Tohtori Pentti Arajärven juhlapuhe Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen 20-vuotisjuhlassa 29.9.2004

Arvoisa juhlayleisö

Kansallisesti ja kansainvälisesti korostetaan elinikäistä oppimista. Teknologian ja työtehtävien sekä niiden taustalla oleva yhteiskunnan ja työelämän kehitys sekä rakenteelliset muutokset edellyttävät jatkuvaa kouluttautumista ja oppimista. Elinikäinen oppiminen on välttämätöntä.

Aikuiskoulutus on, kuten nimikin sanoo, keskeinen oppimisen väylä aikuisiällä. Itse kunkin tasavertaiset mahdollisuudet osallistua koulutukseen tulee turvata. Nykyisin vähiten osallistuvat aikuiskoulutuksen ne henkilöt, joilla on vähiten pohjakoulutusta. Aikuiskoulutuksella vaikutetaan paitsi työ- ja elinkeinoelämän vaatimiin yksilöiden kykyihin myös yleisesti hyvinvoinnin tasaisempaan jakautumiseen ja elämän laatuun. Vähän koulutusta saaneiden ryhmään tulee suunnata erityisesti palveluja myös mainittujen tavoitteiden toteuttamiseksi. Koulutuksen tasapuolinen saatavuus ja saavutettavuus on aikuiskoulutuksen erityinen haaste.

Yhteiskunnan muutos vaikuttaa paitsi aikuiskoulutukseen myös muuhun koulutukseen. Nuorisoasteen koulutus on tehtävä aikuiskoulutuksen kannalta mahdollisimman tehokkaaksi ja eräiltä osin myös ehkäisemään ja ennakoimaan aikuiskoulutustarvetta. Tältä osin tärkein näkökohta on nuoruusiässä saatu korkeatasoinen yleissivistävä ja ammatillinen pohjakoulutus. Koulutuksen tulee olla siten laaja-alaista, että koulutuksen pohjaa ei tarvitse myöhemmin ainakaan merkittävässä määrin paikata tai laventaa. Nuorisoasteen koulutus on annettava koko ikäluokalle niin yleissivistävänä koulutuksena kuin ammattisivistyksenäkin.

Yksi näkökulma aikuiskoulutukseenkin on väestön ikärakenteen muutos. Suomen väestön ikääntyminen johtaa jo suhteellisen lyhyellä aikavälillä ja ensimmäisenä Euroopan unionissa tilanteeseen, jossa vanhusväestön osuus on suhteellisesti erittäin korkea. Työvoiman siirtyminen eläkkeelle on suurempaa kuin uusien ikäluokkien työmarkkinoille tulo, joten on välttämätöntä huolehtia myös aikuiskoulutuksen keinoin työssäolon pidentämisestä ja varmistaa osaamista. Myös maahanmuuttajien voimavarat tulee ottaa tehokkaasti käyttöön.

Aikuiskoulutuksen yhtenä koulutuspoliittisena tavoitteena on vahvistaa niiden henkilöiden ammatillista pohjakoulutusta, joilla ei vielä ole ammatillista perustutkintoa. Tavoitteena on myös erityisesti hyötytavoitteisen ammatillisen koulutuksen aseman vahvistaminen.

Kun henkilöllä ei ole ammatillista pohjakoulutusta, on hänen koulutukseen houkuttelemisekseen käytettävä erityisesti positiivisia koulutusmotivaatiota lisääviä toimenpiteitä. Koulutuksesta on oltava hyötyä työelämässä ja toimeentulon hankkimisessa. Koulutukseen hakeutumiseen ei aikuisten kohdalla yleensä voida käyttää suoranaisia pakotteita, vaan lähinnä taloudellista palkitsevuutta. Työttömyysturvaan on tosin perinteisesti liitetty vaatimus osallistua koulutukseen silloin, kun sillä arvioidaan voitavan edistää työllistymistä. Nuorimpiin työttömiin on katsottu voitavan kohdistaa myös vaatimus osallistumisesta koulutukseen hakeutumiseen silloin, kun henkilöllä ei ole ammatillista peruskoulutusta.

Aikuiskoulutuksen kehittämisellä voidaan vaikuttaa koulutuksen aloittamiseen sekä siihen, että uusia ryhmiä houkutellaan osallistumaan koulutukseen. Voidaan myös kiihdyttää opiskelemassa jo olevien motivaatiota opiskeluun sekä luoda järjestelmiä, jotka ehkäisevät koulutuksen keskeyttämistä tai palkitsevat koulutuksen loppuunsaattamisesta. Keinoina on paitsi koulutuksen palkitsevuus myös vaikuttaminen koulutuksesta perittäviin maksuihin ja koulutuksen aikaiseen toimeentuloon.

Koulutukseen hakeutumisen edistämiseksi tehokkainta on lisätä koulutuksen tarjontaa ja tiedottamista ja luoda koulutuksen kysyntää. Koulutukseen pääsyn ehdoksi asetettuja työttömyysaikavaatimuksia voidaan lyhentää ja poistaa hallitulla järjestelyllä sekä voidaan luoda yrityksille edellytyksiä henkilöstökoulutuksen järjestämiseen ja rahoittamiseen. Koulutusjärjestelmän sisällä voidaan kiihdyttää opiskelua ennen kaikkea opiskelijoiden työssäkäyntiä vähentämällä. Opiskelun loppuunsaattamisen palkitseminen on mahdollista lähinnä erilaisin stipendein ja myös opintotukeen voidaan luoda kannustimia.

Yhteiskunnan yleisestä intressistä lähtee niin työllisyyden edistäminen kuin työttömyyden torjunta. Perusoikeudellisesti tämä ilmenee perustuslain 18 §:stä, jonka mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla ja julkisella vallalla on velvollisuus edistää työllisyyttä ja jokaisen oikeutta työhön. Näiden kääntöpuolena julkisella vallalla on lailla säädetyllä tavalla velvollisuus järjestää perustoimeentulon turva niille henkilöille, jotka mm. työttömyyden vuoksi ovat sitä vailla. Tähän velvollisuuteen liittyy julkisen vallan työllistävän koulutuksen järjestämisvelvollisuus perustuslain 18.2 §:ssä. Kaikessa koulutuksessa on myös otettava huomioon perustuslain 6 §:n säännös yhdenvertaisuudesta ja syrjinnän kiellosta. Koulutusta koskevien päätösten, mukaan lukien esimerkiksi koulutuksen aikainen toimeentuloturva, tulee perustua yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden periaatteille.

Koulutus ja opiskelu ovat yhteiskunnan menestyksen ja kehittämisen välttämättömiä edellytyksiä. Perusopetus on säädetty maksuttomaksi subjektiiviseksi oikeudeksi jo perustuslain tasolla. Myös aikuisella on oikeus perusopetukseen, jos hän ei ole sitä aiemmin saanut. Perustuslaki sisältää myös julkisen vallan muun opetuksen järjestämisvelvoitteen. Sen tulee huolehtia, että koulutusta on saatavilla ja sen tulee myös varmistaa, että varattomuus ei estä koulutuksen saamista. Mitä perustavammanlaatuisesta koulutuksesta on kysymys, sitä suurempi on julkisen vallan velvollisuus huolehtia näistä seikoista. Velvollisuus on erityisen vahva perusopetusta seuraavan ammatillisen pohjakoulutuksen osalta. Sikäli kuin ammatillinen pohjakoulutus ml. yliopistoissa järjestettävä koulutus – rohkenen nyt käyttää yliopistokoulutuksesta tällaista ilmaisua – edellyttää perusopetusta laajempaa yleissivistävää koulutusta, on julkisella vallalla velvollisuus huolehtia myös tämän koulutuksen olemassaolosta. Jatkuva velvollisuus on pyrkiä väestön koulutus- ja osaamistason kohottamiseen.

Opiskelun tukemisen varattomuus -näkökohta liittyy koulutuksen yhteiskunnalliseen merkitykseen. Ammatillisen pohjakoulutuksen ja muun työelämässä toimimisen kannalta keskeisen koulutuksen ja näiden edellyttämän yleissivistävän koulutuksen tulee olla opiskelijalle halpaa. Sitä myöten kuin henkilön intressit siirtyvät enemmän urakehityksen varmistamiseen tai koulutuksen tuotto-odotusten paranemiseen, vähenee myös varattomuusaspektin merkitys.

Sosiaaliturvan kehitystä on viime vuosina leimannut kaksi seikkaa: kannustavuuden ja vastikkeellisuuden lisääntyminen. Kannustavuus liittyy keskeisesti ajatukseen siitä, että muun muassa koulutuksen aikainen toimeentulo on korkeampi kuin vaihtoehtona oleva passiivietuus ja että koulutuksesta syntyy etua työelämässä, joko työllistymisen kautta tai kohenevana ansiotasona. Kyse on myös maksajan intressistä. Kannustavien elementtien käyttäminen on aina henkilöstä itsestään lähtevän motivaation varassa. Jos henkilö ei käyttäydy kannustavan etuuden asettamien odotusten mukaisesti, ei häneen myöskään kohdisteta varsinaista sanktiota, vaan hän jää vain vaille palkkiota.

Vastikkeellisuus edellyttää henkilön käyttäytyvän tietyllä tavalla, jotta hän saa etuutta. Vastikkeena vaadittu toiminta ei kuitenkaan ole suoraan etuuden logiikasta lähtevää, joten opiskeluetuuden edellytyksenä olevaa opiskelua ei voida pitää vastikkeellisuuden asettamisena. Työttömyysturvan edellytyksenä oleva koulutus sen sijaan on vastikkeen vaatimista. Vastikkeellisuutta voidaankin pitää tietynlaatuisena painostamisena.

Opiskelumaksujen arvioinnissa voidaan ensinnäkin asettaa kysymys siitä, kenelle koulutuksen rahoitus kuuluu: koulutettavalle itselleen, työnantajalle tai julkiselle vallalle. Yksilöltä perittävälle maksulle voidaan osoittaa ainakin neljä eri järjestelmää, joilla on erilaatuiset perusteet ja tavoitteet. Koulutus voi olla maksutonta, siitä voidaan periä kaikilta opiskelijoilta tasamaksu tai maksu voi olla tuloihin perustuva. Maksu voidaan myös periä siten, että se kattaa kokonaisuudessaan koulutuksen kustannukset, jolloin se liittyy edellä mainittuun koulutuksen kustannusvastuukysymykseen.

Maksutonta koulutuksen on oltava paitsi perus- ja ihmisoikeuksien sitä vaatiessa myös pyrittäessä koulutuksen mahdollisimman suureen kattavuuteen väestön keskuudessa. Koulutuksen tulee olla maksutonta, kun kyse on perustavanlaatuisista elämänhallintaa ja elinikäistä toimeentuloa koskevista tiedoista ja taidoista kuten perusopetuksesta ja ammatillisesta peruskoulutuksesta mukaan lukien yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa annettava perustutkinto. Tällainen perustavanlaatuinen koulutus on myös yhteiskunnan kannalta keskeinen ja yhteiskuntaa hyödyntävä.

Tasamaksua on koulutuksessa tarkoituksenmukaista käyttää niissä tapauksissa, joissa rahoitusjärjestelmän tarpeista asettuu tarve saada myös tätä kautta rahoitusta ja joissa on tarpeellista myös asettaa vähäinen kynnys koulutukseen osallistumiselle. Tätä tapaa on tarkoituksenmukaista käyttää silloin, kun maksu peritään tutkinnosta sekä silloin kun tasa-arvosyistä pyritään pitämään opiskelijoiden kustannukset sellaisina, että käytännössä kaikki halukkaat voivat osallistua koulutukseen.

Koulutettavan ansioihin tai koulutuksesta aiheutuvien kustannusten suhteelliseen osuuteen perustuva maksu on perusteltu silloin, kun kyse on lisä- tai täydennyskoulutusluonteisesta opiskelusta, jolla henkilö hankkii lisäkvalifikaatiota vastaisiin työtehtäviin. Tämä koskee erityisesti niitä tapauksia, joissa kyse ei ole kvalifikaation sellaisesta nostamisesta, jolla vanhentunut koulutus pyritään saattamaan työelämän vaatimalle tasolle, vaan enemmänkin työelämässä etenemisen mahdollisuuksia antavasta koulutuksesta. Vanhentuneen tai puuttuvan koulutuksen hankkiminen vertautuu enemmän perusammattitaidon hankkimiseen ja sen on oltava maksutonta tai ainakin halpaa. Jos opetus lähinnä tuottaa esimerkiksi lisäpätevyyttä tai kokonaiskustannus on yksilön kannalta vähäinen, voidaan perustella maksun asettamista lähes todelliset kustannukset kattavaksi.

Mainituilla näkökohdilla ei voida suoraan asettaa esimerkiksi jotakin prosenttimäärää koulutuksen kustannuksista, joka henkilön on maksettava. Kyse on kokonaisharkinnasta, koulutuksen kysynnästä, yksilön ja yhteiskunnan saaman hyödyn punnitsemisesta ja muista vastaavista arvionvaraisista näkökohdista.

Opiskelunaikaisen toimeentulon kohtuullisuuden arvioinnissa tärkein näkökohta liittyy yhteiskunnalliseen elintason kehitykseen ja vaurauden vertailuun. Kyse on oikeudenmukaisuudesta ja kohtuullisuudesta. Toimeentulon kohtuullisuus asettuu elintason kohtuullisuuden perusteella. Toimeentulon arvioinnissa toinen merkittävä näkökohta on kustannusten ja hyötyjen suhde. Perusteet asettuvat koulutuksen merkityksen arviointiin henkilölle itselleen ja yhteiskunnalle, yksilöiden mahdollisuuksiin rahoittaa koulutuksensa sekä koulutuksesta tulevaan tuottoon. Toimeentulon järjestelmän tulee myös houkutella koulutukseen ja taata säällinen elintaso. Erillinen toimeentuloa koskeva kysymys on vielä koulutuksessa aliedustettuna olevien ryhmien houkutteleminen koulutukseen. Selkeä näkökohta tässä suhteessa on kuitenkin se, että aktiivietuuksia, kuten koulutuksenaikaisia etuuksia, on pidettävä ensisijaisina ja siksi korkeampina passiivietuuksiin, kuten työttömyysturvaan tai eräissä tapauksissa työkyvyttömyysetuuksiin, nähden.

Edellä mainitut näkökohdat vaikuttavat myös siihen, missä määrin toimeentulon rahoituksen voidaan edellyttää tapahtuvan koulutuksen jälkeisillä tuotoilla. Mitä enemmän koulutuksella on investointiluonnetta sitä enemmän voidaan myös edellyttää kohtuu- ja tasa-arvonäkökohtien perusteella opintojen rahoittamista henkilökohtaisilla lainoilla.

Kohtuullisuuden arviointiin liittyy myös se riski, jonka henkilö ottaa koulutukseen lähtiessään. Mitä varmempaa on esimerkiksi tuleva työllistyminen ja siitä seuraava aineellinen ja taloudellinen hyöty, sitä korkeammaksi voidaan periaatteessa asettaa lainan osuus. Lainan käytön kannalta kielteisenä tekijänä ei voida pitää sitä, että henkilö ei työllisty välittömästi koulutuksen jälkeen. Periaatteessa työllistyminen on mahdollista niin lainaa otettua kuin sitä ottamattakin. Lainan johdosta nopeammin opiskellut on myös aiemmin työmarkkinoiden käytettävissä ja hänen elinikäinen työssäolonsa on sama kuin opiskeluaikana työskennelleellä. Hän pääsee hyödyntämään koulutustaan varhemmin. Huomionarvoinen näkökohta voi sen sijaan olla se, että opiskeluaikainen työskentely luo edellytyksiä työllistymiselle opiskelun päätyttyä. Tässä suhteessa itse kunkin opiskelijan on omakohtaisesti arvioitava hyödyt ja haitat.

Toimiessani aikuisopiskelun taloudellisten edellytysten parantamisen selvitys-miehenä jätin noin vuosi sitten muistiossani eräitä yliopistojen täydennys-koulutustakin koskevia ehdotuksia. Ehdotin mm. opintoseteleiden käyttämistä yhtenä mahdollisuutena yliopistojen täydennyskoulutuksen opintomaksujen kattamiseen. Rajoitukseksi on kuitenkin järkevää asettaa se, että koulutus on yhteiskuntapoliittisesti tärkeää, mutta syystä tai toisesta sen houkuttelevuutta on tarpeellista lisätä. Opintosetelien käytön mahdollisuudet olisi siis arvioitava koulutuskohtaisesti. Seteliä voitaisiin käyttää lähinnä lyhytkestoiseen koulutukseen siten, että se kattaa opintomaksun kokonaisuudessaan. Jos opintojen keskeyttäminen on yleistä, saattaa kuitenkin olla tarkoituksenmukaista jättää jokin osa opiskelijan itsensä maksettavaksi, koska se saattaa parantaa harkintaa koulutukseen lähtemisen kannalta ja ennen kaikkea motivoida sen loppuun saattamista. Opintosetelien pitäisi myös edustaa ns. uutta rahaa eikä olla perusrahoitusta korvaava rahoitusmuoto. Rahoittajia etsittäessä on arvioitava sitä, kuka hyötyy koulutuksesta, mikä on julkisen talouden liikkumavara ja mitä työmarkkina- tai työvoimapoliittisia näkökohtia koulutukseen liittyy. Niinpä rahoituksena voitaisiin käyttää esimerkiksi elinkeinoelämän kehittämiseen nykyisin varattuja rahoja tai, jos koulutuksella on myös työttömyyden torjuntaan tai työllisyyden edistämiseen liittyviä näkökohtia, työmarkkinaosapuolten yhteisesti hallinnoimaa Koulutusrahastoa. Asia on saamieni tietojen mukaan jatkoselvityksessä.

Yliopistot saivat vuoteen 2002 saakka tukirahaa täydennyskoulutukseen. Tämän jälkeen täydennyskoulutukseen on voitu myöntää tuotekehitystä varten kolmen miljoonan euron määräraha ja yliopistojen toimintamäärärahoja on voitu käyttää rajoitetusti myös yliopistojen omilla päätöksillä täydennyskoulutukseen. Rahoituksessa on ongelmana ollut täysin markkinaehtoisen rahan kilpailu tuetun koulutustarjonnan kanssa. Koulutusmarkkinat eivät kuitenkaan ole koskaan yksinomaan tarjonnan ja liiketaloudellisen kannattavuuden perusteella määriteltävissä, vaan niillä toteutetaan myös julkisen sektorin perustarpeita sellaisilla aloilla, joilla täydennyskoulutustilanne on heikko. Aina ei löydy maksukykyistä tilaajaa, vaikka koulutus sinänsä on perusteltua. Tällainen tilanne saattaa vallita mm. maahanmuuttajien suhteen, jotka tarvitsevat täydennyskoulutusta voidakseen hyödyntää ulkomaista koulutustaan tai tutkintojaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Tästä syystä on valtakunnallisesti ja koulutusaloittain ohjaten käytettävä myös täydennyskoulutukseen rahoitustukea. Tätä kohdentamista on edelleen kehitettävä yhteiskuntapoliittisesti tarkoituksenmukaisten tulosten saavuttamiseksi. Lisäksi opintoseteleitä on voitava käyttää esimerkiksi taidekorkeakouluissa ja freelance -ammateissa, edellä mainittujen maahanmuuttajien lisäksi, koska näillä aloilla ei maksukykyistä koulutuksen tilaajaa yleensä ole. Lisäksi julkisen vallan mahdolliset täydennyskoulutusvelvoitteet, joita on asetettu tai suunniteltu asetettavan ainakin opetus-, terveydenhuolto- ja sosiaalialalle, saattavat tarvita tämän tapaista koulutusta. Toisaalta voidaan pitää perusteltuna sitäkin, että näiden alojen täydennyskoulutusvelvoitteen maksavat työnantajat.

Oman kokonaisuutensa muodostavat erilaiset koulutuksenaikaista toimeentuloa koskevat järjestelyt. Yliopistojen täydennyskoulutuksen kannalta näillä ei yleensä ole erityistä merkitystä, mutta joitakin näkökohtia haluan tältäkin osin tuoda esille. Esimerkiksi tutkintostipendijärjestelmällä saattaisi joissakin yhteyksissä olla käyttöä yliopistojen täydennyskoulutuksessakin.

Parhaillaan ajankohtainen kysymys on opintotuen kehittäminen. Tuen kehittämisen tarve ja lähtökohdat liittyvät pyrkimykseen lyhentää opintoaikoja. Tätä puolestaan pidetään tarpeellisena siitä syystä, että maamme väestön ikärakenne muuttuu lähimmän kymmenen vuoden kuluessa sangen epäedulliseksi, jolloin opintoaikoja tiivistämällä voidaan merkittävästi parantaa elatussuhdetta eli työssä olevien määrää suhteessa työelämän ulkopuolella oleviin.

Opiskelijat eivät käytä opintolainaa. Opintorahan alhainen taso johtaa arvioiden mukaan puolestaan ainakin osittain siihen, että opiskelijat ovat laajasti työssä ja tämä venyttää opintoja. Kansantaloudellisesti opiskelijat täyttävät niitä työpaikkoja, jotka paremmin soveltuisivat vähemmän koulutetuille ja toisaalta jättävät käyttämättä tai käyttävät huomattavasti myöhemmin ne tiedot ja taidot, joita koulutus tuottaa. Yhteiskunnan ja yksilönkin kannalta koulutusinvestoinnit ovat pitkään tuottamattomia.

Opintolainojen käytön lisäämiseksi ja opiskelun tehostamiseksi pitäisi kehittää mallia, joka kannustaa opintolainan ottamiseen tarjoamalla nopeasta opiskelusta etuja asettamatta kuitenkaan hitaampaa opiskelua nykyistä taloudellisesti epäedullisemmaksi.

Opintotuen opintorahan osalta asia näyttää jämähtäneen paikalleen eikä valtiovallalta löydy rahoitusta opintotuen korottamiseen. Opintoaikojen venymistä koskeva ongelmahan koskee lähinnä yliopisto-opiskelijoita. Huomiota ei toistaiseksi keskustelussa ole juuri kiinnitetty siihen, että esimerkiksi lukioissa koulutuksen yli kolmessa vuodessa hankkivia on verrattomasti enemmän kuin sen alle kolmessa vuodessa hankkivia. Ammatillisessa koulutuksessa tai ammattikorkeakouluissa ilmeisesti opintojen rakenteesta johtuen ei vastaavassa määrin esiinny koulutusaikojen venymisen ongelmaa. En nyt tässä yhteydessä puutu niihin esityksiin joita on tehty toisaalta opintojen enimmäisajan rajaamiseksi ja toisaalta opintojen tehostamiseksi esimerkiksi päällekkäisyyksiä poistamalla, opintojen sisältöä tiivistämällä tai lukukausien ajankäyttöä tehostamalla. Kaiken tämän jälkeen jää jäljelle vaikuttaminen opintolainoihin toimeentulon varmistamiseksi ilman työssäoloa. Samalla on kuitenkin todettava, että muualla kuin vanhempiensa luona asuvalla 18 vuotta täyttäneen korkeakouluopiskelijan opintoraha on jo nyt suuruudeltaan lähellä vähimmäisäitiyspäivärahaa. Opintoraha 300 euroon kuukaudessa korotetun enimmäislainan kanssa on noin 50 euroa korkeampi kuin korkein kansaneläke.

Ehdotuksen mukaan otetaan käyttöön verotuksen opintolainavähennys, joka voidaan myöntää ensi lukuvuonna opintonsa aloittaville korkeakouluopiskelijoille tutkinnon suorittamisen jälkeen. Opintolainavähennyksen saadakseen on opiskelijan suoritettava tutkinto tavoiteajassa. Tarkoitus on ottaa myös huomioon opintojen uudistamisen vaikutukset. Tavoiteajasta vähennetään ne lukukaudet, joina opiskelija on ilmoittautunut poissaolevaksi asevelvollisuuden tai vanhempainvapaan vuoksi. Lisäksi otetaan huomioon eräitä henkilöön liittyviä syitä ja kohtuullistetaan ”sillä rajalla että vähennyksen saisi” olevien opiskelijoiden tilannetta. Vähennys olisi tietty prosenttimäärä tietyn euromäärän ylittävästä lainanosasta ja sitä saisi tutkinnon suorittamisvuonna ja sitä seuraavina kymmenenä vuotena. Valtiontaloudellisia vaikutuksia verotulojen vähenemisenä arvioitaisiin alkavan kertyvän vuodesta 2010 ja vastaavasti valtion verotuloja opintojen nopeutumisen vuoksi arvioitaisiin alkavan kertyä samasta ajankohdasta.

Lainajärjestelmän miellyttävä puoli valtiontalouden kannalta on, että tulojen menetykset ajoittuvat varsin pitkän aikavälin päähän ja samassa ajassa arvioidaan tulojen lisääntyvänkin tehostuneen opiskelun johdosta. Järjestelmään liittyy myös eräitä ongelmia Euroopan unionin sopimusten takia, kun ulkomaille liikkuville henkilöille ei verovähennyksiä voida myöntää. Lisäksi lainasubvention ehdot ovat ainakin osittain vielä hämärän peitossa.

Ehdotettu menettely merkitsee erästä suurta periaatteellista muutosta. Sosiaaliturvasta poistettiin joitakin vuosia sitten lähes kaikki ns. sosiaalipoliittiset verovähennykset. Tavoitteena oli selkeyttää niin verotusta kuin sosiaalietuuksia ja lisäksi poistaa se epäkohta, että suurituloiset saavat vähennykset suurempina kuin pienituloiset. Kun opintolainavähennys on käsitykseni mukaan tarkoitus tehdä vähennyksenä verosta, ei siihen sisälly viimeksi mainittua ongelmaa.

Samalla on kuitenkin todettava, että veronsaajan eli valtion kannalta on yhdentekevää, saako se vähemmän tuloja vähennyksenä verosta vai maksaako se enemmän jotakin etuutta. Harkittava olisikin mieluummin suoraa tukea eli valtion maksamaa lainanlyhennystä tavoiteajassa opiskelleelle yliopisto-opiskelijalle.

Ehdotuksen perusidea on, että valtio maksaa tavallaan säästyneistä opintorahoista osan nopeasti opiskelleen opintolainasta. Järjestelmä pitää rakentaa sellaiseksi, ettei se sisällä mahdollisuuksia spekulaatioihin.

Tutkinnoille on asetettu tavoiteajat. Tutkinnon suorittaminen tavoiteajassa tuottaa jonkin kiinteän hyödyn lainanlyhennyksenä. Tavoiteajan alittaminen palkitaan esimerkiksi siten, että jokaista alituskuukautta kohti maksetaan lainanlyhennystä esimerkiksi kolminkertaista kuukausimäärä vastaava opintorahojen määrä, kuitenkin enintään lainan määrä. Spekulaatioiden välttämiseksi edellytetään, että opiskelijalla on oltava vähintään tietty kuukausimäärä lainoja ja opiskeluajaksi lasketaan läsnäoloon perustuvat todelliset opiskelukuukaudet. Näin ei voi käyttää hyväkseen opiskelua ilman opintotukea. Opiskeluajasta vähennetään ns. hyväksyttäviin syihin perustuvat opiskelun keskeytykset, kuten vanhemmuus ja asevelvollisuus. Työskentely ei ole hyväksyttävä syy.

Järjestelmä aiheuttaa hallinnollista selvitystarvetta, koska henkilön tosiasialliset opiskelukuukaudet tulevat selvitettäviksi. Järjestelmä edellyttää Kansaneläkelaitokselle tehtävää hakemusta, jossa luotettavalla tavalla selvitetään tosiasialliset opiskelukuukaudet ja valtion takaamien opintolainojen määrä.

Järjestelmän kustannusten laskenta on suhteellisen vaikeaa. Jo nyt huomattava määrä opiskelijoista suorittaa tutkintonsa tavoitellussa ajassa tai ainakin käyttää opintotukikuukausia enintään korkeakoulututkintojen tavoitellun enimmäisajan. Jonkin verran kustannuksia aiheutuisi niistä opiskelijoista, jotka joka tapauksessa valmistuvat nopeasti. Toisaalta jos järjestelmä rohkaisee lainan käyttöön ja sitä kautta nopeuttaa opiskelua, säästö lähenee käyttämättä jääviä opintorahoja. Tuki suuntautuu tavoitteen saavuttaville opiskelijoille, mutta pitkittyvät opiskeluajat ja sen seurauksena kasvavat opintolainat eivät pääse tuen piiriin. Tätä voi pitää epäkohtana. Tavoite on kuitenkin nimenomaan tukea nopeasti opiskelevia ja rohkaista nopeaan opiskeluun. Näissä suhteissa ehdotuksen eivät eroa tosistaan.

Järjestelmän miellyttävyys valtiovarainministeriön kannalta olisi sama kuin verovähenteisessä järjestelmässä. Menoja alkaisi kertyä vasta vuodesta 2010, kun ensimmäiset tavoiteajassa opiskelleet valmistuvat. Menot kylläkin ehkä kertyvät nopeammin, koska valtion tuki lainojen lyhennykseen syntyisi välittömästi koko painollaan, eikä esimerkiksi työllistymisen vitkaisuus tai pienet tulot lykkäisi valtion tuen kertymään. Taloudellisesti kysymys on pohjimmiltaan siitä, mille tasolle ja millaisin lainaehdoin lainanlyhennys toteutetaan.

Hyvät kuulijat

Aloitin tämän puheeni näkökohdilla elinikäisestä koulutuksesta. Jos arvioimme suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusteita, nousevat epäilemättä koulutus ja koulutus ja koulutus keskeisiksi tekijöiksi siinä vuosisataisessa menestystarinassa, jossa pohjoinen syrjäinen maatalousvaltainen Euroopan reuna-alue on nostettu yhdeksi maailman hyvinvoivimmista alueista. Tätä prosessia ei pidä lopettaa. Se edellyttää vahvaa koulutuksen perustaa. Tämä piirre on ilmennyt mm. kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa. Tyytyväisenä ei auta tähän pysähtyä, vaan kaiken yhteiskunnassa annettavan koulutuksen laadun on oltava korkeaa ja ylimmillä tasoilla se on kytkettävä kiinteästi tutkimukseen. Ammatillisen koulutuksen on oltava laaja-alaista. Pienelle kansakunnalle on tärkeää, että koko ikäluokka koulutetaan sekä yleissivistävästi että ammatillisesti ja – jotta puheeni ympyrä olisi täydellinen – aikuiskoulutus ja sen osana yliopistojen täydennyskoulutus on yksi tärkeä kansakunnan menestyksen tekijä.