Tohtori Pentti Arajärven puhe OAJ:n koulutuspoliittisessa seminaarissa 22.5.2003

Tietoinen uuden oppiminen on varmasti eräs ihmisen tärkeimpiä lajitunnusmerkkejä. Eräät ajattelijat väittävät sen jopa olevan ihmisyyden kannalta ratkaiseva; vain ihminen pystyy tämän ajatustavan mukaan tietoisesti opiskelemalla pyrkimään tiettyyn päämäärään tai tutkimaan uusia asioita ymmärtääkseen ympäröivää maailmaa. Koulutus ja oppiminen, tutkimus ja osaaminen ovat yhteiskuntaa voimakkaimmin kehittäviä tekijöitä. Ne vievät yksilöä ja yhteiskuntaa eteenpäin ja suuntautuvat parempaan pyrkien tulevaisuuteen. Koulutus ja osaaminen ovat keskeinen osa hyvinvointipolitiikkaa.

Perustuslain 16 §:n mukaan jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Julkisen vallan on myös turvattava jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeittensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.

Säännös asettaa julkiselle vallalle eli valtiolle ja kunnille selvän velvoitteen. Jokaisen tulee saada koulutusta kykyjensä ja erityisten tarpeittensa mukaisesti. Kyvyt liittyvät itse kunkin edellytyksiin ja taipumuksiin omaksua opetusta, ja erityiset tarpeet voivat liittyä siihen, millaisia rajoituksia mahdollisesti on, ja miten nämä vammaisuudesta, kielitaidottomuudesta tai muusta johtuvat rajoitukset voidaan ylittää.

Koulutusjärjestelmään ja instituutioihin perustuvalla koulutuksella on eräitä perustehtäviä. Ensimmäinen näistä on antaa lapsille ja nuorille niitä tietoja ja taitoja, joita he tarvitsevat elämässä. Elämässä tarpeelliset tiedot ja taidot ovat moninaiset alkaen lukutaidosta ja päätyen sosiaalisten taitojen kautta vaikkapa ruoanlaittoon. Peruskoulun päättäneen on kyettävä toimimaan yhteiskunnassa.

Koulun tehtävä on epäilemättä opettaa lapsia tai saattaa heidät oppimaan. Tämän ohella koulun tehtävä on aina kasvatus. Kasvatuksen sisältö riippuu merkittäviltä osiltaan lapsen vanhemmista, mutta ei ole riippumaton ympäröivästä yhteiskunnastakaan. Perustuslain 1 §:ään on kirjattu tavoitteiksi ihmisarvon kunnioittamisen ja ihmisen vapauden ja oikeuksien turvaaminen sekä oikeudenmukaisuuden edistäminen yhteiskunnassa. Ainakin näitä voidaan pitää suomalaisen yhteiskunnan ja yhteisön arvoina, joita epäilemättä tulee myös kasvatuksen ja opetuksen edistää.

Koulutusta tulee tarkastella paitsi yksilöä kehittävänä ja muokkaavana sekä yksilön mahdollisuuksia lisäävänä tekijänä myös yhteiskunnallisena ilmiönä. Koulutuksen yhteiskunnallisina merkityksinä voidaankin pitää sitä, että koulutus tuottaa ammattitaitoista työvoimaa ja siirtää kulttuuria sukupolvelta toiselle, eikä väheksyä voi myöskään yleistä tietojen, taitojen ja asenteiden välittämistä. Tietoon, taitoon ja osaamiseen panostaminen on ilmeisesti kaikkein tuottavin investointi lähes toimialalla kuin toimialalla.

Koulutuksesta jos mistä voidaan sanoa, että siinä ratkaistaan yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta keskeisiä seikkoja. Siksi ei ole myöskään yhdentekevää, millaisella yleisellä rakenteella koulutusta toteutetaan.

Koulutuksen yhtenä johtavana periaatteena pidän kattavuutta, joka on myös tasa-arvoisuutta rakentava tekijä. Kyseessä on yleinen yhteiskunnallinen tasa-arvo, mutta myös koulutuksen tasa-arvo. Koulua on ehkä viime vuosina viety liikaa mahdollisuuksien tasa-arvon suuntaan, jolloin on unohtunut tavoite huolehtia ainakin perusopetuksessa myös siitä, että kaikki saavuttavat tarpeellisena ja tavoiteltavana pidetyn lopputuloksen. Tähän liittyy samalla esiopetuksen ja muun varhaiskasvatuksen merkitys koulutuksen lähtökohtien tasaamisen suhteet.

Toinen olennainen seikka on, että koulutuksessa ei tule sallia umpiperiä. Koulutukseen osallistuvalla tulee aina olla mahdollisuus jatko-opintoihin ylimpiin tutkintoihin ja oppiarvoihin saakka. Tämä tavoite onkin Suomen koulujärjestelmässä teoriassa saavutettu, mutta käytännössä ammatillista tietä korkeakouluihin eteneville mahdollisuudet eivät aina ole kovin todelliset.

Kolmantena tärkeänä seikkana pitäisimme, että tutkintoon johtavan koulutuksen tulee olla lähtökohtaisesti maksutonta. Tätä edellyttävät jo kansainväliset ihmisoikeussopimukset perusopetuksen osalta, mutta periaate on tärkeä myös toisen asteen yleissivistävässä ja ammatillisessa koulutuksessa samoin kuin korkeakoulututkinnoissa. Enemmän työelämän tarpeita palvelevasta tai harrastusluontoisesta koulutuksesta voidaan periä maksu, kunhan maksut ovat kohtuullisia eivätkä muodostu esteeksi ammatilliselle kehittymiselle tai koulutuksen itseisarvoisellekaan hankkimiselle.

Neljäntenä seikkana korostaisin sitä, että koko ikäluokan on jatkettava peruskoulusta ja koko ikäluokan on saatava yleissivistävän koulutuksen jälkeen ammatillinen koulutus. Huolestuttavan suuri osa ikäluokasta ei jatka peruskoulun jälkeen ja huolestuttavan suuri osa ylioppilaista ei jatka ylioppilastutkinnon jälkeen opiskelua. Kun lisäksi otetaan huomioon korkeakoulujen keskeyttäminen, on vailla muodollista ammattitaitoon johtavaa tutkintoa merkittävä osa ikäluokasta.

Tärkeää on koko ikäluokan kouluttaminen sekä korkeatasoiseen yleissivistykseen että laaja-alaiseen ammattisivistykseen ammatillisissa oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Tämä takaa sen, että Suomen kilpailuvaltti, laadullinen osaaminen tuottaa tuloksia.

Koulutuksen järjestämisvastuun tulee olla julkinen. Vain näin voidaan taata maan kaikissa osissa ja kaikilla tarpeellisilla aloilla koulutus. Perustuslain 16 §:n 2 momentista tämä ilmenee julkisen vallan velvollisuutena huolehtia siitä, että jokaisella on mahdollisuus myös muuhun kuin perusopetukseen.

Viimeisenä koulutuksen järjestämisen keskeisenä periaatteena nostaisin esille elinikäisen oppimisen, oppia ikä kaikki -tunnuksen. Tärkeää on periaatteen järjestelmällinen soveltaminen. Oppiminen ei ala silloin kun koulu alkaa, vaan viimeistään syntymästä, mahdollisesti jo kohdussa. Ja se päättyy vasta kuolemaan. Yksilöiden käytössä tulee olla mahdollisuus oppimiseen institutionaalisessa järjestelmässä itseopiskelun ohella.

Koulutuksella luodaan sitä henkistä pääomaa, joka on välttämätön tiedon järjestelmälliseksi kehittämiseksi ja hyväksi käyttämiseksi sekä siitä syntyvän uuden luomiseksi. Kun tieto vanhenee nykyisin yhä nopeammin, on koulutuksen sivistävässä ja tietoa jakavassa tehtävässä korostunut kyky formaaliseen tiedon hankintaan. Tärkeää on tuntea peruskäsitteet ja hallita ne, mutta yhä tärkeämpää on osata käyttää tietoa, jolla pystyy hankkimaan uutta tietoa. Kyse on yleissivistyksen ja tiedonhankinnan tasapainosta. Tämä kytkee toisiinsa myös koulutuksen ja tutkimuksen.

Koulutuksen tehtävä on aina tuottaa työelämän ja yhteiskunnan tarvitsemaa ammattitaitoista työvoimaa. Lähes kaikkien koulutusjärjestelmän muutosten yhtenä tärkeänä perusteluna on ollut koulutuksen tuotantotehtävän ajanmukaistaminen ja saaminen vastaamaan muuttunutta elinkeinoelämää. Tässä suhteessa muuttunut työelämä, tiedon käsittely ja tieteellisen kehityksen asettamat vaatimukset ovat muuttaneet huomattavassa määrin koulutukselle asetettuja vaatimuksia. Yksilön kannalta koulutuksen ja työelämän vaatimusten hyvä yhteensopivuus merkitsee sitä, että hän voi luottaa koulutuksen tuottamaan mahdollisuuteen menestyä työelämässä ja huolehtia itsestään ja perheestään.

Koulutuksen ammattitaitoisen työvoiman tuottamista koskevassa tehtävässä kyse ei ole pelkästään ammatillisesta koulutuksesta, vaan vähintään samassa määrin yleissivistyksestä. Vain hyvä yleissivistys antaa edellytyksiä laaja-alaiselle ammattisivistykselle, joka puolestaan on välttämätön muuttuvassa työelämässä. Lisäksi yleissivistyksen ja ammattisivistyksen ero on liukuva. Kielitaito on tulkille ammattisivistystä mutta kaikille yleissivistystä.

Koulu siirtää kulttuuria sukupolvelta toiselle. Keskeinen osa tätä ovat yhteisössä vallitsevat normit ja arvot, jotka ovat välttämättömiä yhteisölle ja yhteisössä toimimiselle. Koululaitos on tärkein julkisen vallan ylläpitämä sosiaalistamisen instituutio. Sen veroisia ovat vain epäviralliset instituutiot kuten perhe, toveripiiri ja joukkotiedotus. Koululaitoksen toiminta on kuitenkin suunniteltua ja tavoitteet on asetettu yhteiskunnallisen prosessin tuloksena.

Varhaiskasvatuksen laaja käyttö on niin lasten koulutusta koskevien oikeuksien, tasa-arvon kuin kansakunnan kannalta tärkeää. Asia on esiopetuksella pääosin ratkaistu kuusivuotiaiden osalta. Tätä nuoremmilla aina kolmivuotiaisiin asti tulee olla mahdollisuus päästä järjestelmällisen varhaiskasvatuksen piiriin. Tällä olisi todennäköisesti erittäin suuria vaikutuksia tulevaan koulumenestykseen ja lasten oireiden varhaiseen diagnostisointiin. Toimiva päivähoitojärjestelmä antaa hyvät mahdollisuudet varhaiskasvatukseen. Lisäpanoksia tarvittaisiin lähinnä haja-asutusalueilla. Tämän asian kanssa rinnakkainen mutta osittain siitä riippumaton olisi oppivelvollisuusiän laskeminen kuuteen vuoteen ja peruskoulun pidentäminen samalla kymmenvuotiseksi. Käytännössä se merkitsisi nykyisen kunnille pakollisen mutta oppilaille vapaaehtoisen esiopetuksen muuttamista osaksi oppivelvollisuutta. Tämä merkitsisi myös kaikkien lasten koulukypsyyden varmistamista ja kehittämistä.

Usein sanotaan, että lapsuus loppuu liian aikaisin, jos kuusivuotiaat pannaan kouluun. Minusta lapsuus jatkuu paljon ohi nykyisenkin koulunaloitusiän. Perheen ohella koulu ja toveripiiri vaikuttavat lapseen ehkä enemmän kuin mikään muu siinä iässä, jolloin luodaan arvoja ja opitaan yhteistoimintaa. Siksi on tärkeää, että koulu on myönteinen osa lapsuutta. Koulun on tarjottava haasteita, siellä on opittava ja oltava rajat, siellä on viihdyttävä, siellä on oltava hyviä ihmissuhteita. Siksi koulu vaatii paljon opettajalta.

Esiopetusratkaisu johti kasvatusorganisaation pedagogiseen yhtenäistymiseen ja tavoitteiden johdonmukaistamiseen. Esiopetuksen ja perusopetuksen opetussuunnitelmat on voitu luoda kokonaisuudeksi. Sosiaalinen huolenpito kuusivuotiaista on edelleen tarpeellista eikä siitä tule luopua, jos oppivelvollisuutta pidennetään. Iltapäivähoito on syytä järjestää edelleen ja iltapäivätoimintaa laajentaa perusopetuksen alimpien luokkien oppilaisiin. Oppivelvollisuuden laajentaminen merkitsisi samalla sitä, että kuusivuotiaat tulisivat kaikilta osiltaan perusopetuksen opintososiaalisten etujen, kuten koulumatkojen piiriin. Perusopetuksen ja sen osana esiopetuksen yhteyksiä päivähoidon yhteydessä tapahtuvaan varhaiskasvatukseen ei tule katkaista, lapsi alkaa oppia jo paljon ennen koulua.

Esiopetukseen menee nykyisin 97 prosenttia kuusivuotiaista. Eikö olisi hyvä saada loputkin, lähinnä haja-asutusalueilla asuvat lapset järjestelmällisen esiopetuksen piiriin?

PISA-tutkimuksessa suomalaiset saavuttivat hämmästyttäviä tuloksia. Huomion arvoista on, mitä seikkoja pidettiin suomalaisten lukutaitomenestyksen taustalla. Näitä olivat tutkimuksen mukaan koko ikäluokan kouluttaminen, erilaiset opetuksen tukitoimet, kuten erityisopetus ja tukiopetus, varhainen ongelmien ehkäisy ja esiopetuksen ja päivähoidon merkityskin todettiin. Tärkeänä seikkana pidettiin myös sitä, että Suomessa ei ole eliittikouluja tai ehkä vielä paremmin ilmaisten, kaikki Suomen koulut ovat eliittikouluja. Vaikka kouluilla saattaa olla erilainen maine, eivät opettajat ainakaan toistaiseksi ole jakautuneet kouluihin tämän jaon mukaisesti. Tärkeinä seikkoina pidettiin myös opettajien korkeaa koulutustasoa, kun luokanopettajillakin on korkeakoulututkinto. Opettajien metodinen ja menetelmällinen vapaus nostettiin myös tärkeäksi asiaksi.

Ulkopuolelta varsinaisen kouluun suoraan liittyvien tekijöiden mainitaan lukutaidon perustana myös kirjastolaitos, lukemisen arvostus suomalaisessa kulttuurissa, naisten korkea koulutustaso, joka luo paitsi malleja myös äitien pyrkimystä vaikuttaa lastensa koulutukseen sekä vielä kauemmas koululaitoksesta mennen se seikka, ettei televisiofilmejä dubata suomenkielelle ja että suomea luetaan kuten kirjoitetaan. Yksi kulttuurinen tekijä, joka tulee luultavasti muuttumaan on se, että oppilasaines on homogeenista ja lähes kaikki opettelevat lukemaan äidinkielellään, kun ulkomaalaisten määrä on vähäinen.

Vaikka suomalaisten koulutusosaaminen on maailman huippua , ovat kuitenkin peruskoulun sisällä Suomessa erot tyttöjen ja poikien välillä eräiltä osin ällistyttävän isoja. Poikien koulumenestyksen varmistaminen on välttämätöntä. Ratkaisuja on haettava koulun ja opetuksen kehittämisestä. Poikienkin opiskelumotivaation nostaminen on haaste opetussuunnitelmille, pedagogiikalle ja opettajainkoulutukselle sekä oppimateriaalien valmistajille. Samaan ongelmaan omalla tavallaan liittyy se, että hämmästyttävän suuri osa nuorisosta ei suorita peruskoulun tai lukion jälkeen ammatillista tutkintoa.

Yhtenä, ja todennäköisesti tehokkaana vaihtoehtona on nuorten koulutustakuu. Koulutustakuu merkitsee järjestelyä, jossa yhteiskunta, käytännössä kunta, takaa nuorelle koulutuspaikan. Samalla on varmistettava nuoren sellainen tukeminen, että koulutus ei keskeydy. Järjestelmä edellyttää laajaa eri viranomaisten yhteistyötä. Keskeisessä asemassa ovat koulutusviranomaiset, mutta myös sosiaali-, työ- ja nuorisoviranomaisten tulee olla osa järjestelmän toimeenpanoa. Työmarkkinatukea ei nykyisin alle 25-vuotiaalle myönnetä, jos hän ei ole hakeutunut koulutukseen. Tämä luo keppilinjalla painetta koulutukseen hakeutumiseen, mutta myös porkkanoita olisi pohdittava. Järjestelmän olisi myös käytettävä hyväksi koko koulutuksen kirjoa. Institutionaalisen koulutuksen ohella on käytettävä myös oppisopimuksia, työssä oppimista ja muita vastaavia menettelyjä. Koulutustakuun seuraava vaihe on nuorille, vailla työ- tai koulutuspaikkaa oleville annettava takuu kolmessa kuukaudessa järjestettävästä työstä tai harjoittelusta. Työttömyyden kierre on katkaistava ennen kuin se edes alkaa.

Koulutuksen laadun parantaminen on tärkeää. Viime vuosina tätä pyrkimystä on edustanut mm. ammattikorkeakoulujärjestelmän luominen. Ammattikorkeakoulujen suurin ongelma eivät ole mahdolliset jatkotutkinnot, vaan opettajien pätevyyden parantaminen, opetusta palvelevien toimintojen kuten kirjastojen ja tietoyhteyksien voimavarojen lisääminen ja työharjoittelun laadun varmistaminen. Samat seikat parantavat myös toisen asteen ammatillista koulutusta sekä tiedeyliopistoja. Verkottumisella on saavutettavissa merkittäviä lisäetuja harvaan asutussa maassa. Valtiovalta on merkittävässä määrin rahoittanut tiedettä ja tutkimusta. Suomen tutkimus- ja tuotekehityspanos on kansainvälisesti suuri, ja yritykset ovat mukana rahoittamassa soveltavaa tutkimusta. Huolestuttavaa on, että emme näytä pysyvän mukana elinkeinoelämän tason nousun vauhdissa tutkimus-, tuotekehitys- ja tiedemäärärahojen lisäämisessä. Kuitenkin vain perustutkimus takaa pitkällä aikavälillä tieteen kautta saavutettavan taloudellisen hyödyn.

Yliopistojen ja korkeakoulujen perustutkintoja suoritetaan eräiltä osin hämmästyttävän pitkään. Jo sitä ennen yliopistokoulutukseen pääsy lykkäytyy sisäänpääsyjärjestelmien ja välivuosikäytäntöjen johdosta. Opiskelun ohella käydään laajasti työssä ja peräti neljännes yliopisto-opiskelijoista ei koskaan suorita loppututkintoa.

Työssäolo opiskeluaikana ei ole hyödytöntä, vaan usein hyödyllistä. Työelämään tulevan on ollut hyvä avata muitakin ovia kuin kodin ja koulun. Liiallinen työssäolo merkitsee kuitenkin sitä, että opiskelija tulee myöhään työelämään, hän täyttää sellaisia työpaikkoja, jotka sopisivat vähemmän koulutetuille, ja hänen saamansa oppi tulee käyttöön huomattavan myöhään. Kyse on kansantaloudellisesta ja eräiltä osin myös opiskelijan henkilökohtaisen kapasiteetin tuhlaamisesta. Opiskeluaikojen nopeuttamiseksi on ehdotettu opintotuen muuttamista kokonaan lainamuotoiseksi. Lainanhoidosta myönnettävillä verovähennyksillä siirrettäisiin yhteiskunnan tuki työelämässä olon aikaiseksi. Tällaisen periaatteessa hyvän järjestelyn ongelma saattaisi olla koulutukseen hakeutumisen muuttuminen nykyistä epätasa-arvoisemmaksi. Mahdollisesti lähinnä varakkaat uskaltautuisivat opiskelemaan ainakin sellaisille aloille, joilla työllistymistä ei voida pitää suhteellisen varmana.

Opiskelun nopeuttamiseen kannustavan opintotuen luomiseksi onkin harkittava muita keinoja. Yhden mahdollisuuden voi tarjota se, että nopeasti opiskelevien korkeakouluopiskelijoiden ikään kuin säästyneet opintorahat voisi käyttää lainan lyhentämiseen. Palkkioksi nopeasta opiskelusta valtio maksaisi osan lainasta.

Aikuiskoulutus on yksi avaintekijöitä. Merkittävä osa nykyisestä työvoimasta on saanut vanhentuneen koulutuksen ja osalla ei ole lainkaan ammatillista koulutusta. Näiden henkilöiden rohkaiseminen koulutukseen ja heidän toimeentulonsa järjestäminen koulutuksen aikana on tärkeää. Kyse on usein henkilöistä, joilla on hyvinkin vielä kymmenkunta vuotta aikaa vanhuuseläkeikään, joten koulutukseen panostaminen on niin yhteiskunnan kuin yksilön kannalta tuottavaa ja tarkoituksenmukaista. Tarvittaessa on voitava koulutuksen keinoin parantaa myös aikuisten yleissivistäviä oppimisvalmiuksia edistäviä tietoja ja taitoja.

Suomessa ennustetaan syntyväksi suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle työvoimapula. Yhdeltä osin työvoimapulaa voidaan ratkaista käyttämällä hyväksi niitä voimavaroja, joita maahanmuuttajat tarjoavat. Tämä on suomalaisen yhteiskunnan ja maahanmuuttajien etu monessakin mielessä.

Maahanmuuttajan koulutuksessa on useita ongelmia. Vaikein tilanne on epäilemättä niillä maahanmuuttajilla, jotka eivät osaa suomea ja joilla ei mahdollisesti ole lukutaitoakaan. Perustuslain säännös jokaisen oikeudesta maksuttomaan perusopetukseen ei anna mahdollisuutta asettaa ikärajoja, vaan se on annettava jokaiselle, joka ei ole sitä aikaisemmin saanut. Kotoutumisohjelmaan liittyvä suomen kielen koulutus ja muu maahanmuuttajien valmentava koulutus ovat tärkein väylä, joskin niissäkin on huomattavasti tehostamisen varaa.

Myös ammattitaidon puute sekä ulkomailla saatu koulutus, joka mahdollisesti on suomalaisittain väärin suuntautunut, vajaa tai täydennystä kaipaava, ovat ongelmia. Suomen ja suomalaisten etu on, että maahanmuuttajille annetaan ammatti, jossa hän voi ansaita elantonsa. Se voi olla maahanmuuttajan kannalta kokonaan uusi ammatti tai hänen muualla hankkimansa ammattitaidon sovelluttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja Suomessa asetettuihin vaatimuksiin.

Lasten syrjäytymisriskiä koskevissa tutkimuksissa on saatu hälyttävän suuria lukuja, kun kriteerinä on pidetty potentiaalista lastensuojelun tarvetta. Vaaravyöhykkeessä olevista lapsista vain pieni osa todella syrjäytyy, mutta ongelmaa ei auta vähätellä. Erityisen ongelmallista on ylisukupolvinen syrjäytyminen, jossa vanhempien elämäntapa ja asenteet siirtyvät lapsille. Syrjäytyneiden vanhempien kyky auttaa lasta ja havaita syrjäytymistä aiheuttavia ongelmia on vähäinen usein silloin kun omakin asema on heikko. Tästä syystä erilaiset lapsiin kohdistuvat tukitoimenpiteet, kuten tukiopetus, erityisopetus, koulun kerhot ja iltapäivätoiminta sekä riittävät koulun psykologi- ja kuraattoripalvelut ovat välttämättömiä. Käyttöön on otettava myös kansalaistoiminnan voimavarat, kuten nuorisojärjestöt, liikunta- ja urheilujärjestöt, musiikin ja muun kulttuurin mahdollisuuden jne. Kaikki ehkäisevät toimet ovat tehokkaita ja suhteellisesti huomattavasti halvempia kuin lasten vaurioiden korjaaminen.

Yksi poliittisen ja työmarkkinapoliittisen keskustelun kestoaiheita on perhe- ja työelämän yhteensovittaminen. Lapsiperheiden vanhemmat, isät ja äidit ovat mukana työelämässä useammin kuin miehet ja naiset keskimäärin. Lapsiperheiden vanhemmat tekevät myös pitkää työviikkoa.

Lasten ja erityisesti pienimpien lasten elämänlaadun parantamisen yksi avainasioita olisi varmasti vanhempien ylitöiden vähentäminen. Toki apua olisi varsinaisenkin työajan lyhentämisestä. Osittaisen hoitovapaan ja hoitorahan suunnitteilla oleva laajennus merkitsee mahdollisuutta lasten parempaan elämänlaatuun. Yksi merkittävä seikka voisi olla myös se, että esimerkiksi työehtosopimusperusteisesti luotaisiin edellytyksiä kodin ja koulun yhteistyölle. Nuorimpien koululaisten vanhemmille voitaisiin vuosittain taata muutamia tunteja vuodessa työaikaa käytettäväksi kodin ja koulun yhteistyöhön.

Yksi osa alimpien luokka-asteiden oppilaiden koulunkäynnin laadun parantamista olisivat pitkäaikaiset ja luotettavat ihmissuhteet. Henkilökunnan nopea vaihtuvuus ei ole lapsen kehitykselle hyväksi. Kuitenkin näillä aloilla pätkätyöt ovat varsin yleisiä ja jopa tyypillisiä. Osittain tämä tietysti johtuu siitäkin, että alan työntekijät ovat tyypillisesti fertiilissä iässä olevia naisia.

Suomessa korostamme nykyisin voimakkaasti tietotekniikkaa ja informaatioteknologiaa. Nämä ovat kuitenkin vain välineitä ja paljon olennaisempaa on, mihin näitä välineitä käytetään, millaista tietoa, millaisella arvosisällöllä, kuinka totuudellista tietoa saamme tätä kautta. Internet tarjoaa valtavan verkoston ja tietomäärän. Mutta se tekee samalla myös välttämättömäksi selvittää tiedonkäsitystämme. Entistä tärkeämpää on erottaa olennainen ja tosi tieto epäolennaisesta ja harhaanjohtavasta tiedosta. Tärkeää on kyetä rakentamaan sirpaleista kokonaisuuksia ja suhtautua kriittisesti tietoon ja ns. tietoon. Kouluopetuksessakin on yhä tärkeämpää kriittinen ja avoin suhtautuminen tietoon. Tiedemies ei hyväksy tutkimuksensa perustaksi mitään, mitä hän ei voi osoittaa kullakin hetkellä vallitsevan tietämyksen perusteella. Toinen asia on, että monta kertaa on koko tiedonkäsityksemme mullistettu. Kaikki kirjoitettu ei ole totta eikä kaikkea totuutta ole kirjoitettu.

Tällä hetkellä puhutaan jälleen julkisen talouden niukkuudesta ja jopa säästöistä.. Ottamatta kantaa niukkuuden syihin, on kuitenkin syytä pohtia sitä, miten mahdollisia kasvun leikkauksia, supistuksia tai, kuten usein sanotaan, priorisointia, on toteutettava. Kyse on perustavanlaatuisesta oikeudenmukaisuuden arvioinnista. Kyse on myös yhteiskuntamoraalista. Ihmisten on voitava myös luottaa siihen, että annetut lupaukset pidetään, mistä syystä muutosten on oltava suhteellisen hitaita ja ennakoitavissa.

Hyvinvoinnin rakentamisessa on otettava huomioon myös tulevaisuus. Tämä perustelee lasten ja koulutuksen suhteen erityistä varovaisuutta. Julkisen vallan rahoittama hyvinvointi aina väistämättä heijastaa myös taloudellista tilannetta yleisesti, mistä syystä on otettava huomioon pitkän aikavälin vaikutukset. On väärä voitto hoitaa palveluja tänä ja ensi vuonna, jos seurauksena on, että kymmenen vuoden päästä niitä ei ole lainkaan. On myös mieletöntä säästää nyt ja maksaa siitä moninkertainen hinta myöhemmin. Pitkä aikaväli kuitenkin ratkaisee.

Lapsen etu on ehkä hieman epämääräinen mutta periaatteellisesti tärkeä, lapselle etuoikeuden luova käsite. Sitä on sovellettava mm. kaikkien lasten kanssa tekemisissä olevien, niin vanhempien kuin viranomaisten toimintaan. Lapsen etuun kuuluva oikeus osuuteen voimavaroista tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan ja periaatteessa myös perheen päätöksenteossa on lapselle aina varattava se osa taloudellisia, henkisiä ja sosiaalisia voimavaroja, joita lapsen etu edellyttää. Näkökohta on tärkeä arvioitaessa koulutuksen ulottuvuuksia.

Suomalainen saa eläessään perusopetuksen, joka arvoltaan vastaa noin 40 000 euroa ja tämän päälle ammatillisen koulutuksen, lukiokoulutuksen ja mahdollisesti korkeakouluopinnot. Työelämään astuvan nuoren koulutuksen arvo saattaa nousta pariin sataantuhanteen euroon ja useimmiten on vähintään satatuhatta. Tämän koulutuksen tarkoituksena on varmistaa, että uudet sukupolvet kykenevät kehittämään yhteiskuntaa ja tuottamaan elämiseen tarvittavia hyödykkeitä.

Suomalainen yhteiskunta on menestystarina. Se on sitä erityisesti pitkällä aikavälillä, mutta lyhyemmälläkään aikavälillä ei voida suurta ja perustavanlaatuista moitetta osoittaa. Yksilötasolla koettu oikeudenmukaisuus on toki usein ollut koetuksella. Sosiaaliturva on kuitenkin rahamääräisesti tasoltaan Euroopan unionin keskitasoa, mutta kärkisijoilla kestossa. Palvelujärjestelmä tuottaa kohtuullisin kustannuksin laadultaan kilpailukykyisiä palveluja, vaikka niissäkin on aina parantamisen varaa. Koulutuksen tulokset ovat varsin hyviä ja onkin hämmästyttävää, jos seuraavissa kansainvälisissä mittauksissa olemme edelleen samalla tavalla johdossa. Tyydyttävää tietysti on, jos olemme teollisuusmaiden parhaan kolmanneksen tai neljänneksen joukossa. Yhteiskunta on rauhallinen. Menestystarina voi jatkua. Tulevaisuuden teemme itse.