Tasavallan presidentti Tarja Halosen avajaispuhe Naton kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan uutta strategista konseptia koskevassa seminaarissa Helsingissä 4. maaliskuuta 2010

Suomi on osallistunut kansainväliseen kriisinhallintaan Yhdistyneiden kansakuntien puitteissa aina vuoden 1956 Suezin rauhanturvaoperaatiosta lähtien. Olemme tehneet yhteistyötä erilaisissa maakokoonpanoissa, myös Naton ja sen jäsen- ja kumppanimaiden kanssa. Suomi on osallistunut rauhankumppanuusohjelmaan 1990-luvun puolivälistä lähtien. Suuren osan tästä yhteistyöstä ovat muodostaneet konkreettiset toimet kriisialueilla. Tällä hetkellä Suomi on mukana Nato-johtoisissa kriisinhallintaoperaatioissa Kosovossa ja Afganistanissa. Suomen yhteistyö Naton kanssa käsittää useita osa-alueita, mutta kumppanuutemme ydin on aina ollut kriisinhallinta.

Turvallisuuskäsite on merkittävästi laajentunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Myös käytännön tilanteissa sotilaalliset ja ei-sotilaalliset uhat ja haasteet yhä useammin liittyvät toisiinsa. Näin tulee todennäköisesti olemaan myös tulevaisuudessa, joten on tärkeää tehdä selkeä analyysi tarvittavista työkaluista.

Jo nyt voimme nimetä joukon potentiaalisia turvallisuusuhkia, jotka saattavat kärjistyä – tällaisia ovat esimerkiksi äärimmäinen köyhyys, nälänhätä ja tarttuvat taudit.

Esimerkkinä laajamittaisista luonnonkatastrofeista voidaan mainita Kaakkois-Aasian tsunami, New Orleansiin iskenyt hurrikaani sekä viimeisimpinä Haitin ja Chilen maanjäristykset. Ilmaston lämpenemisen myötä on todennäköistä, että myrskyt ja tulvat aiheuttavat katastrofeja paljon nykyistä useammin.

Laajamittaisten luonnonkatastrofien pelastustoimiin on osallistunut alan asiantuntijoita, kuten kansainvälinen Punainen Risti ja YK, mutta myös eri maiden puolustusvoimien ja liittoutumien kuten Naton henkilökuntaa ja kalustoa. Heti katastrofin jälkeen suurin tarve on humanitäärisellä avulla. Tarvitaan nopeaa toimintaa, mutta nopeus ei ole ainoa merkittävä tekijä. Avunantajien välinen keskinäinen luottamus ja paikallisen väestön myönteinen suhtautuminen ovat tärkeitä kestävien tulosten saavuttamiseksi pitkällä aikavälillä.

* * *

Kriisien muuttuessa yhä moniulotteisemmiksi meidän on oltava valmiita toimintaan, joka käsittää sekä sotilaalliset että ei-sotilaalliset kriisinhallinnan näkökohdat. Onnistuakseen kriisinhallintaoperaatiot edellyttävät tulevaisuudessa uusia valmiuksia niin siviili- kuin sotilaspuolellakin.

Se ei kuitenkaan riitä. Katsommepa nykytilannetta Afganistanissa, Darfurissa tai Somaliassa, näemme, että rauha, vakaus ja turvallisuus vaativat paljon enemmän. Monimutkaisten kriisitilanteiden hallinta vaatii hyvin suunniteltua sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan, kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun yhdistelmää.

Kaikkien ihmisten, myös naisten ja tyttöjen perus- ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen on turvattava kaikissa kriisinhallintaoperaatioissa. Naisten osallistumista on lisäksi vahvistettava etsittäessä kestäviä ratkaisuja konflikteihin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 Naiset, rauha ja turvallisuus mukaisesti.

* * *

Suomi ja Ruotsi tekivät 1990-luvulla Euroopan unionissa lukuisia aloitteita unionin kriisinhallintapolitiikan kehittämiseksi. Ajatuksenamme oli käyttää olemassa olevia resursseja tehokkaasti ja kehittää yhteistyötä EU:n, Naton ja tuolloin myös Länsi-Euroopan unionin kanssa. Meidän on myös pidettävä mielessä Yhdistyneiden kansakuntien ainutlaatuinen rooli kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta koskevissa kysymyksissä. Se on ollut ja on edelleen elintärkeä.

Kansainvälisten järjestöjen vastuu on nykyään yhä tärkeämpää. Meidän on päättäväisesti pyrittävä vastaamaan maailmanlaajuisiin haasteisiin.

Nato-standardien käyttö on osoittautunut toimivaksi järjestelmäksi sotilaallisella puolella. Naton nopean toiminnan joukot ja EU:n nopean toiminnan järjestelmä ovat kuitenkin osittain päällekkäisiä, ja käytännön tilanteissa niihin suhtaudutaan monesta syystä vastahakoisesti. Nopea toiminta kaipaisi kenties uudelleenarviointia. Jotta voitaisiin vastata todellisiin hätätilanteisiin, sitä voitaisiin kehittää sellaisen ”legojärjestelmän” tai ”yksikköjärjestelmän” suuntaan, joka toimisi joustavammin ja huomioisi erilaiset poliittiset sitoumukset.

Siviilikriisinhallinnan osalta koordinointi on vielä heikommin kehittynyttä. Tiedän, että tätä on jo pohdittu myös Natossa. Otaksun, että meidän tulisi näissä pohdinnoissa ottaa huomioon monien kansalaisjärjestöjen epäilys armeijapohjaisen järjestelmän käyttämistä kohtaan. Täällä Suomessa meillä on yleinen asevelvollisuus, joten hyvin toimivan sotilas-siviiliyhteistyön luominen näyttää meillä hieman helpommalta. Tätä meidän pitäisi pohtia enemmän.

Olen ilahtunut Naton halusta ottaa kumppanuusmaat mukaan uuden strategisen konseptin valmisteluun. Suomi arvostaa prosessin avoimuutta. Avoimuus ja läheinen yhteistyö kriisinhallintaoperaatioiden valmistelussa ja toimeenpanossa on myös tärkeää.

Viime vuonna Suomi hyväksyi valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon, jossa käsitellään Natoon liittyviä kysymyksiä aiempaa kattavammin. Yhteistyötämme Naton kanssa tullaan kehittämään edelleen kumppanuuspohjalta. Näin on hyvä jatkaa. – Ja kuten aina, meille on ilo tehdä yhteistyötä Ruotsin kanssa tämän seminaarin järjestämisessä.