Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Ulkopoliittisen instituutin juhlaseminaarissa 30.8.2001

(muutosvarauksin) Demokratia, ulkopolitiikka ja globalisaatio

Päivän sana on globalisaatio. Ei kulu tuskin uutislähetystäkään ilman sitä. Sen siunauksellisuutta tai sen pahuutta pohditaan. Se saa kaduille mielenosoituksiin. Sen hallinnan tärkeydestä vallitsee yksimielisyys. Mutta älä vain kysy mitä se on. Vaikka se esiintyy erilaisissa ohjelmissa Yhdistyneistä kansakunnista Euroopan unioniin ja ulkopoliittisen instituutinkin tutkimuksissa, niin yhteistä määritelmää on vaikea löytää sen paremmin Encyclopaedia Britannicasta kuin sen kilpailijoistakaan. Globalisaatio hallitsee mieltämme. Se siis on olemassa.

Vakavammin sanottuna arvoisat kuulijat,

Globalisaatio on hyvä yritys kuvata sitä yhteisen maailmamme kehityspuolta, jossa taloudellisten toimijoiden kansallisuuden merkitys vähenee. Yrityksistä tulee entistä selvemmin kansainvälisesti toimivia, johdettuja ja omistettuja. Tämän päivän globalisaatio on syntynyt markkinoiden tarpeesta ja teknologia on sen kummi. Nimenomaan informaatioteknologian huima kehitys on tehnyt muutoksen mahdolliseksi.

Kauppa on vapautettu poistamalla sen kehityksen esteet. Tavaroiden ja palvelujen markkinat ovat kasvaneet. Kansainvälinen taloudellinen kilpailu on lisääntynyt ja koventunut.

Vapaa kauppa ei ole syntynyt itsestään. Maailman kauppajärjestö WTO syntyi vuonna 1995 GATTin seuraajaksi tavoitteenaan vapauttaa maailmankauppa vauraamman, rauhanomaisemman ja vastuullisemman maailmantalouden varmistamiseksi. Järjestön piiriin kuuluu 140 jäsenmaata ja ilmeisesti jäsenmaiden lukumäärä kasvaa. Esimerkiksi Kiina ja Venäjä eivät vielä kuulu järjestön piiriin, mutta ovat siihen halukkaita.

WTO:ssa valmistellaan parhaillaan päätöstä uuden kauppaneuvottelukierroksen aloittamisesta. Euroopan unionin tavoitteena on pitää järjestelmä kehityksen mukana täydentämällä sopimuksia mm. uusilla kauppaan liittyvillä alueilla, kuten investoinneissa sekä kauppa- ja ympäristökysymyksissä. Samoin etsitään edelleen oikeaa tasapainoa kaupan vapauttamispyrkimysten ja esimerkiksi sivistys- ja hyvinvointipalvelujen suojaamistarpeen välillä.

Myös investointien esteitä on poistettu ja valuuttamarkkinoita on vapautettu. Finanssimarkkinoiden epävakautta on pidetty keskeisenä asiana globalisaatiokeskustelussa. Tähän liittyen on esitetty valuutanvaihtotapahtumille ns. Tobinin veroa, joka on saanut paljon kannatusta kansalaisjärjestöjen piirissä. Yhtä lailla tiedätte myös vastustavat puheenvuorot. Ongelma on kuitenkin olemassa ja se pysyy jatkossakin esillä.

Suomen hallituskin on omassa ohjelmassaan todennut, että "kansainvälisten yhteistyöjärjestöjen avoimuutta on lisättävä ja niiden kykyä vastata vapaiden pääomaliikkeiden synnyttämään epävakauteen ja globalisaation haasteisiin vahvistettava. Tässä tarkoituksessa on selvitettävä esimerkiksi lyhyiden spekulatiivisten pääomaliikkeiden aiheuttamien häiriöiden torjuntaan tähtäävien, kattavasti toimeenpantavien, kansainvälisten järjestelmien käyttöönottoa."

Edellä kuvatun kehityksen - taloudellisen globalisaation - katsotaan lisänneen taloudellista hyvinvointia maailmanlaajuisesti, mutta huolta aiheuttaa se, etteivät tulokset ole kuitenkaan jakautuneet tasaisesti. Kansainväliset ja kansalliset erot ovat selviä. On olemassa merkkejä siitä, että hyvinvointierot ovat globalisaation myötä kasvaneet. Puhtaassa markkinatilanteessa käykin näin.

Mielenkiintoisen kysymyksen muodostaakin mielestäni seuraava: Minkä vuoksi on viime vuosien aikana onnistuttu tekemään koko joukko kansainvälisiä sopimuksia, jotka vapauttavat markkinoita niitä haitanneista esteistä, mutta nyt ei tunnuta onnistuvan tekemään sopimuksia, jotka suojaisivat ihmistä ja luontoa?

On olemassa mielipiteitä, joiden mukaan markkinoiden vapauttamisen dynamiikka ei pidemmän päälle salli hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä siinä muodossa kuin me sen tunnemme.

Toisaalta jotkut ovat huolissaan siitä, että markkinoiden vapauttamista seuraava kulutuksen kasvu saattaa johtaa ylitsepääsemättömään ristiriitaan ympäristön sietokyvyn kanssa.

Kuitenkin useimmat meistä uskovat, että markkinavoimia voidaan hallita tavalla, joka mahdollistaa ympäristön ja ihmisten tarpeita huomioivan kestävän kehityksen. Mutta teemmekö tarpeeksi saavuttaaksemme nämä päämäärät?

Uskon useimpien ihmisten olevan onnellisia kylmän sodan kauden päättymisestä. Maailman jäsentäminen oli suhteellisen yksinkertaista: Oli ystävät ja viholliset, mutta siinä kahtia jakaantuneessa maailmassa eivät demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltio paljoakaan geopolitiikalle mahtaneet.

Kylmän sodan jälkeinen aika on ollut demokratian voittokulkua. Koskaan aikaisemmin ei niin suuri osa maailman maista ole ollut demokraattisesti valitun hallituksen johtamia. Demokratiasta on tullut yleismaailmallisesti hyväksytty periaate, vaikka tosin sen toteutuksessa vallitsee edelleen puutteita. Afrikan maiden järjestö OAU (Organization of African Unity) osoittaa erinomaisen esimerkin edellyttäessään, että sen huippukokouksiin ei hyväksytä johtajia, jotka ovat tulleet valtaan perustuslain vastaisin keinoin. Voin vain yhtyä YK:n pääsihteerin Kofi Annanin toiveeseen, että Yhdistyneissä kansakunnissa noudatettaisiin samaa periaatetta.

Maailman kansoilla on siis aikaisempaa suuremmat mahdollisuudet tehdä yhteistä politiikkaa. Mutta globalisaation maailmassa poliittisia tavoitteita ei voi erottaa talouden tavoitteista. Kauppa- ja kehityspolitiikka ovat yhä kiinteämmin osa ulkopolitiikkaa. Hallitukset eivät voi tehdä kansainvälisiin suhteisiin vaikuttavia poliittisia päätöksiä ottamatta huomioon taloudellisia vaikutuksia ja tietysti päinvastoin. Talouskehityksellä on vaikutuksensa sekä ihmisen että luonnon hyvinvointiin.

Ihmiset tietävät tämän keskinäisen riippuvuuden. Globaaleja ympäristöongelmia ei voida ratkaista yksinomaan kansallisin tai edes alueellisin toimin. Monenkeskinen päätöksenteko luo valtioille mahdollisuuksia etsiä yhteisiä ratkaisuja ympäristökysymyksiin.

YK:n ympäristöohjelman mukaan maapallon väestön, tuotannon ja kulutuksen kasvu ovat toistaiseksi kumonneet teknologisen kehityksen ja poliittisten ratkaisujen avulla saavutetut ympäristöhyödyt. Mielestäni kansainväliset ympäristösopimukset ovat keskeinen keino ehkäistä ja ratkaista globaaleja ja globalisoituvia ympäristöongelmia.

Kioton sopimuksen kohtalo ei ole tärkeä vain sen sisältämien asioiden vuoksi, vaan myös sen sisältämän kansainvälistä sopimusjärjestelmää tukevan viestin vuoksi. Jo nyt usko hallitusten kykyyn ja tahtoon ratkaista yhteistyöllä maailman ongelmia on kärsinyt.

Ulkopolitiikkaa on pidetty perinteisesti " asioihin vihkiytyneen " eliitin toimintana. Tämä ei kuitenkaan päde tämän päivän maailmassa. Ulkoministerit ovat löytäneet kilpailijansa, niin myös diplomaatit. Kansainvälinen toiminta on levinnyt eri hallinnon aloilla. Parlamentit valvovat aikaisempaa tiukemmin hallitusten toimintaa. Kansainvälisten asioiden parissa toimivien kansalaisjärjestöjen ja muiden ei-valtiollisten toimijoiden määrä, aktiivisuus ja itsevarmuus on kasvanut nopeasti.

Kansalaisyhteiskunnan aktiivisuus on muokannut tuntuvasti ja pysyvästi kansainvälisten suhteitten toimintakenttää. Ne ovat olleet monessa suhteessa ihmiskunnan omatunto. Ihmisoikeusjärjestöillä on ollut ratkaiseva merkitys ihmisoikeuksien nousuun kansainvälisen politiikan agendalle. Kansalaisjärjestöjen merkitys on ollut suuri globalisaatiokritiikin kehittämisessä tai kehitysmaiden velkaongelmien esiintuomisessa. Uskon, että viimeistään Ottawa-sopimuksen syntyminen miina-asiassa herätti monen ammattidiplomaatin huomaamaan kansalaisjärjestöjen mukaantulon kansainväliseen politiikkaan. Tässä uudessa tilanteessa hallitukset joutuvat paitsi laittamaan asioita kuntoon, myös saamaan ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että he ovat tässä onnistuneet.

Kansallisvaltiot joutuvat tavallaan puolustautumaan tässä uudessa maailmassa. Viime vuosien globalisaatiokeskustelussa kansallisvaltiot on jo moneen kertaan ehditty haudata aikansa eläneinä. Mielestäni esillä olleet uudet vaihtoehdot eivät ole lähemmässä tarkastelussa olleet demokratian kannalta edes yhtä edustavia ja tehokkaita. Mutta kehitystarvetta nykydemokratioissa on paljonkin.

Monissa vakiintuneissa demokratioissa on kannettu huolta nuorten laskeneesta äänestysaktiivisuudesta. Siitä ei mielestäni kannattaisi yksioikoisesti päätellä parlamentaarisen järjestelmän tai edustuksellisen demokratian olevan aikansa elänyt, vaan pikemmin lähteä analysoimaan tilannetta hieman laajemmin. Olisiko itse asiassa parempi löytää useampia vaikuttajia, joiden yhteisvaikutus voisi olla nykyistä parempi. Kansalaisjärjestöjen mukaantulo mahdollisimman aikaisessa vaiheessa olisi hyväksi.

Neuvoa-antavan kansanäänestyksen käyttö näyttää vahvistuvan. Suomessa neuvoa-antavaa kansanäänestystä on käytetty vain kahdesti. Ensimmäisen kerran kieltolakia kumottaessa ja toisen kerran Euroopan unioniin liityttäessä. Tutkimusten mukaan suomalaisten mielestä valittujen päättäjien pitää pystyä tekemään sekä mukavat että ikävät päätökset eikä kansanäänestysten suosio ole kovin suuri.

Vastaavasti Irlannissa tai Tanskassa joudutaan kansanäänestykseen aina kun tosiasiallisesti perustuslaki muuttuu kansainvälisellä sopimuksella. Siis käytännössä aika usein EU:ssa. Äänestysaktiivisuus ei näytä nousevan kovin korkeaksi, mikä korostaa aktiivisten kansalaisten tai vastaan panevien kansalaisten merkitystä. Sekä tiedonjakamisessa että asioiden yksinkertaistamisessa kyllä-ei -asetelmaksi saattaa olla hyvinkin suuria vaikeuksia. Toisaalta kansanäänestys saattaa lisätä yleistä kiinnostusta ja osallistumista EU ja muihin poliittisiin asioihin.

Mielipidevapaus ja myös oikeus osoittaa mieltään kuuluu demokratiaan. Viron ulkoministeri Tomas Hedrik Ilves sanoi mielenosoittajille Seatlessa joulukuussa 1999: "Minulla on Viron kansan antama valtakirja. Kenen valtakirjalla te toimitte?" Kysymykseen saattoi sisältyä tilanteen tuomaa ärtyneisyyttäkin, mutta se kuvastaa silti hyvin miten hankalaan tilanteeseen demokraattisesti valittu kansansa edustaja voi joutua. Ilveksellä oli valtuutus ja velvoite neuvotella ja sopia asioista, mutta hän ei voinut täyttää kansansa antamaa tehtävää ainakin osittain mielenosoittajien vuoksi. Mielenosoitukset kuuluvat demokratiaan ja oikeus mielipiteen ilmaisuun on keskeinen ihmisoikeus. Mielenosoitukset eivät voi kuitenkaan korvata edustuksellista demokratiaa.

Kysymys ei siis ole vain siitä, pystytäänkö käytössä olevilla demokraattisilla keinoilla valvomaan globalisaatiota vaan katsotaanko niillä olevan siihen legitiimi oikeus. Minun mielestäni on.

Tässä on myös globalisaation haaste demokratialle. Kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, tulee yksittäiselle ihmiselle helposti tunne, että hän ei voi päättää omista asioistaan, vaikka hänen omilla toimillaan voi olla vaikutuksia maapallon toiselle puolen.

Globalisoituneessakin maailmassa demokratia kasvaa paikallisuudesta. Siitä, että ihmisillä on oikeus valita omat edustajansa päättämään yhteisistä asioista. Demokraattisilla hallituksilla on mahdollisuus sopia keskenään asioista ja rakentaa globaalia demokratiaa. Globalisaatiota voidaan hallita vain yhteisin toimin, yhteisin sopimuksin.

Kaikki kansainväliset sopimukset ovat puutteellisia ja rajoittavat kaikkien osapuolten suvereenisuutta. Käytännössä suurten vähän enemmän kuin pienten. Mutta ne tekevät maailman oikeudenmukaisemmaksi ja antavat ihmisille tasa-arvoisemmat mahdollisuudet. Kansainväliset sopimukset voivat tehdä globalisaatiosta inhimillisemmän.

Jos me niin haluamme.