Tasavallan presidentti Tarja Halosen avaussanat Rajantakaista Karjalaa –näyttelyn avajaisissa Kulttuurien museossa 3.3.2008

(muutosvarauksin)

Nyt avautuvassa näyttelyssä esitellään rajantakaista Karjalaa eli Itä-Karjalaa, Vienaa ja Aunusta, ja sen asukkaiden elämää 1900-luvulla. Niin, mikä on raja ja mitä se merkitsee? Puhutaan esimerkiksi kieli-, kulttuuri- ja uskonnollisista rajoista. Maiden väliset rajat ovat olleet ja ovat vieläkin apukeino demokratian ja turvallisuuden kehittämisessä. Samoin on perusteltu muita hallinnollisia rajoja.

Rajan pinnassa kohtaavat kielet, kansat, elintavat ja uskonnot. Mikä on syy ja mikä seuraus – se on mielenkiintoinen kysymys eurooppalaisessakin historiassa. Pääsääntöhän on Euroopassakin, että kieli-, kulttuuri- ja uskonnollisia alueita on niin valtioiden sisällä kuin valtioiden rajoja ylittävinäkin. Raja voi siis olla ennemminkin alue tai paikka kuin erottava rajaviiva.

Meiltä Suomesta katsottu ”rajantakainen” Karjala ei koskaan kuulunut Ruotsi-Suomen valtakuntaan. Se tuli kuitenkin osaksi suomalaisuutta mm. vilkkaiden kulttuuri- ja kauppasuhteiden kautta. Autonomian aikana Suomen ja Karjalan laulumaiden välillä ei ollut valtiollista rajaa. Suomalaiset runonkerääjät kulkivat itäkarjalaisten laukkukauppiaiden jalanjäljissä. Kertovat runot olivat siltana suomalaisten ja karjalaisten välillä.

Suomen itsenäistymisen jälkeen raja sulkeutui. Itäkarjalaisista, kolttasaamelaisista, vepsäläisistä, inkeriläisistä ja venäläisistä tuli Neuvostoliiton kansalaisia ja heidän historiansa oli Neuvostoliiton historiaa. Vuoden 1944 Moskovan rauhan jälkeen sadat tuhannet karjalaiset joutuivat jättämään kotinsa ja heimonsa vuosisatoja asuttamat alueet. Rajavyöhykkeen asukkaita siirtyi evakkoina Suomeen, ja rajan toiselle puolelle jääneitä siirrettiin eri puolille Neuvostoliittoa.

Kansojen ja kulttuuriryhmien identiteetit ovat muokkautuneet Karjalan rajaseudulla vuosisatojen ja vuosikymmenten saatossa. Karjalan asukkaat ovat olleet kahdesta suunnasta tulevan uskonnon, kulttuurin ja aikoinaan myös maailmankatsomusten ristipaineessa. Suurten muutosten aikana kulttuurin merkitys kasvaa. Se on kuin kompassi, joka näyttää suunnan muutosten pyörteissä.

Eurooppalaisuuteen kuuluu kansallisten kulttuurien arvostaminen. Taloudellinen ja poliittinen yhdentyminen on ollut välttämätöntä globalisaation paineessa, mutta yhtä tärkeää on huolehtia siitä, että kansalliset kulttuurit elävät ja voivat hyvin.

Kansainvälistyvässä maailmassa yhä useampi ihminen joutuu muodostamaan kulttuurillisen identiteettinsä usean ryhmäkulttuurin osista. Samanaikaisesti kansojen tai sen pienempien osien yhteinen kulttuuri muuttuu myös tiedotusvälineiden, viihteen ja muun kulttuurin kautta.

Oma kulttuurimme on kestänyt kansainvälistymisen paineet: Se on ottanut vaikutteita, mutta säilyttänyt myös kansallisen luonteensa. Toivon näin olevan jatkossakin. Kulttuuri on vahvasti interaktiivista; emme ole vain vastaanottajia vaan myös luojia. Uskon, että kaiken kansainvälisyyden keskellä omat juuret kiinnostavat. Lukemattomat kirjailijat, säveltäjät, taidemaalarit ja muut taiteilijat ovat löytäneet, ja löytävät edelleen, innoitukselleen lähteitä kansankulttuurimme aarteista.

Perinteistä kansankulttuuria ei kuitenkaan enää, samalla tavoin kuin ennen, löydy vanhoista kylistä. Onneksi perinne on tallennettu arkistoihimme. Tämä ei kuitenkaan riitä. Jotta yhteys juuriimme eli kansankulttuurimme perimä voisi tulevaisuudessakin olla voimavaranamme, on sen oltava näkyvillä ja käytettävissä, elävien ihmisten käsityön tuotteina tai laulamana, soittamana ja tanssimana.

* * *

Haluan esittää lämpimät kiitokseni Rajantakaista Karjalaa -näyttelyn taustalla oleville venäläisille ja suomalaisille toimijoille - Venäjän etnografiselle museolle, Inkerin kulttuuriseuralle ja Kulttuurien museolle. Näyttely antaa meille monipuolisen kuvan yhteisestä kulttuuriperinnöstämme ja auttaa myös vaalimaan sitä jatkossa.

Näillä sanoilla julistan näyttelyn avatuksi!