Tohtori Pentti Arajärven puhe Kunta-alan ammattiliitto KTV:n Toimintakonferenssissa Tampere-talossa 18.5.2003

Arvoisat läsnäolijat

Perusturva on käsite, joka useimmiten yhdistetään sosiaaliturvaan. Erityisesti sillä pyritään kuvaamaan sosiaaliturvan rahamääräisiä vähimmäisetuuksia. Mut-ta jos oikein pohdimme sanaa perusturva, tulisi sen sisältää kaikki se perustavanlaatuinen turvallisuus, jota hyvä elämä, toimiva yhteiskunta ja vastuullinen maailma edellyttävät.

Globaalisti voimmekin väittää perusturvan vallitsevan silloin, kun maassa ja maailmassa on rauha, ympäristönsuojelu on kunnossa ja ainakin äärimmäinen köyhyys on poistettu. Kaikkien tulee olla koulutuksen piirissä ja yleisesti tulee ihmisillä olla mahdollisuus henkilökohtaiseen kehittymiseen. Sairauksien tulee olla mahdollisuuksien mukaan hallinnassa ja terveydenhuollon kohtuullisesti jär-jestetty. Tämä alustavakin lista osoittaa, että perusturvassa on globaalisti paljon vielä tehtävää. Toisaalta monia näistä seikoista voisimme jo suhteellisen vähäi-selläkin taloudellisella panoksella parantaa. Maailman lasten rokottaminen muu-tamia yleisimpiä tauteja vastaan ei vaatisi kovin monen minuutin varustelumää-rärahoja.

Suomalaisten perusturva mielletään ja mitataan yhä enemmän perus- ja ihmis-oikeuksien kautta. Perusoikeudet jaetaan perinteisesti kansalaisoikeuksiin ja po-liittisiin oikeuksiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin sekä kollektiivisiin oikeuksiin. Samalla on muistettava, että yhtä tärkeitä ovat sellaiset seikat kuin katuturvallisuus, toimiva joukkoliikenne, puhdas vesijohtovesi tai te-hokas jätehuolto. Niitä ei vain tulla ajatelleeksi osaksi hyvinvointia.

Kansalaisoikeuksiin ja poliittisiin oikeuksiin kuuluvat sellaiset klassiset oikeudet kuin sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, hengen ja ruumiillisen koskemattomuuden suoja, omaisuuden suoja, kielelliset oikeudet, uskonnon ja vakaumuksen vapaus, poliittiset oikeudet, osallistumisoikeudet ja oikeusturva. Oikeusturvaan sisältyy esimerkiksi oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, hyvään hallintoon sekä laittoman vangitsemisen ja taannehtivan rikosoikeuden kielto. Näiden oikeuksien jokapäiväisenä ilmentymänä voimme sanoa olevan mahdollisuuden vaikuttaa itseään, ympäristöään ja yhteiskuntaa koskevaan päätöksentekoon.

Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet sisältävät esimerkiksi oikeuden työhön, lepoon ja virkistykseen, asuntoon ja toimeentulonturvaan, yhteiskunnan tarjoamiin koulutus-, sosiaali- ja terveyspalveluihin, kulttuurin harjoittamiseen ja siitä nauttimiseen, tieteen ja taiteen harjoittamiseen ja niiden tuloksesta nauttimiseen. Oikeus työhön sisältää monia ulottuvuuksia alkaen oikeudesta palkkaan, työturvallisuudesta ja työtaisteluoikeuksista päätyen laittoman irtisanomisen kieltoon tai tasa-arvoisuusoikeuksiin työelämässä.

Hyvinvointiyhteiskunnan tällainen käsitteleminen olisi liian laajaa. Rajoitunkin vain Suomen hyvinvoinnin eräisiin keskeisiin tekijöihin. Tärkeintä on tulevaisuus ja tulevaisuuden kannalta olennaisinta ovat lapset. Lasten ja yhteiskunnan kannalta tärkeitä kysymyksiä ovat ainakin koulutus ja tietysti elämä yleensä lasten kannalta.

Lähes puolet Suomen väestöstä kuuluu lapsiperheisiin, kun laskemme mukaan perheiden aikuiset ja alaikäiset lapset. Yhteensä he ovat noin 2,3 miljoonaa henkeä, joista lapsia on runsaat 1.100.000. Tulonjakotilastoissa lapsiperheet sijoittuvat yleisesti pienituloisten ryhmään. Väestön pienituloisimmista viidenneksestä yli puolet on lapsiperheiden jäseniä. Osittain tämä johtuu tietysti laskentatekniikasta, joka jakaa perheen saamat tulot perheenjäsenten määrällä, jolloin lapsiperhe väistämättä jää pienituloiseksi. Toisaalta todellisuutta on myös se, että lapset kuluttavat. Lapsiperheet ovat yliedustettuina pienituloisimmassa viidenneksessä ja aliedustettuina suurituloisimmassa viidenneksessä, jos ajattelemme, että lapsiperheiden tulisi jakautua tasan eri tulonsaajaryhmiin.

Heikossa taloudellisessa asemassa olevien lapsiperheiden joukko ei ole yhtenäinen. Eräät piirteet ovat kuitenkin leimaa-antavia. Sellainen on mm. se, että monessa tapauksessa vanhemmat ovat jääneet vaille koulutusta. Korkean koulutuksenkin saaneet lapsiperheiden vanhemmat ovat jossain määrin useammin pätkätyöläisiä tai matalapalkkaisia. Tyypillisesti heikoilla oleva ryhmä ovat myös pitkään perhevapailla olevat, jotka tästä syystä jäävät herkästi vähimmäistasoisten vanhempainetuuksien varaan. Yksinhuoltajaperheiden osuus on taloudellisesti heikossa asemassa olevien perheiden joukossa suhteellisesti suuri. Yhteistä on siis heikko tai epävakaa työmarkkina-asema.

Syrjäytyminen on käsite, jolla pyritään kuvaamaan tietyntyyppistä yhteiskunnan ulkopuolelle jäämistä. Kyse ei ole yksin vähävaraisuudesta tai huonotuloisuudesta, vaan myös puuttuvasta koulutuksesta, heikosta terveydestä, työttömyyden kasautumisesta, huonoista asunto-oloista ja sosiaalisten suhteiden puutteesta. Kun useampi, valitettavan usein hyvin moni, näistä tekijöistä yhtyy, on kyseessä syrjäytyminen. Syrjäytymisen torjunnassa erityisen tärkeitä ovat palvelut, joilla voidaan olennaisesti vaikuttaa syrjäytymistä aiheuttavien tekijöiden poistamiseen sen ohella, että tulonsiirroillakin on toki merkityksensä.

Lasten syrjäytymisriskiä koskevissa tutkimuksissa on saatu hälyttävän suuria lukuja, kun kriteerinä on pidetty potentiaalista lastensuojelun tarvetta. Vaaravyöhykkeessä olevista lapsista vain pieni osa todella syrjäytyy, mutta ongelmaa ei auta vähätellä. Erityisen ongelmallista on ylisukupolvinen syrjäytyminen, jossa vanhempien elämäntapa ja asenteet siirtyvät lapsille. Vanhemmat saattavat suhtautua passiivisesti ongelmiin ja ongelmia aiheuttaviin tekijöihin tai pahimmillaan edistää syrjäytymistä. Syrjäytyneiden vanhempien kyky auttaa lasta ja havaita syrjäytymistä aiheuttavia ongelmia on vähäinen usein silloin kun omakin asema on heikko. Tästä syystä erilaiset lapsiin kohdistuvat tukitoimenpiteet, kuten tukiopetus, erityisopetus, koulun kerhot ja iltapäivätoiminta sekä riittävät koulun psykologi- ja kuraattoripalvelut ovat välttämättömiä. Samaan aikaan tulisi voida saada laajaa koulu-, sosiaali-, terveydenhuolto-, lastensuojelu-, liikunta- ja vapaa-aikatoimen, nuorisotoimen ja muidenkin viranomaisten yhteistoimintaa. Kaikki ehkäisevät toimet ovat tehokkaita ja suhteellisesti huomattavasti halvempia kuin lasten vaurioiden korjaaminen.

Yksi poliittisen ja työmarkkinapoliittisen keskustelun kestoaiheita on perhe- ja työelämän yhteensovittaminen. Suomalaisen lapsiperheen tyypillinen rakenne on, että perheessä on kaksi palkansaajaa. Yhden henkilön palkalla ei oikein edes ylläpidetä kasvavan perheen elintasoa. Suomalainen yhteiskunta, työelämä ja sosiaaliturva korostavat kaikki yksilön omaa aktiivisuutta ja vastuuta itsestään. Sosiaaliturvamme perusrakenne on nimenomaan se, että itse kukin omana itsenään on vakuutettu mm. työeläkkeiden ja työttömyysturvan suhteen. Kaikissa maissahan näin ei ole, vaan perheen yksi vakuutettu työssäkäyvä henkilö tuo turvan muillekin sairastumisen, lapsen saannin tai eläkkeen myötä.

Lapsiperheiden vanhemmat, isät ja äidit ovat mukana työelämässä useammin kuin miehet ja naiset keskimäärin. Näin on siitä huolimatta, että varsinkin naiset käyttävät hyväkseen äitiys- ja vanhempainvapaat ja erilaiset hoitovapaat. Lapsiperheiden vanhemmat tekevät myös pitkää työviikkoa. Työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa näyttää vallalla olevan se, että jos jommankumman on joustettava, se on perhe-elämä. Työaikoihinkin on toki syntynyt erilaisia joustoja, ja eräiltä osin ne varmasti palvelevat perheiden tarpeita mutta eräiltä osin ei. Ongelma on varmasti työmarkkinapoliittisesti vaikea ja oman ongelmansa tuo jo se, että perheiden tarpeet ovat tavattoman erilaiset.

Lasten vanhempien työhön osallistumisen edellytys ovat toimivat päivähoitopalvelut ja myös kouluruokailulla on tässä suhteessa tärkeä merkitys. Nämä kaksi asiaa voidaankin nostaa varsin korkealle arvioitaessa naisten ja miesten tasa-arvon edellytyksiä.

Lasten ja erityisesti pienimpien lasten elämänlaadun parantamisen yksi avainasioita olisi varmasti vanhempien ylitöiden vähentäminen. Toki apua olisi varsinaisenkin työajan lyhentämisestä. Osittaisen hoitovapaan ja hoitorahan nykyistä paremmin perhettä tukeva menettely voisi myös olla yksi avain lasten elämän laadulliseen parantamiseen. Yksi merkittävä seikka voisi olla myös se, että esimerkiksi työehtosopimusperusteisesti luotaisiin edellytyksiä kodin ja koulun yhteistyölle. Ainakin nuorimpien koululaisten vanhemmille voitaisiin vuosittain taata muutamia tunteja vuodessa työaikaa käytettäväksi kodin ja koulun yhteistyöhön.

Päivähoidon ja koulun toiminnan korkea laatu on tärkeää. Järjestelmällinen varhaiskasvatus ja esiopetus luovat edellytyksiä koulutuksen tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden saavuttamiselle ja kouluvalmiuksien parantamiselle. Ne ovat kaikkein olennaisimpia tekijöitä pyrittäessä tehokkaasti ja varhain vaikuttamaan lasten koulumenestykseen ja koulutukselliseen tasa-arvoon. Varhaiskasvatuksessa – samoin kuin ainakin alimmilla kouluasteilla – olennaisia olisivat myös pitkäaikaiset ja luotettavat ihmissuhteet. Henkilökunnan nopea vaihtuvuus ei ole lapsen kehitykselle hyväksi. Kuitenkin näillä aloilla pätkätyöt ovat varsin yleisiä ja jopa tyypillisiä. Osittain tämä tietysti johtuu siitäkin, että alan työntekijät ovat tyypillisesti fertiilissä iässä olevia naisia.

Koulun tehtävä on saada lapset ja nuoret oppimaan. Koululla on myös kasvatustehtävä. Kasvatuksen perusta ja sisältö riippuu aina lasten vanhemmista, mutta se ei ole riippumaton yhteiskunnasta. Yhteiskunnan keskeisten arvojen on voitava heijastua kouluun ja tarvittaessa koulun arvot jopa ylittävät vanhempien kasvatusnäkökohdat tai periaatteet.


Koulutus kehittää yksilöä ja muokkaa häntä, mutta koulutus on myös yhteiskunnallinen ilmiö. Yhteiskunnan intressit ovat taustalla kaikessa koulutuksessa senkin takia, että ihmisyhteisön tavoitteet sinänsä edellyttävät koulutusta ja koululaitosta. Koulutus tuottaa ammattitaitoista työvoimaa, siirtää kulttuuria sukupolvelta toiselle ja välittää yleisesti tietoja, taitoja ja asenteita. Koulutuksen taloudellinen merkitys on tavattoman suuri. Yleensä koulutus on alalla kuin alalla kaikkein tuottavin investointi.

Ammattitaitoisen työvoiman tuottaminen ei ole pelkästään ammatillisen koulutuksen kysymys, vaan vähintään samassa määrin kysymys on myös yleissivistyksestä. Vain hyvä yleissivistys antaa edellytyksiä laaja-alaiselle ammattisivistykselle, joka on välttämätön muuttuvassa työelämässä. Yleissivistyksen ja ammattisivistyksen ero on lisäksi liukuva. Kun sanotaan, että jokainen meistä joutuu kouluttamaan itsensä useampaan kertaan eläessään, on se mahdollista vain, jos meillä on hyvä yleissivistys ja tarkoituksenmukaista on, että meillä on sellainen ammattisivistys, joka antaa mahdollisuuksia suuntautua elinkeinoelämän tai työelämän haaran sisällä eri ammatteihin aloittamatta koulutusta aina alusta. Tällä rakennelmalla voimme myös tukea vanhaa sananlaskua, oppia ikä kaikki, ja tehdä siitä todellisuutta, joka luo perustaa Suomen kansainväliselle menestykselle.

Taloudellinen menestyksemme on ollut mahdollinen vain ottamalla käyttöön yhteiskunnan voimavarat mahdollisimman laajasti. Koko ikäluokalle annettava yleissivistävä perusopetus on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on laajentaa ja varmistaa ammatillisen koulutuksen antaminen muodossa tai toisessa, ammatillisissa oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa koko ikäluokalle. Näin Suomen tärkein kansainvälinen kilpailuvaltti, laadukas osaaminen saadaan tuottamaan tuloksia.

Suomalaisten koulutusosaaminen on aivan huippua. Kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa suomalaisten lukutaito noteerattiin maailman parhaaksi ja myös luonnontieteiden alalla saavutukset olivat huippuluokkaa. Pienenä kansana opiskelemme vieraita kieliä verrattomasti laajemmin kuin äidinkielenään maailmankieliä puhuvat. Kuitenkin peruskoulun sisällä Suomessa erot tyttöjen ja poikien välillä ovat eräiltä osin ällistyttävän laajoja. Sukupuoleen perustuvien erojen vähentäminen ja poikien koulumenestyksen varmistaminen on välttämätöntä. Ratkaisuja on haettava koulun ja opetuksen kehittämisestä. Koulun on oltava olennainen ja kiinnostava osa lapsuutta ja nuoruutta. Poikienkin opiskelumotivaatiota on voitava nostaa. Se on haaste opetussuunnitelmille, pedagogiikalle ja opettajainkoulutukselle sekä oppimateriaalien valmistajille. Samaan ongelmaan omalla tavallaan liittyy se, että hämmästyttävän suuri osa nuorisosta ei suorita peruskoulun jälkeen ammatillista tutkintoa tai jatka opiskelua lukiossa. Lisäksi sekään ei riitä, että käy lukion, vaan lukionkin jälkeen on hankittava ammatilliset tiedot ja taidot.

Yksi tehokas vaihtoehto tämän ongelman ratkaisemiseen on nuorten koulutustakuu. Yhteiskunnan, käytännössä kunnan, tulisi taata jokaiselle nuorelle koulutuspaikka. Koulutusta on tuettava sellaisilla koulun sisäisillä järjestelyillä, että koulutus ei keskeydy. Se edellyttää eri viranomaisten laajaa yhteistyötä. Samalla sosiaaliturvajärjestelmän on taattava niin keppiä kuin porkkanaa käyttäen se, että nuoret myös hakeutuvat koulutukseen. Koulutuksen eri muotoja on käytettävä laajasti hyväksi mukaan lukien oppisopimuskoulutus, työssäoppiminen ja muut vastaavat koulutusjärjestelyt. Koulutustakuuta on seurattava yhteiskuntatakuun, joka takaa koulutuksen jälkeisen työn tai harjoittelun, jotta työttömyyden kierre katkaistaan nuorilla jo ennen kuin se edes alkaa.

Yliopistojen ja korkeakoulujen perustutkintoja suoritetaan eräiltä osin hämmästyttävän pitkään. Jo sitä ennen koulutukseen pääsy toisen asteen koulutuksen jälkeen lykkäytyy sisäänpääsyjärjestelmien ja välivuosikäytäntöjen johdosta. Opiskelun ohella käydään laajasti työssä ja peräti neljännes yliopisto-opiskelijoista ei koskaan suorita loppututkintoa.

Työssäolo opiskeluaikana ei ole hyödytöntä, vaan usein hyödyllistä. Työelämään tulevan on ollut hyvä avata muitakin ovia kuin kodin ja koulun. Liiallinen työssäolo merkitsee kuitenkin sitä, että opiskelija tulee myöhään työelämään, hän täyttää sellaisia työpaikkoja, jotka sopisivat vähemmän koulutetuille, ja hänen saamansa oppi tulee käyttöön huomattavan myöhään. Kyse on kansantaloudellisesta ja eräiltä osin myös opiskelijan henkilökohtaisen kapasiteetin tuhlaamisesta. Opiskeluaikojen nopeuttamiseksi on ehdotettu opintotuen muuttamista kokonaan lainamuotoiseksi. Lainasta myönnettävillä verovähennyksillä siirrettäisiin yhteiskunnan tuki opiskelulle myöhäisemmäksi, työelämässä olon aikaiseksi. Tällaisen järjestelyn ongelma saattaisi olla koulutukseen hakeutumisen muuttuminen nykyistä epätasa-arvoisemmaksi, kun mahdollisesti lähinnä varakkaat uskaltautuisivat opiskelemaan ainakin sellaisille aloille, joilla työllistymistä ei voida pitää suhteellisen varmana.


Opiskelun nopeuttamiseen kannustavan opintotuen luomiseksi onkin harkittava muita keinoja. Yhden mahdollisuuden voi tarjota se, että nopeasti opiskelevien korkeakouluopiskelijoiden ikään kuin säästyneet opintorahat voisi käyttää lainan lyhentämiseen. Palkkioksi nopeasta opiskelusta valtio maksaisi osan lainasta.

Aikuiskoulutus on yksi avaintekijöitä. Merkittävä osa nykyisestä työvoimasta on saanut vanhentuneen koulutuksen ja osalla ei ole lainkaan ammatillista koulutusta. Näiden henkilöiden rohkaiseminen koulutukseen ja heidän toimeentulonsa järjestäminen koulutuksen aikana on tärkeää. Kyse on usein henkilöistä, joilla on hyvinkin vielä kymmenkunta vuotta aikaa vanhuuseläkeikään, joten koulutukseen panostaminen on niin yhteiskunnan kuin yksilön kannalta tuottavaa ja tarkoituksenmukaista. Tarvittaessa on voitava koulutuksen keinoin parantaa myös aikuisten yleissivistäviä oppimisvalmiuksia edistäviä tietoja ja taitoja.

Hyvä kuulijat

Tällä hetkellä puhutaan jälleen julkisen talouden niukkuudesta ja jopa säästöistä. Tilanteet vaihtelevat melkoisesti kunnittain ja varsinkin suuret kaupungit valittavat tällä hetkellä valtion veroratkaisujen tuhoisaa vaikutusta niiden talouteen. Ottamatta kantaa niukkuuden syihin, on kuitenkin syytä pohtia sitä, miten mahdollisia kasvun leikkauksia, supistuksia tai, kuten usein sanotaan, priorisointia, on toteutettava. Kyse on perustavanlaatuisesta oikeudenmukaisuuden arvioinnista. Kyse on myös yhteiskuntamoraalista. Ihmisten on voitava myös luottaa siihen, että annetut lupaukset pidetään, mistä syystä muutosten on oltava suhteellisen hitaita ja ennakoitavissa.

Itsestään selvä oikeudenmukaisuuden näkökohta on, että vaikeimmissa ja haavoittavimmissa olosuhteissa elävien ihmisten etuuksista ei tingitä. Ryhmät, jotka eivät pysty poliittisesti tai taloudellisesti puolustamaan itseään, on pidettävä pinnalla ja heidän hyvinvoinnistaan on pidettävä huolta jo yleisen inhimillisyyden perusteella. Toinen seikka ovat yhteiskunnan arvoperustaan liittyvät näkökohdat. Yhteiskunta on perusoikeuksista säätämällä osoittanut eräitä ensisijaisia seikkoja suhteessa muihin asioihin. Taloudellisten supistusten tai priorisointien on otettava huomioon nämä näkökohdat, jolloin perusoikeuksien suojaamat etuudet ovat ensisijaisia muihin etuuksiin nähden.


Hyvinvoinnin rakentamisessa on otettava huomioon myös tulevaisuus. Tämä perustelee lasten ja koulutuksen suhteen erityistä varovaisuutta. Julkisen vallan rahoittama hyvinvointi aina väistämättä heijastaa myös taloudellista tilannetta yleisesti, mistä syystä on otettava huomioon pitkän aikavälin vaikutukset. On väärä voitto hoitaa palveluja tänä ja ensi vuonna, jos seurauksena on, että kymmenen vuoden päästä niitä ei ole lainkaan. Pitkä aikaväli kuitenkin ratkai-see.

Suomalainen yhteiskunta on menestystarina. Se on sitä erityisesti pitkällä aika-välillä, mutta lyhyemmälläkään aikavälillä ei voida suurta ja perustavanlaatuista moitetta osoittaa. Yksilötasolla koettu oikeudenmukaisuus on toki usein ollut koetuksella. Sosiaaliturva on kuitenkin rahamääräisesti tasoltaan Euroopan unionin keskitasoa, mutta kärkisijoilla kestossa. Palvelujärjestelmä tuottaa koh-tuullisin kustannuksin laadultaan kilpailukykyisiä palveluja, vaikka niissäkin on aina parantamisen varaa. Koulutuksen tulokset ovat varsin hyviä ja onkin häm-mästyttävää, jos seuraavissa kansainvälisissä mittauksissa olemme edelleen samalla tavalla johdossa. Tyydyttävää tietysti on, jos olemme teollisuusmaiden parhaan kolmanneksen tai neljänneksen joukossa. Yhteiskunta on rauhallinen. Menestystarina voi jatkua. Tulevaisuuden teemme itse.