Tasavallan presidentti Tarja Halosen avauspuheenvuoro USKOT-foorumin vihapuheseminaarissa Säätytalolla 19.1.2012

Huoli suvaitsemattomuuden ja suoranaisen vihapuheen lisääntymisestä on suomalaisten enemmistölle yhteinen. Erilaisten kyselyjen tulokset kertovat viime aikoina jyrkentyneistä asenteista maahanmuuttajia kohtaan. Samansuuntainen suhtautuminen muihinkin vähemmistöihin tuntuu yleistyneen. Aikuiset ihmiset saattavat kohdella muita väkivaltaisesti tai käyttäytyä uhkaavasti, jopa pieniä lapsia kohtaan, jos nämä koetaan väärällä tavalla erilaisiksi. Monet nettikeskustelut puolestaan tarjoavat synkän kuvan suomalaisesta sielunmaisemasta.

Useamman vuosikymmenen mittainen tarkastelu tarjoaa lohdullisempia näkymiä. Maahanmuuttajaväestöä pidetään, äsken sanotusta huolimatta, luonnollisena osana suomalaista yhteiskuntaa. Valtiovalta paneutuu perinteisten vähemmistöjemme kuten romanien ja saamelaisten asemaan ja oikeuksiin aivan toisella tavalla kuin vaikkapa 50 vuotta sitten. Homoseksuaaleihin ei yhteiskunta enää reagoi rangaistussäännöksillä tai sairausluokituksella. Monia muitakin myönteisiä kehityskulkuja voisi esittää, vaikka kaikkia tasa-arvotavoitteita ei vielä olekaan saavutettu.

* * *

Miten toimia, jotta viimeaikainen vihakäyttäytyminen voitaisiin katkaista? Automaattisesti suvaitsevaisuus ei käänny nousuun, vaan se vaatii monenlaisia toimenpiteitä ja hyvin suunniteltua yhteistyötä. Samanhenkisten keskustelu ei yksin riitä, vaan on vaikutettava paljon laajemmalti.

Lainsäätäjän ja viranomaisten toiminnan on tuotava näkyväksi se, mikä on yhteiskunnan mielestä hyväksyttävää tai kiellettävää toimintaa ja vaikutettava siten asenteisiin. Perustuslaissamme on säädetty yhdenvertaisuudesta ja laajasta syrjintäkiellosta. Ja perustuslaissa todetaan myös, että julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Tähän tarvitaan riittävä yhdenvertaisuutta ja syrjintäkieltoa täsmentävä lainsäädäntö. Sekin meillä pääpiirteissään on, vaikka päivittämisen tarvetta on. Jo pitkään vireillä olleen yhdenvertaisuuslainsäädännön uudistamisen tulisi edetä ripeästi uudeksi lainsäädännöksi.

Viranomaisten tulee toimia perus- ja ihmisoikeusmyönteisesti ja vastustaa syrjintää. Päiväkodit, koulut ja muut oppilaitokset ovat keskeisessä asemassa lasten ja nuorten kasvattamisessa suvaitsevaisuuteen. Niissä nähdäkseni onkin herkkyyttä tunnistaa epäkohtia ja niissä pyritään tekemään hyvää tasa-arvotyötä. Samaa aktiivisuutta me voimme edellyttää kaikilta muiltakin viranomaisilta. Esimerkiksi syrjintälautakunnan ja laillisuusvalvojien ratkaisut osoittavat muutostarpeita.

Pelkkä hyvä tahto ei riitä syrjinnän torjumiseen. Tarvitaan voimavaroja. Syrjintään pureutuvien viranomaisten resurssit ovat meillä varsin pienet, ja tämän vuoden alusta perustetun Ihmisoikeuskeskuksen resurssit ovat suorastaan minimaaliset. Toivon hallituksen ja eduskunnan kiinnittävän tähän riittävästi huomiota.

Viime kädessä rikosoikeudellisella säännöstöllä ja sen tulkinnalla vedetään yhteiskunnan hyväksymän käytöksen tarkat rajat. On hyvä, että syyttäjälaitos on ollut tässä suhteessa varsin aktiivinen ja rajaa hyväksyttävän sananvapauden käytön ja rangaistavan toiminnan välillä on saatu tehdyksi. Tuomioistuinten langettaviin ratkaisuihin tulee kaikkien - myös median - suhtautua vakavasti.

* * *

Perinteisen median toiminta ja sen harjoittama itsesääntely on yleensä ollut vastuullista. Sen sijaan erilaisilla keskustelupalstoilla tuntuu olevan melkein kaikki mahdollista ja sallittua. Negatiivista, herjaavaa ja uhkaavaa sanailua erilaisia vähemmistöjä ja kaikkia vähänkin julkisuudessa olevia ihmisiä kohtaan tehdään ilmaisuvapauden nimissä. Uhkauksien uhria saatetaan syyllistää ja uhkaajaa ymmärtää tyyliin: ”Pitäisikö jättäytyä turhasta julkisuudesta, ja jatkuvasta huomion hakemisesta, niin ei ehkä tulisi niitä tappouhkauksia.”

Sananvapaus on tavattoman tärkeä asia. Se ei ole rajatonta ja siihen kuuluu myös vastuu. Keskustelupalstan ylläpitäjien rikosoikeudellista vastuuta on viime vuonna lisätty. Ainakin vakiintuneiden keskustelupalstojen pitäjien soisi pohtivan sen lisäksi moraalistakin vastuutaan rasistisesta ja vihaa lisäävästä aineistosta.

Maahanmuuttajien omille järjestöille ja toiminnalle on paljonkin tilausta. Tärkeää olisi saada heidät entistä enemmän mukaan kaikkeen järjestötoimintaan. Sillä tavoin opitaan tuntemaan uutta kotimaata ja opitaan tuntemaan toinen toisemme. Kaikki eivät kuitenkaan ole näin aktiivisia. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että syntyy riittävän suuri enemmistö ihmisten arkeen puoltamaan käytännön teoin tasa-arvoa. Sitä loukkaavalle käytökselle ei pidä olla hiljaista ymmärrystä.

Suomen tai ruotsin kielen osaaminen on tärkeä askel kotoutumisessa. Se auttaa myös työllistymisessä. Työnantajilta ja työtovereilta vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja joustavuutta. Suomen tai ruotsin kielen hallinnan vaatimuksien pitäisi olla suhteessa työtehtävään. Työssä oppiminen voisi olla tässäkin asiassa nykyistä tehokkaampaa. Työelämässä ei myöskään saa olla esimerkiksi palkan ja muiden työsuhteen ehtojen suhteen eriytyneitä kaksia markkinoita, maahanmuuttajille ja muille.

On sinänsä rehellistä huomata, että ilman maahanmuuttajia jäisi paljon tarpeellista työtä tekemättä. Heidän ihmisarvonsa ei kuitenkaan ole riippuvainen siitä, kuinka paljon meille on heistä hyötyä.

* * *

Jokainen meistä muokkaa omalta osaltaan yhteiskuntaa. Moni haluaisi tehdä enemmän, jos tietäisi miten. On myös olemassa hankalia tilanteita, joissa täytyy voida auttaa. Toivon tämän päivän keskustelun lisäävän tietoa ja luovan uusia tapoja auttaa ja rohkaista. Esitän samalla uskonnollisten yhteisöjen edustajille sydämelliset kiitokset aktiivisesta yhteistyöstä.