Tasavallan presidentti Tarja Halosen luento Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa 11.3.2004

Miten käy ihmisoikeuksien laajentuvassa Euroopan unionissa?

Aivan aluksi haluan todeta sen, ettei minulla nykyään ole mahdollisuutta seurata yhtä tarkoin ihmis- ja perusoikeuksien kehitystä ja niistä käytävää keskustelua kuin aikaisemmin. Tämän johdosta olen pyytänyt Suomen pysyvää edustajaa Euroopan neuvostossa, suurlähettiläs Ann-Marie Nyroosia, Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomari Allan Rosasta ja Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutin johtaja, professori Martin Scheininiä osallistumaan luentoni valmisteluun. Kiitän heitä lämpimästi asiantuntevasta avusta.

Luennon otsikon mukaisesti keskityn ihmisoikeuskysymyksiin Euroopan unionissa. On kuitenkin syytä muistaa, ettei unioni ole koko Eurooppa, eikä Eurooppa koko maailma. Määrittelyt, ja myös Euroopan määritteleminen on poliittinen, ei yksinomaan maantieteellinen kysymys. Unionin ohella meillä on tärkeitä kansainvälisiä toimijoita kuten Euroopan neuvosto, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ ja Yhdistyneet kansakunnat YK.

Euroopan neuvostosta poiketen Euroopan unioni ei ole ihmisoikeusjärjestö. Silti ihmis- ja perusoikeudet ovat saaneet yhä enemmän jalansijaa EU:n toiminnassa. Kehitys on väistämätön. Eihän nykymaailmassa voida ajatella yhteiskuntaelämän eri lohkoihin ulottuvaa lainsäädäntö- ja täytäntöönpanovaltaa ilman siihen liittyvää ihmis- ja perusoikeusvalvontaa.

Alussa asiat olivat toisin. Yhteisöjen perustamissopimukset eivät sisältäneet perusoikeusmääräyksiä, ja yhteisöjen tuomioistuin ei katsonut olevansa toimivaltainen valvomaan perusoikeuksien toteutumista. Vuodesta 1969 lähtien tuomioistuin on soveltanut ja tulkinnut perusoikeuksia osana yhteisön oikeuden yleisiä periaatteita. Maastrichtin sopimuksesta alkaen perusoikeusmääräyksiä on myös alettu sisällyttää itse perustamissopimuksiin, unionisopimukseen ja EY:n perustamissopimukseen. Sitä aikaisemmin oli jo säädetty sukupuolten välisestä tasa-arvosta työelämässä.

Vuoden 2000 Nizzan Eurooppa-neuvoston yhteydessä neuvoston, komission ja parlamentin yhteisesti antama Euroopan unionin perusoikeuskirja on tärkeä merkkipaalu eurooppalaisessa perusoikeus- ja ihmisoikeuskehityksessä, vaikka se ei olekaan sinänsä oikeudellisesti velvoittava.

Perusoikeuskirja vastaa pitkälti Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja muiden kansainvälisten ihmisoikeussopimusten standardeja, mutta siihen on myös onnistuttu lisäämään määräyksiä, jotka vievät kehitystä eteenpäin. Esimerkkinä voidaan mainita ehdoton kielto karkottaa tai luovuttaa ketään alueelle, jossa häntä uhkaisi kuolemanrangaistus – sääntö, joka nykypäivän maailmassa olisi kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys ilman selkeää kirjausta perusoikeuskirjassa. Normiston sisällöllistä kehittämistä edustavat myös ympäristönsuojelun, kuluttajansuojan ja hyvän hallinnon korottaminen eurooppalaisten perusoikeuksien joukkoon.

Vaikka Euroopan yhteisöjen tuomioistuin ei ole tietojen mukaan toistaiseksi nimenomaisesti viitannut perusoikeuskirjaan, asiakirjalla on jo ollut merkitystä perusoikeussuojan vahvistamisessa Euroopan unionissa. Ensimmäisen asteen tuomioistuin, EY-tuomioistuimen julkisasiamiehet ja monet muut tahot ovat suoraan tukeutuneet perusoikeuskirjaan ilmauksena unionissa turvattujen perusoikeuksien sisällöstä ja vaatimustasosta. On myös luotu perusoikeussuojaa unionin alueella seuraava riippumattomien asiantuntijoiden verkosto, joka vuosiraportein ja temaattisin kannanotoin arvioi perusoikeuskirjan noudattamista sekä unionin toimielinten että jäsenvaltioiden tasolla.

Kehitys on siis kulkenut ihmis- ja perusoikeuksia korostavaan suuntaan, mikä on positiivista. Silti nykytilanne on kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Tuomioistuimen oikeuskäytäntö koskee väistämättä yksittäisiä tapauksia. Kirjava oikeuskäytäntö tarjoaa kyllä hedelmällisen kentän tutkimukselle – kuten Turun tiedekunnan ja Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutin tutkijat ovat hyvin osoittaneet – mutta suuren yleisön on vaikea saada siitä riittävän selkeää yleiskuvaa. Perustamissopimusten ylimalkaiset viittaukset ihmis- ja perusoikeuksiin eivät tuo paljon lisävalaistusta asiaan. Ja jos kansalainen vetoaa perusoikeuskirjaan, taikka Euroopan ihmisoikeussopimukseen, hänelle saatetaan kertoa etteivät ne sido, jälkimmäinen koska EU ei ole liittynyt sopimuksen osapuoleksi.

EU:n oman perusoikeustilanteen selkiintymättömyys ei ole estänyt EU:ta julistamasta ihmisoikeuksien kunnioittamisen tärkeyttä muille kansoille. Yhteisön tekemät kauppa- ja yhteistyösopimukset sisältävät usein ihmisoikeusklausuulin, johon voi sisältyä myös sanktiomahdollisuus. Laajentumisen yhteydessä EU on – unionisopimuksen 49 artiklan nojalla – korostanut demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien tärkeyttä jäsenyyden ehtoina. Vaatimuslistaan on joskus kuulunut kohtia, joista hakijamaat ovat voineet perustellusti kysyä, onko tuo kohta ihan kunnossa EU:n nykyisissä jäsenmaissa.

Laajentuvan unionin perustuslaillisen sopimuksen kohtalo on vielä avoinna, mutta jos ja kun tuollainen sopimus saadaan aikaan, se tulee sisältämään Nizzassa julistuksena hyväksytyn perusoikeuskirjan sellaisenaan tai aivan pienin muutoksin, mutta nyt osana unionin kaiken toiminnan sitovaa oikeudellista perustaa. On kuitenkin huolestuttavaa, että perusoikeuskirjan sisältämä ajatus niin sanottujen vapausoikeuksien ja niin sanottujen sosiaalisten oikeuksien samanarvoisuudesta on kyseenalaistettu. Sosiaalisia oikeuksia on pyritty luonnehtimaan “periaatteiksi”, joilla ei olisi itsenäistä perusoikeuden luonnetta.

Perusoikeuskirja lisää Euroopan ihmis- ja perusoikeuskartan kirjavuutta. Perusoikeuskirjan laadinnassa on pyritty vähentämään sekaannuksen vaaraa erityisesti siten, että sen sisältö pitkälti heijastaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja muiden kansainvälisten ihmisoikeussopimusten määräyksiä. Ongelmaa ei tulisi liioitella. Onhan EU:n jäsenmailla omat perusoikeusluettelot ilman että se olisi vaarantanut yleiseurooppalaista ihmisoikeusjärjestelmää. Jotkut näkevät asian pikemminkin päinvastoin: ilman kansallista perusoikeustraditiota perusoikeusluetteloineen Euroopan ihmisoikeussopimus ja siihen liittyvä valvontajärjestelmä eivät olisi olleet mahdollisia.

***

Unionin oma perusoikeuskirja ei ole suinkaan poistanut päiväjärjestyksestä muun muassa Suomen kannattamaa ajatusta Euroopan unionin liittymisestä Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja mahdollisesti myös muiden ihmisoikeussopimusten osapuoleksi jäsenvaltioiden rinnalle. Perusoikeuskirjasta käyty keskustelu on pannut vauhtia sekä Euroopan unionin oman kansainvälisoikeudellisen oikeushenkilöllisyyden että Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittymisen valmisteluun.

Perusoikeuskirja korostaa liittymisen tarvetta, jotta vältettäisiin EU:n ajautuminen ihmisoikeuksien osalta erilleen sen omista jäsenvaltioista ja muusta Euroopasta. Liittyminen ei mitenkään vaarantaisi yhteisön oikeuden omaleimaisuutta tai yhteisöjen tuomioistuinten itsenäisyyttä, yhtä vähän kuin Euroopan ihmisoikeussopimus on vaarantanut Suomen oikeusjärjestelmää. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen harjoittama kontrollihan on ulkoista kontrollia, jolla pelkästään todetaan se, onko tarkasteltava toiminta sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa.

Se, että EU:n tuomioistuimet ovat alkaneet päätöksissään suoraan viitata, ei vain Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräyksiin, vaan myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen yksittäisiin tuomioihin osoittaa, ettei Euroopan neuvoston ihmisoikeusjärjestelmää nähdä siinä suunnassa mitenkään uhkana, pikemminkin päinvastoin. EU:n liittyminen ihmisoikeussopimukseen selkeyttäisi tilannetta ja avaisi kansalaisille saman valitusoikeuden, joka heillä on jo nyt jäsenvaltioiden toiminnan suhteen.

Se, ettei EU ole itse liittynyt Euroopan ihmisoikeussopimukseen, on eräällä tavalla aukko eurooppalaisessa ihmisoikeusjärjestelmässä. Jos asia päätetään kansallisesti, yksilö voi siitä valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Jos taas sama asia on siirretty EU:n hoidettavaksi, yksilöltä saattaa useimmissa tapauksissa kadota valitusoikeus. EU:n perusoikeuskysymyksenä väitetty ihmisoikeusloukkaus voi kylläkin joutua EU:n oman tuomioistuinjärjestelmän tarkasteluun mutta tätä mahdollisuutta rajoittaa se, että EY-oikeudessa yksilön kanneoikeus on varsin rajallinen ja oikeus kumoamiskanteiden nostamiseen koskee vain toimia, jotka koskevat yksilöitä "suoraan ja erikseen" EY-sopimuksen 230 artiklan mukaisesti. Joka tapauksessa EU:n oman tuomioistuinjärjestelmän perustarkoituksena ei ole ulkoisen ihmisoikeuskontrollin ylläpitäminen vaan EY-oikeuden tulkitseminen sen omilla ehdoilla.

Viime aikoina henkilöt ja yritykset ovat haastaneet EU:n 15 jäsenvaltiota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vastaamaan kollektiivisesti EU:n toimielinten toimista esim. kilpailuoikeuden alalla. Tämä osoittaa nykyisen tilanteen ongelmallisuuden: koetaan, että EU:nkin toiminnasta pitäisi voida valittaa Strasbourgiin, mutta suora valituskanava puuttuu; paremman puutteessa pyritään saattamaan EU:n jäsenvaltiot vastuuseen, mutta toimista, joiden sisältöön niillä on ollut rajalliset tai olemattomat mahdollisuudet vaikuttaa.

***

EU:n laajenemisen jälkeenkin sen ulkopuolelle jää iso joukko eurooppalaisia valtioita. Euroopan neuvosto sen sijaan kattaa lähes koko maanosamme. Tällä hetkellä jäseniä on 45, ulkopuolella ovat enää Monaco ja Valko-Venäjä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Euroopan neuvoston keskeiseksi tehtäväksi muodostui ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion edistäminen uusissa jäsenvaltioissa. Järjestön jäsenyyskriteerit ja niiden toteuttamiseksi luodut käytännön ohjelmat ovat osoittautuneet tässä käyttökelpoisiksi välineiksi.

Suomi on tukenut Euroopan neuvoston ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen maantieteellistä laajentamista itään. On ollut tärkeää tuoda Venäjä ja muut entisen Keski- ja Itä-Euroopan maat tehokkaan ihmisoikeusvalvonnan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sitoutuneeseen piiriin. Tämän arvion perusteita ei ole aihetta asettaa kyseenalaiseksi.

Olen itse osallistunut kansanedustajana Euroopan neuvoston toimintaan vuosina 1991-1995 parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana. Myöhemmin 1990-luvun lopulla olin niin sanotun viisaiden ryhmän jäsenenä pohtimassa Euroopan neuvoston kehittämistä.

Euroopan neuvosto ja erityisesti sen parlamentaarinen yleiskokous ovat havaintojeni mukaan toimineet tehokkaana demokratiakouluna uusien jäsenmaiden johtajille. Monet uudet eurooppalaiset valtionpäämiehet ja muut vaikuttajat ovat tämän koulun kasvatteja. Hyvä esimerkki on Georgian presidentti Saakashvili, joka halusi esiintyä ensimmäisen kerran kansainvälisillä foorumeilla juuri Euroopan neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa. Nämä uudet johtajat myös osaavat käyttää Euroopan neuvoston tarjoamia mahdollisuuksia. Ei ole syytä liioin vähätellä sitä, että uusien demokratioiden parlamentaarikoilla on mahdollisuus oppia demokratian pelisääntöjä ja luoda toimiva eurooppalainen yhteysverkko. Vanhoillekin jäsenmaille Euroopan neuvosto on ainoa aito parlamentaarinen foorumi Euroopassa – Euroopan unionihan on ylikansallinen yhteisö ja hallitustenvälinen järjestö.

***

On valitettavaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen valtava jutturuuhka vähentää ihmisoikeusjärjestelmän tehokkuutta. Yli 40 valtiota kattava valitusjärjestelmä tuottaa väistämättä paljon valituksia. Ihmisoikeussopimuksen nojalla tehtyjen yksilövalitusten lukumäärä on seitsenkertaistunut vuodesta 1990: noin 5 000 yli 35 000 vuonna 2003. On selvää, että tuollaisen juttumäärän hallitseminen tuottaisi vaikeuksia mille tahansa tuomioistuimelle.

Tässä ei sinänsä ole mitään suremista. Päinvastoin, jos 20 vuotta sitten olisi väitetty, että Euroopan ihmisoikeussopimus valvontajärjestelmineen tulee sitomaan miltei kaikkia Euroopan valtioita, väitettä olisi pidetty haihattelijan haaveena. Nyt kun haave on toteutunut, tulisi keskittyä järjestelmän vahvistamiseen siten, että uusista haasteista selvitään.

Ratkaisua on Euroopan neuvostossa haettu muun muassa ihmisoikeustuomioistuimen kehittämisestä entistä selvemmin ennakkopäätöstuomioistuimena, joka valitsee käsiteltävät jutut niiden periaatteellisen merkityksen nojalla. Meidän on ollut vaikea hyväksyä tätä ratkaisua, koska se johtaisi monien todellisia ihmisoikeusloukkauksia koskevien valitusten tutkimatta jättämiseen. Pidän itse nykyisen yksilövalitusoikeuden säilyttämistä tärkeänä. Parannuksia tulisi etsiä toisaalta, esimerkiksi ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukapasiteetin tehostamisesta sekä sellaisista järjestelyistä, joiden kautta voitaisiin entistä selvästi useammin päästä ihmisoikeussopimusta vastaavaan lopputulokseen jo kansallisella tasolla.

Euroopan tulisi yhdessä kantaa vastuu siitä, että kansallisen tason tuomioistuinlaitosta kehitetään niin, että valtiosääntövalituksen tai muun vastaavan instituution kautta tehdään mahdolliseksi päästä nopeasti ratkaisuun, joka asiasisällöltään vastaa ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia ja tarjoaa myös oikeudenmukaisen hyvityksen jo tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista.

***

Kaikissa maissa esiintyy ihmisoikeusloukkauksia, joissakin vakavampia kuin toisissa. Myös Euroopan unionin vanhoissa jäsenmaissa on epäkohtia, ei vain uusissa jäsenmaissa tai EU:n ulkopuolella. Erityisesti maahanmuuttajien ja vähemmistöjen asemassa on oikeastaan kaikkialla parantamisen varaa.

Vähemmistöjen oikeudet toteutuvat helposti demokratiassakin heikommin kuin enemmistön. Toimiva demokratia ei vielä välttämättä takaa vähemmistöjen äänen kuulumista - onhan demokratia perustaltaan enemmistövaltaa. Vähemmistöt ovat alttiita joutua syrjityiksi. Ihmisoikeussopimusten täysimääräinen toteutuminen myös vähemmistöjen kohdalla vaatii siis usein erityistoimenpiteitä.

Euroopan neuvostoa on usein arvosteltu ymmärtämättömyydestä vähemmistöoikeuksien suhteen, esimerkiksi vertailussa YK-järjestelmään ja YK:n ihmisoikeussopimusten soveltamiseen. Arvostelulle saattaa olla jossain määrin aihettakin, ovathan eräät eurooppalaiset valtiot pitkään haranneet vastaan koko ajatusta vähemmistöoikeuksien kuulumisesta ihmisoikeuksien joukkoon. Voi myös arvioida, että vähemmistöjen oikeuksia koskevan nimenomaisen artiklan puuttuminen Euroopan ihmisoikeussopimuksesta, sekä syrjinnän kieltoa koskevan 14 artiklan suppea-alaisuus, ovat olleet omiaan ohjaamaan ihmisoikeussopimuksen soveltamista jonkinlaisen oletetun keskimääräiskansalaisen näkökulman suuntaan, sen sijaan että olisi erityisesti tunnistettu ja tiedostettu kielellisten, uskonnollisten, etnisten ja muiden vähemmistöjen kohtaamat ihmisoikeusongelmat.

Romanit ovat esimerkki eurooppalaisesta vähemmistöstä. Romaneita on asunut Euroopassa satoja vuosia, ja tänään heitä on lähes kaikissa Euroopan maissa. Kaikkialla he ovat valtaväestöä köyhempiä ja huonommin koulutettuja, asuvat heitä huonommin ja joutuvat syrjityiksi. Myös Suomessa.

Euroopan unionin laajentumisen ja vapaan liikkumisen myötä monet arvioivat juuri romanien lähtevän helpoimmin liikkeelle. Kun olot kotimaassa ovat huonot eikä toivoa paremmasta tunnu olevan, useat romanit saattavat arvioida pystyvänsä takaamaan perheelleen paremmat olot EU:n varakkaammissa jäsenvaltioissa. Ongelmat pitäisi kuitenkin pystyä ratkaisemaan siellä missä ne ovat ilman, että ihmisten pitää jättää kotimaataan.

Sekä eurooppalaiset järjestöt - EU, Euroopan neuvosto ja ETYJ - että monet hallitukset ovat pyrkineet parantamaan romanien asemaa. Vaikka edistystä on tapahtunut, on toimintaa vaikeuttanut se, että romanien oma mahdollisuus osallistua itseään koskeviin päätöksiin on ollut kaikilla tasoilla heikkoa. Romanit ovat olleet toiminnan kohteina, eivät itse vaikuttamassa.

Tätä taustaa vasten esitin puheessani tammikuussa 2001 Euroopan neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa eurooppalaisen neuvoa-antavan romanielimen perustamista. Ajatuksena on saada romanien oma ääni kuuluviin eurooppalaisella tasolla heitä koskevissa päätöksissä ja toimissa. Esitys on saanut kasvavaa kannatusta. Se on edennyt jo pitkälle, ja romanit itse ovat sitä voimakkaasti ajamassa. Uskon, että romanien oma elin - foorumi - voi tehokkaasti tuoda romanien tarpeet ja näkemykset päättäjien tietoon sekä seurata romanien tilanteen kehitystä Euroopan eri maissa. Eurooppalaiset järjestöt ja hallitukset puolestaan voivat hyötyä romanien asiantuntemuksesta. Eurooppalainen foorumi voisi myös välittää onnistuneita ratkaisumalleja.

Meillä on Norjan ja Ruotsin tavoin myös erityinen vastuu unionialueen ainoan alkuperäiskansan, saamelaisten oikeuksien, kielen ja elämäntavan turvaamisesta. Vaikka lainsäädännön tasolla on jo saavutettu paljon edistystä, ratkaisua edelleen haetaan saamelaisen kulttuurimuodon säilymisen kannalta kriittisissä kysymyksissä maahan, luonnonvaroihin ja perinteisten saamelaiselinkeinojen suojaan kohdistuvista oikeuksista. Toivon mukaan parhaillaan työskentelevä kolmen pohjoismaan yhteistä saamelaisoikeussopimusta valmisteleva asiantuntijaryhmä päätyy näissä asioissa selkeisiin ehdotuksiin.

***

Ihmisoikeuksien ja demokratian edistäminen ei ole vain eikä ensisijaisesti kansainvälisten järjestöjen asia. Päävastuu ihmisoikeuksien toteutumisesta on aina hallituksilla. Se taas edellyttää terveesti toimivia, yhteisiin eurooppalaisiin normeihin sitoutuneita kansallisvaltioita. Erityisesti toinen maailmansota opetti ymmärtämään, etteivät ihmisoikeudet ole suvereenissakaan maassa valtion yksityisasia. Juuri tässä kansainväliset järjestöt astuvat kuvaan niinä yhteisinä neuvottelupöytinä, joissa normit ja niiden valvonta sovitaan. Yhdistyneet Kansakunnat ja Euroopan neuvosto seuraavat jäsenmaidensa ihmisoikeuskehitystä sekä antavat suosituksia tilanteen parantamiseksi.

YK:lla on globaalina järjestönä merkittävä rooli ihmisoikeuksien ja demokratian edistämisessä. Mutta myös alueelliset järjestelyt ovat tärkeitä edellyttäen, että niiden normistot ovat vähintään globaalia tasoa. Meidän on varottava liian eurooppakeskeistä ajattelua ja muistettava muiden alueellisten järjestelyiden merkitys.

Ihmisoikeusnormit syntyivät ja niitä on puolustettu tilanteessa, jossa taustalla ovat häilyneet perinteiset turvallisuusuhat: suursodat, valtioiden hyökkäykset toisiaan vastaan, hallitusten oman maansa kansalaisiin kohdistama, usein järjestelmällinen sorto. Nämä uhat ovat vähentyneet. Tilalle on tullut toisenlaisia uhkia. Myös ne asettavat koville sekä ihmisoikeuksien toteutumisen.

Uudet uhat ovat usein vaikeasti hahmotettavia, rajattavia ja hallittavia, kuten kansainvälinen rikollisuus, huumeet, ihmiskauppa, terrorismi, muuttoliikkeet, sosiaalinen rapautuminen ja ympäristön saastuminen. Niitä torjuttaessa on oltava tarkka, että ihmisoikeuksia noudatetaan. Sitoutumisemme ihmisoikeuksiin punnitaan tarkimmin juuri siinä, että pidämme niistä tinkimättä kiinni myös silloin, kun ratkomme kaikkein vakavimpia uhkia. Silloin on hyvä muistaa, että juuri ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltio, ja myös niihin läheisesti liittyvä sosiaalinen koheesio sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ovat kestävintä uhkien- ja kriisientorjuntaa. Ne vievät maaperää kriisien kehittymiseltä ja toisaalta auttavat kriisien jälkitilanteissa vakauttamaan yhteiskuntia.

***

EU:n laajentuminen sekä perustuslaillinen kehitys merkitsevät väistämättä muutoksia EU:n ja Euroopan neuvoston suhteisiin. Tämän maanosamme kannalta keskeisen suhteen tahdistamiselle voi tarjota hyvän tilaisuuden Euroopan neuvoston vuodelle 2005 kaavailtu kolmas huippukokous.

Euroopan neuvosto tarjoaa luontevan ja tasa-arvoisen kohtaamispaikan ja foorumin Euroopan unionin ja muun Euroopan väliselle vuoropuhelulle erityisesti Euroopan neuvoston vahvuusalueilla eli ihmisoikeus-, demokratia- ja oikeusvaltiokysymyksissä. Näiden kolmen peruspilarin rinnalla nostaisin merkittäväksi yhteistyöalueeksi hyvän hallinnon. Sen edistämisessä Euroopan neuvostolla on paljon arvokasta osaamista ja kokemusta. Toimiva, oikeudenmukainen ja korruptiosta vapaa hallinto on täysin välttämätön edellytys sille, etteivät ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltio jää kuolleeksi kirjaimeksi sopimuksiin, vaan ovat elävää elämää kansalaisten arjessa. Juuri tästä syntyy järjestelmien - hallitusten, Euroopan unionin, kansainvälisten järjestöjen - legitimiteetti.

Yhteistä, ihmisoikeuksien kannalta keskeistä työsarkaa tarjoaa myös paikallinen demokratia. Integraation edetessä paikallistason demokratia korostuu. Suuria linjauksia tehdään yhä enemmän yhteisissä, kansallisvaltiot kokoavissa rakenteissa - demokraattisesti, mutta yhä etäämpänä kansalaisista. Tähän haasteeseen vastaa Euroopan unionin läheisyysperiaate eli päätösten tekeminen mahdollisimman lähellä niitä, joihin ne vaikuttavat. Lyhyesti sanoen paikallis- ja aluedemokratia on kansalaisten osallistumista julkiseen päätöksentekoon. Mitä toimivampaa se on, sen legitiimimpää on koko päätöksenteko. Tätä läheisyysperiaatetta vie eteenpäin koko Euroopan tasolla Euroopan neuvoston alue- ja paikalliskongressi. Se tekee työtä tämän demokratian tärkeän alueen puolesta hyvin käytännönläheisesti, erityisesti niissä Euroopan maissa, jotka edelleen jäävät EU:n ulkopuolelle. Euroopan neuvoston paikallis- ja aluekongressi ja Euroopan unionin alueiden komitea ovat hyvät yhteistyökumppanit, kun tässäkin asiassa edetään kohti yhä syvempää eheyttä ja yhteisiä arvoja koko maanosan alueella. Tässä yhteydessä on annettava tunnustusta myös kirkkojen, ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisyhteiskunnan työlle, jota ne ovat tehneet kansalaismielipiteen muodostumisen hyväksi.

Kaiken kaikkiaan, Euroopan unionin ja Euroopan neuvoston toisiaan täydentävä ja vahvistava yhteistyö voi perustua kumppanuuteen ja työnjakoon, missä kummankin vahvuudet otetaan huomioon. Euroopan unioni on paitsi merkittävä talous- ja turvallisuustekijä, myös arvoyhteisö. Se pohjaa toimintansa sille, että kestävää menestystä, taloutta tai turvallisuutta ei ole ilman ihmisoikeuksia.

Euroopan neuvosto puolestaan tarjoaa mekanismit käsitellä kaikkien Euroopan maiden, myös EU:n jäsenmaiden, ihmisoikeusongelmia. Euroopan neuvoston valvontamekanismit ovat olennaisen tärkeitä myös EU-maiden kannalta, sillä unionilla ei ole käytössään samankaltaista systemaattista ja institutionalisoitunutta mekanismia, jonka puitteissa voitaisiin monitoroida EU:n jäsenmaiden sisäistä ihmisoikeustilannetta. Euroopan unionin olisikin hyvä hyödyntää entistä tehokkaammin Euroopan neuvoston tarjoamia mahdollisuuksia. Euroopan neuvoston aseman vahvistaminen lujan ihmisoikeusnormiston ja tehokkaan valvontajärjestelmän omaavana yleiseurooppalaisena järjestönä on myös EU:n etu.

Euroopan unionin laajeneminen on tervetullutta myös ihmisoikeuksien ja demokratian vahvistamisen kannalta. Se edistää myös kanssakäymistä kansalaisten tasolla. Samalla avautuu yhä parempia mahdollisuuksia työskennellä koko Euroopan yhteistyön sekä ihmisoikeuksien ja demokratian kehittämisen puolesta.

Lähden siitä, ettei laajentuminen heikennä EU:n ihmis- ja perusoikeusjärjestelmää. Laajentuminen tuo varmasti mukanaan ongelmia ja haasteita - lisääntyyhän jäsenvaltioiden määrä olennaisesti – mutta perusoikeusjärjestelmän kehittämistä ja vahvistamista se ei vaaranna.

Tietysti useimpien uusien jäsenvaltioiden lähihistoria poikkeaa Länsi-Euroopan kehityksestä. Tämä ei kuitenkaan enää merkitse ihmisoikeuskuilua laajentuneen EU:n läntisten ja itäisten osien välillä. Historiankin osalta on lännessä syytä välttää ylenpalttista rintoihin lyömistä. Euroopan ihmisoikeusjärjestelmän luominen ei ole aina sujunut vaikeuksitta. Ranska liittyi järjestelmään vasta 70-luvulla. Joissakin maissa, kuten Isossa-Britanniassa ja Ruotsissa, on aika ajoin esiintynyt vastalauseita ja jopa ajatuksia maan eroamisesta järjestelmästä tai sen sitoumusten rajoittamisesta uusin varaumin.

Kuten hyvin tiedämme, Suomi liittyi järjestelmään vasta 1989-90. Euroopan neuvoston seurantatyö sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja muiden Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimusten valvontaelinten työ osoittavat sen, että ihmisoikeusongelmia ei suinkaan esiinny vain EU:n kymmenessä tulevassa jäsenmaassa. Oikeusturva- ja tuomioistuinjärjestelmän toimivuus, perhe- ja yksityiselämän suoja sekä ulkomaalaisten kohtelu ovat esimerkkejä aloista, joissa loukkauksia ja ongelmia on usein todettu myös 15 nykyisen jäsenvaltion tahoilla. Ihmisoikeustuomioistuin on todennut myös Suomen rikkoneen näitä oikeuksia.

Vanhan pakkojärjestelmän sortuminen Itä-Euroopassa sai aikaan ryntäyksen uudistaa kansallisia perusoikeusjärjestelmiä ja liittyä kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Sitoutumisesta ihmis- ja perusoikeuksiin tuli uusien demokratioiden keskeisimpiä tavaramerkkejä. Perustuslain uudistaminen tai liittyminen kansainväliseen normistoon ei välttämättä muuta todellisuutta. Todellisuuden muuttaminen vaatii aikaa, koulutusta, oikeuskulttuurin kehittymistä. Tälläkin saralla on kuitenkin tapahtunut yhtä ja toista, kuten myös EU:n komission laajentumiseen liittyvät vuosiraportit osoittavat. Euroopan neuvosto ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ eri toimielimineen ovat merkittävästi osallistuneet rakentamis- ja kehittämistyöhön. Ihmis- ja perusoikeusperiaatteet ovat tulleet osaksi uusien jäsenmaiden tuomioistuinkäytäntöä ja oikeusasiamiesten toimintaa.
Unionisopimuksen 7 artikla sisältää mahdollisuuden ryhtyä sanktioihin jäsenmaata kohtaan, joka rikkoo vakavasti vapauden, kansanvallan, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien sekä oikeusvaltion periaatteita. Toivokaamme, ettei tähän artiklaan koskaan tarvitse turvautua. Samalla on painokkaasti todettava, että määräys koskee kaikkia, eikä vain kymmenen uutta jäsenvaltiota. Euroopan lähihistoriassa diktatuurit ja ääriliikkeet eivät ole rajoittuneet Itä-Eurooppaan.

Työssä ihmisoikeuksien puolesta ei ole vapaapäiviä. Edistymistä tapahtuu ja siitä pitää iloita, mutta itsetyytyväisyyteen ei koskaan ole varaa. Eikä onneksi mahdollisuuksiakaan silloin, kun kansainvälisillä järjestöillä ja hallituksilla on rinnallaan aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Kansalaisyhteiskunnan panos ihmisoikeuksien edistämisessä on korvaamaton sekä kansallisesti, eurooppalaisella tasolla että globaalisti. Kansalaisjärjestöt seuraavat valppaasti ja asiantuntevasti hallitusten toimintaa, tuovat uusia ajatuksia ja kiinnittävät huomiota epäkohtiin. Verkottuminen ja tietotekniikan kehittyminen ovat antaneet vapaalle kansalaistoiminnalle uusia mahdollisuuksia. Vuoropuhelun syventäminen kansalaisyhteiskunnan kanssa on tärkeää kaikilla tasoilla. Tämä edellyttää sekä hallituksilta että kansainvälisiltä järjestöiltä avointa toimintatapaa ja valmiutta yhteistoimintaan kansalaisjärjestöjen kanssa. Suomi on toiminut aktiivisesti ja johdonmukaisesti avoimuuden ja hyvän hallinnon puolesta eurooppalaisella tasolla. Edistystä on jo saavutettu ja johdonmukaisella ja sitkeällä toiminnalla päästään edelleen eteenpäin.

Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutissa tehdään ansiokasta tutkimustyötä ja annetaan laadukasta opetusta ihmis- ja perusoikeuksien alalla. Kiitän hyvin tehdystä työstä ja kannustan jatkamaan näiden tärkeiden kysymysten parissa.

Luentoni aiheena on ollut ihmisoikeudet Euroopan unionissa. Haluan kuitenkin vielä lopuksi kertoa, että haaveeni on, että pystyttäisiin luomaan saman tyyppinen globaali ihmisoikeusjärjestelmä kuin meillä on tänä päivänä Euroopassa. Kylmän sodan aikana Suomi ei ollut aktiivinen kansainvälisissä ihmisoikeuskysymyksissä. Toivon, että voisimme nyt toimia ihmisoikeuksien edistämiseksi globaalilla tasolla.