Tohtori Pentti Arajärven puhe Sijaishuollon päivillä Lahdessa 6.-8.10.2009

Hyvät kuulijat

Viime vuosikymmenien suuri yhteiskunnallisen ajattelun murros on ollut perus- ja ihmisoikeuksien läpimurto. Suomi uudisti viitisentoista vuotta sitten perusoikeusjärjestelmänsä perusteellisen nykyaikaiseksi ja otti samalla järjestelmään mukaan kansainväliset ihmisoikeudet myös kansallisesti vahvistetussa asemassa. Näiden merkitys ajattelun ja myös sosiaalipoliittisen ajattelun murroksessa on ollut suuri. Yhä useammin kuulee sanottavan: minulla on oikeus. Useimpia oikeuksia seuraa tai niistä aiheutuu myös velvollisuus. Puheen sisältö on harvemmin: minulla on velvollisuus.

Lapsista puhuttaessa, ja lapsistahan tässä tilaisuudessa on puhuttava, keskeinen ihmisoikeusasiakirja on lapsen oikeuksien sopimus. Se täyttää tämän vuoden marraskuussa kaksikymmentä vuotta ja on ollut voimassa Suomea sitovana lähestulkoon saman ajan.

Lapsen oikeuksien sopimuksen ydin on lapsen etu. Sopimuksen 3 artiklan mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten ja lainsäädäntöelinten toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Voiko sen selkeämmin sanoa. Jäljelle jää vain kysymys siitä, mikä on lapsen etu.

Lapsen etu on usein jossain määrin epäselvä, arvionvarainen ja joka tilanteessa erikseen arvioitava seikka. Samalla voidaan kysyä, mikä voisi olla parempi peruste arvioida lapsen asemaa, aseman muutosta ja suhtautumista häneen. Tärkeää on havaita, että lapsen etu saattaa olla ristiriidassa hänen vanhempiensa edun kanssa tai erilainen kuin vanhempien käsitys lapsen edusta. Lapsen etu voi myös olla erilainen kuin viranomaisten käsitys siitä, miten lasta olisi kohdeltava tai hänen asiansa järjestettävä. Olemme tässä kysymyksessä vaikean lapsen asemaa koskevan ongelman kanssa. Silti lapsen etu on johtava periaate, asiat on ratkaistava sen mukaan. Joka kerran, kun lasta koskeva päätös tehdään, tulisi sen olla lapsen edun mukainen. Lapsen oikeuksien sopimus ulottuu nimittäin vielä pidemmälle kuin viranomaisiin. Sopimuksen 18 artiklan mukaan vanhemmilla ja laillisilla huoltajilla tai holhoojilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Lapsen edun on määrättävä heidän toimintansa. Velvoite ulottuu siis perheen sisällekin.

Lastensuojelun ja sijaishuollon pitää toteuttaa tai pyrkiä toteuttamaan lapsen etua.

Perusoikeudet ja ihmisoikeudet velvoittavat erityisesti julkista valtaa. Julkisen vallan on myös pyrittävä turvaamaan lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Tähän tarvitaan paitsi lainsäädännön kautta saatua toimivaltaa myös ammattitaitoa, riittävää työvoimaa, sijaishuollon erilaisia yksiköitä ja asianmukaista julkista päätöksentekoa. Vaikka sijaishuollon päivillä ollaankin, on otettava huomioon myös erilaiset avohuollon tukitoimet ja tietysti myös lasten suojelu ennen lastensuojelua. Se käsittää mitä hyvänsä lapsiin vaikuttavaa toimintaa kaavoituksesta päivähoitoon ja asumisen tukemisesta kouluun.

Olemme ajautuneet talouskriisiin, jota hiljakseen voisi jo varmaan lamaksikin kutsua. Se on iskenyt erityisesti julkiseen toimintaan, niin valtioon kuin kuntiinkin. Lastensuojelu on keskeisesti kunnallista toimintaa tai kunnallisesti rahoitettua niin sijaishuoltona kuin ehkäisevänä toimena ja avohuoltonakin. Taloudellinen lama iskee myös julkisiin tuottoihin kaventamalla mm. verotuksen merkitystä. Valtiolla on käynnissä erilaisia tuottavuusohjelmia, budjetin kehykset on vedetty tiukalle ja toiminnassa pyritään säästämään. Sama säästäminen koskee myös kuntia, joilla verotulot ehtyvät, valtionosuudet eivät ainakaan merkittävästi nouse ja jossa toimeliaisuus on laskevalla kannalla. Säästöt iskevät kunnissakin päälle.

Vaikka katsoisimmekin, että lähestulkoon kaikissa julkisen vallan velvoitteissa on otettava huomioon lapsen etu, voidaan toki vähempi tekeminen tehdä kuitenkin samalla lapsen etu huomioon ottaen. Pääasia on, ettei ehkäisevien toimien leikkaamisella aiheuteta suurempaa inhimillistä, taloudellista ja toiminnallista laskua myöhemmin. Emme saa säästää itseämme hengiltä. Kriisissä olevan lapsen hoitamisesta ei voi eikä saa tinkiä. Julkiset tehtävät on – taloudellisesta tilanteesta riippumatta – tehtävä aina tehokkaasti, vaikuttavasti ja taloudellisesti. Se on eri asia kuin tekemättä jättäminen, joka on usein helppo säästöratkaisu lyhyellä aikavälillä. Pannaan lapsi jonoon ja jollain aikavälillä hän ei ole enää jonossa. Pahimmassa tapauksessa ei tehdä mitään päätöstä, jolloin asia on lakaistu silmistä, mutta lastensuojelun tarve ei ole hävinnyt minnekään.

Erilaiset säästötoimenpiteet, joilla rajoitetaan lastensuojelun toimeenpanoa silloin, kun lastensuojelun tarve on olemassa, ovat perustuslain vastaisia. Lastensuojelun tarpeen raja on tietysti liukuva tai epäselvä, mutta se on olemassa. Lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu on turvattava ja tämän turvaamisen taustalla olevat säännökset ovat vahvempia kuin erilaiset säästöpäätökset tai periaatepäätökset. Ne ovat oikeudellisesti velvoittavia. Niitä eivät kunnalliset päättäjät, luottamushenkilöt ja virkamiehet, budjetista vastaavat ja johtajat pääse pakoon. Heillä on vastuu lainmukaisesta ja asianmukaisesta toiminnasta. On tietysti vaikea sanoa, että jollakulla on subjektiivinen oikeus saada tahdosta riippumaton päätös, mutta lastensuojelu on lähinnä tätä tilannetta.

Alussa totesin, että yhä useammin sanotaan minulla on oikeus, mutta ei sanota, minulla on velvollisuus. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuus asettuu usein julkiselle vallalle, jonka tehtävänä on turvata keskeinen hyvinvointi. Yksilönkään velvollisuutta ja vastuuta ei silti voida kokonaan ohittaa. Osa siitä on moraalisluontoista, sanktioimatonta ja yksilön omaan sitoutumiseen perustuvaa. Osansa on kuitenkin yleisellä velvollisuudella, jota heijastaa esimerkiksi lastensuojelulain 25 §:n 1 ja 2 momentissa säädetty ilmoitusvelvollisuus ja -oikeus. Ne osoittavat lastensuojelun keskeisen ajatuksen, kaikille kuuluvan velvollisuuden suojella lasta.

Hyvät kuulijat

Lastensuojelun toiminta ja turvaaminen on tärkeä osa yhteiskunnan tulevaisuuden turvaamista. Samaan aikaan kun tarvitaan päiväkodeissa, kouluissa ja erilaisessa nuorisotyössä lasten, vanhempien ja lapsiperheiden tukea ja neuvontaa, tarvitaan myös eri laitoksissa ja instituutioissa tukevia palveluja, kuten lastenpsykiatriaa, koulukuraattori- ja koulupsykologitoimintaa, erityisopetusta, tukiopetusta, varhaiskasvatuksen ja kouluopetuksen erityisiä opetussuunnitelmia ja muuta vastaavaa vaurioiden ehkäisemistä. Tämän seminaarin kannalta keskeistä on, että tarvitaan myös raskasta korjaavaa lastensuojelutyötä. Me emme voi menettää pientäkään osaa nousevasta sukupolvesta ja ennen kaikkea meillä ei ole moraalista oikeutta uhrata heitä.