat kaikkiin ja kaikkien toimet yhteen.

Vuosituhatjulistuksen ensimmäinen ja tunnetuin kehitystavoite, maailmanlaajuisen köyhyyden puolittaminen, osoittaa meille suunnan maailman suurimman vitsauksen voittamiseen. Köyhyys on usein nälkää ja janoa, mutta myös muunlaista osattomuutta, kuten esimerkiksi koulutuksen puutetta. Ongelmia ja haasteita, jotka ovat voitettavissa.

Vuosituhatjulistuksen kehitystavoitteet asettavat velvoitteita niin kehitysmaille kuin teollisuusmaille. Kehitysmailla on ensisijainen oikeus ja vastuu omasta kehityksestään ja ne sitoutuvat julistuksessa merkittäviin toimiin köyhyyden vähentämiseksi ja konkreettisiin tavoitteisiin muun muassa lasten ja naisten aseman parantamiseksi.

Teollisuusmaat puolestaan sitoutuvat tukemaan kehitysmaiden ponnisteluja tavoitteiden saavuttamisessa. Erityisinä toimina ovat muun muassa kehitysavun määrän kasvattaminen, velkahelpotukset, kansainvälisen kauppajärjestelmän kehittäminen huomioimaan aiempaa paremmin kehitysmaiden tarpeet, lääkkeiden saatavuus ja niin edelleen.

Vuosituhattavoitteet ovat kunnianhimoisia ja näin on oltavakin, jotta muutos olisi mahdollinen. Kansainvälinen yhteisö on tehnyt riittävästi poliittisia sitoumuksia. Nyt haasteena on sitoumusten toimeenpano, ja tähän tarvitaan kaikkia. Suomen tulee olla yksi esimerkkimaa ja näyttää mitä aito sitoutuminen merkitsee.

Tavoitteiden toteuttamiseen tarvitaan taloudellisia resursseja. Suomen tulisi lopultakin – vastuullisena EU:n jäsenenä ja pohjoismaana – saavuttaa YK:n asettama 0.7 %:n bruttokansantulo-osuustavoite kehitysyhteistyössämme. Tuen hallituksen pyrkimystä tämän tavoitteen saavuttamiseksi vuoteen 2010 mennessä. Tätä tavoitetta ja kasvavien määrärahojen laadukasta ja vaikuttavaa käyttöä ei saa vaarantaa. Me voimme ja meidän pitää tietysti olla valmiita tarkastelemaan rahoituskanavia, mutta keskeinen asia on että rahaa tarvitaan. Toiseksi tarvitaan sellaista talous- ja elinkeinopolitiikkaa, joka vähentää köyhyyttä.

* * *

Ruoka on ihmisen ensimmäinen elinehto. Maailman väkiluku kasvaa ja niin kasvaa myös ruoantarve. Vuoteen 2050 mennessä ruoantarpeen on laskettu kaksinkertaistuvan. Mistä ja miten tarvittava ruoka hankitaan?

Paradoksaalista on, että teollisuusmaat voisivat periaatteessa tuottaa tarvittavan ruoan. Tämä tosin vain lisäisi kehitysmaiden riippuvuutta. Nyt kehitysmaat ovat osa järjestelmää, jossa ruokaa tuotetaan yhtäältä tehotuotannon menetelmin ja toisaalta suuri osa kehitysmaiden väestöstä elää oman niukan tuotannon varassa, jonka sosiaalisia ja tuotannollisia edellytyksiä teollisuusmaiden maatalous- ja kauppapolitiikka eivät useinkaan huomioi.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että ruokaa tuotetaan tarpeeksi, vaan myös siitä, kenellä on varaa syödä tätä ruokaa. YK:n elintarvikejärjestön FAO:n kantahan on, ettei geeniteknologiaa tarvita nälän voittamiseksi, vaan kysymys on ruoan saavutettavuudesta. Ruoan tuottaminen lähellä sen kuluttajia on ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävä vaihtoehto, jota monet suomalaisetkin arvostavat.

Kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa suuri kysymys onkin, miten kehitysmaiden ruokaturva ja tarve kehittää omaa maatalouttaan ja maaseutuaan mahdollistetaan ja turvataan. Maatalouskaupan vapauttaminen aiheuttaa erilaisia seurauksia eri tilanteissa eläville ihmisille sekä kehitysmaissa että teollistuneissa maissa. Pelkkien tukijärjestelmien purkaminen ei riitä, vaan kyse on laajemmasta remontista.

Kauppaneuvottelujen venyessä ruokatuotanto keskittyy maailmantaloudessa yhä harvempien käsiin. Ruoanjakelu meillä teollistuneissa maissa tapahtuu entistä useammin kansainvälisen supermarketketjun välityksellä. Suurtuotanto ja suuret jakelujärjestelmät kulkevat käsi kädessä. Ne huolehtivat tehokkaasti teollisuusmaiden ruokahuollosta, mutta ne eivät välitä köyhistä ja ostokyvyttömistä. Samanaikaisesti ruoantuotannon riskit ovat siirtyneet yhä enemmän kehitysmaiden pientuottajille, joiden tuotanto-olosuhteet ovat vaikeat ja jotka joutuvat kilpailemaan kansainvälisten jättiläisten kanssa, tai jotka toimivat niiden alihankkijoina yhtiön käytännössä sanelemin ehdoin.

* * *

Nälkä on vaikea vastustaja. Nälän ongelmaan kietoutuvat ruoan lisäksi monet asiat sodista terveydenhuollon heikkouteen ja eroosiosta ihmisten sekä kansakuntien tulonjaon oikeudenmukaisuuteen. Kehitysmaiden köyhimmät ja nälkiintyneimmät ovat myös sairaimpia ja syrjäytyneimpiä.

Mutta onko maailman nälkä ja köyhyys myös meidän asiamme? Vastaukseni on KYLLÄ. Nälkään ja köyhyyteen suhtautuminen on moraalikysymys. Oikeus säälliseen elämään on kaikilla ihmisillä. Kysymys ei ole kiltteydestä, vaan oikeudenmukaisuudesta ja itsekunnioituksesta. Unohdamme usein, että nälkä ja köyhyys ovat myös taloudellinen ja turvallisuuskysymys. Yhden köyhyys ja nälkä heikentävät muiden hyvinvointia ja turvallisuutta. Meillä on sanamukaisesti yhteinen maailma.

Nälkä on aliravitsemusta ja nälkiintymistä, jotka riistävät ihmiseltä normaalin elämän edellytykset, yhden toisen jälkeen. Sairaudet, heikkous, työkyvyttömyys sekä kyvyttömyys huolehtia itsestään ja lapsista leimaavat elämää. Maailman johtava kuolinsyy on aliravitsemus, erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Kaikista eniten nälästä kärsivät naiset ja lapset.

Kauheimmissa tapauksissa nälkää ja nälkiinnyttämistä käytetään poliittisena aseena maiden välisissä ja maiden sisäisissä kriiseissä.

Nälän poistaminen edellyttää vaikuttamista nälän taustasyihin. Kehitysmaiden maatalouden tukeminen on tärkeää, mutta se ei kuitenkaan yksin riitä. Taustasyihin vaikuttaminen on taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistämistä, panostusta koulutukseen ja työpaikkojen luomiseen, ihmisoikeuksien, demokratian ja hyvän hallinnon parantamista sekä kansainvälisen järjestelmän oikeudenmukaisuuden lisäämistä.

* * *

Kehitysapu muodostaa vain pienen osan kehitysmaihin tulevasta rahamäärästä. Esimerkiksi siirtolaiset lähettävät entisiin kotimaihinsa ainakin puolitoista kertaa enemmän rahaa kuin on virallisen kehitysavun määrä. Köyhyyttä ja nälkää ei poisteta maailmasta vain kehitysapua lisäämällä. Tarvitaan paljon kokonaisvaltaisempia toimia. Toimia, jotka eivät aina ole helppoja.

Merkittävätkin kehitysponnistelut voivat jäädä tehottomaksi, jos maat – Suomi mukaan lukien – tekevät ne tyhjiksi toimimalla piittaamattomasti muilla aloilla. Köyhyys- ja nälkäkysymysten osalta esimerkiksi teollisuusmaiden maatalous- , kalastus-, siirtolais- ja kauppapoliittisilla päätöksillä voi olla ratkaiseva merkitys kehitysmaiden tilanteeseen.

Politiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena. On katsottava, miten kotimaiset tai EU-tason päätökset esimerkiksi maataloudessa tai kauppapolitiikassa vaikuttavat muiden sitoumuksiemme ja tavoitteidemme toteutumiseen.

Pohdimme Suomessa parhaillaan ja aivan aiheellisesti, miten voisimme parhaiten menestyä tämän päivän ja huomisen globalisaatiossa. Menestyksemme on omalla vastuullamme ja meidän pitää siitä huolehtia. Meidän pitää kuitenkin samanaikaisesti pohtia sitä, miten voisimme muuttaa globalisaatiota oikeudenmukaisemmaksi.

Nämä pohdinnat ja toimet eivät ole – ainakaan pidemmällä aikavälillä – toisiaan poissulkevia, vaan toistensa välttämättömiä ehtoja. Emme voi menestyä ja edistää hyvinvointiamme, jos enemmistö maailman ihmisistä voi huonosti, elää köyhyydessä ja näkee nälkää.

* * *

Kaksi vuotta Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettaman Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission puheenjohtajana yhdessä Tansanian presidentin Benjamin Mkapan kanssa oli minulle hyvä oppikurssi globalisaation kasvoista eri puolilla maailmaa.

Maailmankomissio koottiin poikkeavalla tavalla. Yleisempää on, että samaa mieltä olevat ryhmät koettavat saada jotain aikaiseksi. Tässä tapauksessa ryhmään valittiin tarkoituksella henkilöitä, joilla oli varmasti erilaisia ja jopa vastakkaisia mielipiteitä globalisaatiosta. Komissiossa oli mukana hyvin erilaisia ihmisiä, pohjoisesta, etelästä, idästä, lännestä, teollisuusmaista, kehitysmaista ja niin edelleen. Moni on sanonut, että oli jo merkittävä saavutus sinänsä, että komissiomme pystyi saamaan aikaiseksi yhteisen raportin.

Komissiomme työ oli osoitus keskustelun ja kuuntelun voimasta. Vaikka lähtökohtamme ovat erilaiset ja intressimme ovat erilaiset, voimme olla yhtä mieltä monesta asiasta ja voimme omalta osaltamme edistää positiivista muutosta. Samalla voin kuitenkin vakuuttaa, että komission jäsenet ovat aivan yhtä aitoja oman ryhmänsä edustajia kuin ennenkin. He ovat kyllä tottuneet kuuntelemaan vastakkaista mielipidettä, mutta se ei tässä maailmassa ole mitenkään pahaksi. Tässä mielessä tätä prosessia voisi suositella muillekin.

* * *

Lopuksi kysymys joka on kaiken alussa: kuuluvatko nämä asiat suomalaisille ja mitä voimme tehdä?

Valtiovallalla on omat tehtävänsä, joista olen edellä paljon puhunut. Presidenttinä teen parhaani sekä Suomen että maailman parhaaksi – ja kannustan hallitusta ja eduskuntaa samaan. Yrityksillä on velvollisuus toimia vastuullisesti kaikkialla maailmassa. Kirkolla on vaikutusvaltaa, samoin medialla. Kiitos teille että olette järjestäneet tämän keskustelusarjan. Omilla yksityisillä ostopäätöksillämme voimme vaikuttaa suosimalla tuotteita jotka ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla tuotettuja.

Suomalaisten tuki työlle oikeudenmukaisemman maailman puolesta on vahva ja kouriintuntuva. Tämä näkyy päivittäin niin yksittäisten kansalaisten, kansalaisliikkeiden, etujärjestöjen, yritysten kuin viranomaistenkin työssä ja tavoitteissa. Suomalaiset ovat hyvin selvillä ihmisten yhä suuremmasta keskinäisestä riippuvuudesta, koskeepa se työpaikkoja ja tuotantoa tai muualla vallitsevan köyhyyden aiheuttamia uhkia.

Suomea pidetään yleisesti yhtenä globalisaation suurimmista hyötyjistä. Siksi on erityisen huomattavaa, että suomalaiset samalla haluavat maamme ponnistelevan yhä enemmän paremman maailman puolesta. Tämän osoittavat mielipidetutkimuksetkin. Kansalaisten tahto on se käyttövoima, jolla myös tänään pohdittuja asioita voidaan muuttaa uuteen, oikeudenmukaisempaan suuntaan, josta kaikki hyötyvät.

Muiden köyhyys ja nälkä ovat suomalaisten asia. Moraalimme ja etiikkamme eivät salli meidän olevan toimettomia toisten hädän edessä. Köyhyyden ja nälän voittaminen on myös oman etumme mukaista.