Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Erik Castrén –instituutin 10-vuotisjuhlaseminaarissa 4.3.2008

(muutosvarauksin)

Sota on sinänsä loukkaus ihmisoikeuksia kohtaan ja sen toivoisi kehityksen myötä poistuvan ihmiskunnan historiaan. Kun sota kuitenkin vielä kuuluu kansojen konfliktienratkaisujärjestelmään, on Erik Castrén – instituutin 10-vuotisjuhlassa syytä pohdiskella instituutin johtajan, akatemianprofessori Martti Koskenniemen suosiollisella luvalla, miten sodan kesyttämisessä on erään ihmisryhmän ihmisoikeuksien kannalta käynyt.

Tarkasteluni kohteena ovat nimittäin naisten ihmisoikeudet: tarkemmin sanoen oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen – nämä YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 3 artiklan mukaiset oikeudet – aseellisissa konflikteissa ja konfliktien jälkeen.

Aihe on ajankohtainen ja mitä sopivin käsiteltäväksi Erik Castrénin nimeä kantavan instituutin tilaisuudessa. Castrénhan perehtyi tutkimustyössään kansainvälisen oikeuden sotaa koskeviin sääntöihin ja siviilien oikeusasemaan sodassa. Lisäksi hän toimi vuonna 1949 Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana sodan uhrien suojelua koskevassa diplomaattikonferenssissa Genevessä. Konferenssin työn tuloksena syntyneet kansainväliset sopimukset tulevat esille myöhemmin puheessani.

Castrén teki työtä myös Etiopian ja Somalian rajaa sekä Saharan luonnonvarojen käyttöä koskevia kiistoja ratkaisseissa välitystuomioistuimissa. Afrikkalaiset rajakiistat ja Afrikan monien alueiden luonnonvarojen niukkuus ja jakaminen ovat edelleen ajankohtaisia ja liittyvät myös läheisesti sopimaamme aiheeseen.


* * *

Erik Castrénin väitteli vuonna 1938 ilmasotaa koskevalla kansainvälisoikeudellisella tutkimuksellaan. Hänen omien sanojensa mukaan ilma-aluksen ottaminen sodankäyntivälineeksi oli vaikuttanut mullistavasti niin sotilaallisesti kuin oikeudellisesti. Ero sotilashenkilöiden ja siviiliväestön välillä on entisestään horjunut ja sotanäyttämö oli laajentunut kattamaan valtioiden koko alueen.

Itse asiassa sodan käyminen rintamilla, erillään siviilien elämästä, on ollut aika lyhytaikainen historian jakso. Paitsi omien, niin myös vieraiden sotajoukkojen väkipakolla otettu huolto ja ihmisiin, heidän asumuksiinsa, kotieläimiinsä ja peltoihin kohdistunut tuho on ollut pikemmin sääntö kuin poikkeus.

Castrénin huoli sellaisesta sotilasteknisestä kehityksestä, joka lisää siviileihin kohdistuvaa tuhoa, oli todella aiheellinen. Ydinaseiden käyttö toisen maailmansodan loppuvaiheessa Hiroshimassa ja Nagasakissa oli lajissaan kammottava asetekniikan aluevaltaus. Sama siviiliväestölle tuhoava aiheuttava sotilastekninen kehitys jatkuu edelleen kansainvälisten sopimusten ja niihin liittyvien valvontajärjestelmien rajoituspyrkimyksistä huolimatta.

Suuri muutos on tapahtunut myös aseellisten konfliktien luonteessa. Yhä enenevässä määrin kyse on valtioiden sisäisistä väkivaltaisuuksista, joissa aseellisten järjestäytyneiden sotajoukkojen ja siviiliväestön raja on edelleen hämärtynyt.

Muutokset ovat vaikuttaneet syvällisesti konfliktialueiden siviiliväestöön. Ensimmäisessä maailmansodassa sotilaita kuoli kymmenen kertaa enemmän kuin siviilejä. Toisessa maailmansodassa sotilaita ja siviilejä on arvioitu kuolleen suunnilleen yhtä paljon.. Useimmissa nykyajan sodissa ja aseellisissa konflikteissa siviiliuhrien määrä on moninkertainen aseellisten taistelijoiden määrään verrattuna.

Konfliktien aikana siviiliväestö joutuu myös muiden vakavien ihmisoikeusloukkauksien uhriksi. Erityisesti heikoimmassa asemassa olevat kärsivät. Naiset ja lapset muodostavat noin 80 prosenttia maailman miljoonista pakolaisista. He kokevat väkivaltaa, turvattomuutta, kodittomuutta ja omaisuuden menetyksiä. Naiset joutuvat lisäksi nimenomaan sukupuolensa perusteella tietyn tyyppisten rikosten uhreiksi.

Naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja muu seksuaalinen hyväksikäyttö ovat kuuluneet läpi historian sodan seurauksiin. YK:n kehitysohjelman UNDP:n mukaan viime vuosikymmenten aikana se on kuitenkin saavuttanut epidemian mittasuhteet. Esimerkiksi Darfurissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Liberiassa ja Kosovossa naisia ja tyttöjä on systemaattisesti raiskattu. UNDP:n mukaan arviolta puoli miljoonaa naista raiskattiin vuoden 1994 kansanmurhan aikana Ruandassa. Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa noin 60 000 naista raiskattiin sodan aikana. Tuoreimpana mielessämme ovat uutiset naisten ja tyttöjen joutumisesta seksuaaliväkivallan uhriksi Keniassa.

Naiset ja jossain määrin myös vanhat miehet ja lapset ovat pitäneet elämää yllä aseellisten konfliktien aikana. Tämä näkyy myös asevelvollisuus- ja muissa sodankäynti- tai sotaan valmistautumissäännöksissä. Tässä on tapahtumassa muutos. Naiset ovat alkaneet osallistua joko pakosta tai omasta tahdostaan konflikteissa väkivaltaisuuksiin järjestäytyneiden ja järjestäytymättömien joukkojen jäseninä. Myös he ovat syyllistyneet ihmisoikeusrikoksiin. Miten tämä tulee vaikuttamaan yhteisöjen selviytymiseen, on vielä arvoitus.

* * *

Miten kansainvälinen oikeus on kyennyt vastaamaan sotien ja aseellisten konfliktien muutoksiin? Kykenevätkö kansainvälisen humanitäärisen oikeuden säännökset suojelemaan sodan uhreja?

Reaktioina toisen maailmansodan järkyttäviin kokemuksiin syntyi koko joukko aloitteita sodan inhimillistämiseksi ja aseellisten konfliktien estämiseksi.

Yhdistyneiden kansakuntien perustaminen ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen hyväksyminen, Euroopan neuvoston ja eurooppalaisen ihmisoikeusjärjestelmän sekä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustaminen nopeasti toisen maailmansodan jälkeen ovat osoituksia pyrkimyksistä luoda maailma, jossa ihmiset eläisivät tasavertaisina ja hyvinvoivina, ilman väkivallan ja sodan uhkaa.

Tämän kehityskulun ohella uudistettiin sodassa haavoittuneiden, sotavankien ja siviiliväestön kohtelua sääteleviä kansainvälisiä sopimuksia. Genevessä solmittiin vuonna 1949 neljä yleissopimusta suojaamaan sodan uhreja. Yleissopimukset ja niiden lisäpöytäkirjat suojaavat lähtökohtaisesti sodan uhreja sukupuoleen katsomatta, mutta niissä on myös erityisesti naisia suojaavia määräyksiä. Geneven yleissopimus siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana sekä sen vuoden 1977 lisäpöytäkirjat edellyttävät naisten erityistä suojelua kaikilta heidän kunniaansa kohdistuvilta hyökkäyksiltä, erityisesti nöyryyttävältä ja alentavalta kohtelulta, raiskauksilta, prostituutioon pakottamiselta sekä kaikelta väkivallalta.

Yleisten ihmisoikeusjulistusten ja -sopimusten tarkoituksena on tietysti suojata kaikkia ihmisiä. Suurimmassa suojan tarpeessa ovat yhteiskunnan heikoimmat jäsenet, joita varten on lisäksi tarvittu erillissopimuksia.

Naisten oikeuksien toteuttamisessa on viime vuosikymmeninä edetty. Naisten IV maailmankonferenssi Pekingissä 1995 oli naisten ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta merkittävä edistysaskel. Pekingin toimintaohjelmassa sitouduttiin muun muassa lisäämään naisten osallistumista ristiriitojen ratkaisemiseen päätöksentekotasolla ja suojelemaan aseellisten ja muiden konfliktien vaikutuspiirissä tai vieraan miehityksen alaisuudessa eläviä naisia. Valitettavasti kehitys tämän jälkeen ei ole ollut yhtä ripeää.

Kansainvälisten sopimusten soveltamisvastuu on hallituksilla. Ne vastaavat hyvin eritasoisesti velvoitteestaan rauhan aikana, mutta aseellisissa konflikteissa tilanne on yleensä vieläkin heikompi. Aseellisten konfliktien muuttuminen yhä useammin valtioiden sisäisiksi on mutkistanut entisestään tilannetta.

Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet perustivat Nürnbergiin ja Tokioon sotarikostuomioistuimet tärkeimpien sotarikollisten tuomitsemiseksi. Tuomioistuimilla oli toimivalta rikoksista rauhaa vastaan, sotarikoksista sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Näillä oikeudenkäynneillä on ollut kansainvälisessä rikosoikeudessa huomattava periaatteellinen merkitys.

Viime vuosikymmen alussa kansainvälinen yhteisö ryhtyi toimiin, jotta yksilöt joutuisivat rikosoikeudelliseen vastuuseen puolueettomien tuomioistuinten eteen kansainvälisen oikeuden loukkauksista myös silloin, kun ne tapahtuvat aseellisen konfliktin yhteydessä tai muuten poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kehitystä vauhditti 1990-luvun alussa muun muassa tiedot entisen Jugoslavian alueella tapahtuneista vakavista ja laajamittaisista humanitaarisen oikeuden loukkauksista.

YK:n turvallisuusneuvosto perusti 1993 entisen Jugoslavian alueen humanitaarisen oikeuden loukkauksia tutkivan sotarikostuomioistuimen. Vuotta myöhemmin perustettiin Ruandan alueella ja ruandalaisten toimesta sen naapurialueilla tehtyjä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkauksia käsittelevä kansainvälinen sotarikostuomioistuin.

Vuonna 1998 perustettiin ensimmäinen pysyväksi tarkoitettu kansainvälistä toimivaltaa rikosasioissa käyttävä tuomioistuin. Kansainvälinen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluu tuomita törkeimpiä, laajamittaisia rikoksia, jotka vaarantavat maailman rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin ja näin koskettavat koko kansainvälistä yhteisöä. Tuomioistuimen perussäännössä on kattavasti määritelty rikokset ihmisyyttä vastaan. Kriminalisointien piiriin kuuluu myös seksuaalirikokset.

Yksilöt ovat siis vastuussa kansainvälisen oikeuden loukkauksista myös silloin, kun ne tapahtuvat aseellisen konfliktin yhteydessä tai muuten poikkeuksellisissa olosuhteissa. Yhä useammin rikosoikeudellinen vastuu pystytään myös toteuttamaan. Ei kuitenkaan ole epäillystä siitä, että ehdoton valtaosa aseellisten konfliktien aikaisista rikoksista jää selvittämättä ja syylliset rankaisematta. Lisäksi uhrien asema on tavallista heikompi konfliktialueilla. Järjestäytyneen yhteiskunnan puuttuessa uhri joutuu usein yhä edelleen selviytymään fyysisistä ja henkisistä vammoistaan yksinään.

* * *

Kansainvälisen oikeuden ohella kansainvälisen politiikan, kansainvälisten järjestöjen sekä kansalaisjärjestöjen työssä on otettu edistysaskeleita naisten aseman parantamiseksi konflikteissa.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi lokakuussa 2000 päätöslauselman 1325 ’Naiset, rauha ja turvallisuus’. Jäsenvaltiota sitova päätöslauselma sisältää konkreettisia vaatimuksia naisten ja tyttöjen ihmis- ja perusoikeuksien kunnioittamisesta konfliktitilanteissa. YK:n peruskirjaan tukeutuen päätavoitteina on vahvistaa naisten roolia ja päätösvaltaa konfliktien ehkäisyssä, ratkaisemisessa ja rauhanrakentamisessa sekä parantaa naisten turvallisuutta.

Naisten ihmis- ja perusoikeuksia ei loukata vain sodissa ja muissa aseellisissa konflikteissa, vaan myös ennen niitä ja niiden jälkeen. Merkittävä syy naisten oikeuksien loukkaamiseen on yhteiskunnan ns. normaalitilanteessakin naisten miehiä huonompi asema. Konfliktit kärjistävät naisiin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia. Naisten aseman kestävä parantaminen tai edes ihmisoikeusloukkausten huomattava vähentäminen edellyttää syvällisiä muutoksia kriisin koettelemassa yhteiskunnassa.

Turvallisuuspolitiikka perustuu tällä hetkellä ns. laajan turvallisuuskäsitteen varaan. Sen vuoksi on luonnollista rakentaa myös kriisien ehkäisy, hallinta ja ratkaiseminen saman käsitteen pohjalle. Kansainvälisellä yhteisöllä on välineitä turvallisuuden ja kehityksen edistämiseksi. Esimerkiksi YK on kunnostautunut useiden kriisien selvittelyssä ja rauhansopimusten aikaansaamisessa. Rauhansopimusten täytäntöönpanossa on kuitenkin parantamisen varaa. Eräiden arvioiden mukaan noin puolet kriisistä selvinneistä maista ajautuu viiden vuoden sisällä uudelleen väkivaltaisuuksiin.

Sodan tai aseellisen konfliktin päättyminen on vasta puolirauha. Kestävän tuloksen aikaansaamiseen tarvitaan myös demokratiaa, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja toimivaa oikeuslaitosta. Ihmisarvoinen elämä edellyttää toimivaa taloutta ja sosiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Vapaus- ja TSS-oikeudet ovat välttämättömiä yksittäiselle ihmiselle, mutta ne vahvistavat myös yhteiskuntaa. Samoin naisten oikeuksien kunnioittaminen ja heidän täysi osallistumisensa vahvistaa koko yhteiskuntaa.

Suomi on pyrkinyt lisääntyvästi kiinnittämään huomiota naisten asemaan rauhanprosesseissa. Naisten mielipiteitä ei ole riittävästi kuunneltu päätettäessä konfliktien jälkeisistä yhteiskunnan talouden ja vallankäytön rakenteista, maanomistusoloista tai lainsäädännöstä. Ihmisoikeudet on nostettava turvallisuuden ja kehityksen rinnalle. Turvallisuutta ei voi olla ilman kehitystä, kehitystä ei voi olla ilman turvallisuutta, eikä näistä kumpaakaan ilman ihmisoikeuksien kunnioittamista.

Tehdessäni pari viikkoa sitten valtiovierailun Indonesiaan, kävin myös Acehissa tutustumassa rauhansopimuksen täytäntöönpanoon ja tsunamin tuhojen korjaamiseen. Naiset haluavat osallistua Acehissa aktiivisesti yhteiskunnan jälleenrakentamiseen. Nyt on ratkaiseva hetki heidän asemansa vahvistamiseksi. Kansainvälisen yhteisön on syytä tukea näiden naisten ponnisteluja. Toinen esimerkki konfliktialueen naisten aktiivisesta osallistumisesta alueellisella ja paikallisella tasolla on UNIFEM:in tukema israelilais- ja palestiinalaisnaisten yhteistyö kestävän ratkaisun löytämiseksi.

Suomi on sitoutunut päätöslauselman 1325 toteuttamiseen ja kansallinen toimintaohjelma on parhaillaan valmisteilla. Hallitus on luvannut sen valmistuvan alkavan kevään aikana.

* * *

On erinomainen asia, että tässä tilaisuudessa on esillä myös globalisaatio. Kestävän kehityksen oppiminen edellyttää sekä luonnon kestokyvyn huomioon ottamista että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistamista. Reilun globalisaation pelisääntöjen omaksuminen on oiva esikoulu ekologisesti kestävään kehitykseen kasvamisessa. Molemmat ovat asioita, joissa naisilla – heidän oikeuksillaan ja osallistumisellaan – on suuri merkitys.

Ilmastonmuutos tulee Hallitustenvälisen ilmastopaneelin neljännen arviointiraportin mukaan todennäköisesti kohtelemaan kovimmin maailman köyhimpiä alueita, kuten Saharan etelänpuoleista Afrikkaa. Se voi lisätä konflikteja näillä alueilla, joilla on jo nykyisin niukkuutta elämisen perusedellytyksistä ja aiheuttaa ihmisten hallitsematonta liikkumista maasta toiseen.

Edessä olevilla muutoksilla on vaikutuksia myös kansainväliseen turvallisuusympäristöön, sillä tähänkin asti konfliktien taustalla on usein kyse luonnonvaroista ja niiden hyödyntämisestä. Kuten konflikteissa naiset eivät ole ilmastonmuutoksessakaan pelkästään uhreja, vaan he voivat olla myös voimavara. Naiset ovat usein keskeisesti vastuussa perheiden hyvinvoinnista ja heillä on asiantuntemusta. He eivät kuitenkaan ole riittävästi mukana päätöksenteossa. Muutoksen ja kestävien ratkaisujen aikaansaamiseksi on naisten ottaminen mukaan päätöksentekoon välttämätöntä. On tärkeä hyödyntää naisten erityistaitoja ja toimintatapoja myös ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

* * *

Erik Castrén pohti kirjoituksessaan vuonna 1950 kansainvälisen oikeuden tehtäviä, saavutuksia ja mahdollisuuksia. Edellisenä vuonna solmitut neljä Geneven kansainvälistä yleissopimusta eivät synnyttäneet hänessä rajatonta optimismia. Castrénin mukaan vaikka kansainvälinen oikeus ei vielä ollut pystynyt estämään sotien puhkeamista eikä edes yleisessä muodossa kieltämään sotaan ryhtymistä, oli se kuitenkin tehnyt voitavansa sodasta johtuvan pahan lieventämiseksi säännöttämällä itse sodankäyntiä.

Mielestäni Castrénia voitaisiin tarvita tänäänkin. Ihmisoikeustyö on harvoin suurta juhlaa, vaan pikemminkin sitkeän rohkeaa puurtamista. Meillä on paljon haasteita, mutta myös aikaisempaa suuremmat voimavarat.

Paljon onnea ja voimaa syntymäpäiväsankarille!