Valiokuntaneuvos Pentti Arajärven puhe Klaarin tapahtumassa "Vanhemmat valtaavat Vanhan" Helsingissä 27.4.2002

Hyvinvoinnin tutkijoita on viime vuosina kiinnostanut sosiaalisen pääoman käsite. Se ei ole ehkä samalla lailla sisällöltään vakiintunut kuin aineellinen pääoma tai inhimillinen pääoma. Sosiaalisen pääoman keskeisinä elementteinä pidetään ihmisten keskinäistä luottamusta ja sosiaalisia verkostoja.

Ihmisten keskinäisen luottamuksen voimme tavallaan jakaa kahteen osaan. Normaalisti luotamme henkilöihin, jotka tunnemme hyvin ja joiden kanssa olemme usein, jopa päivittäin toiminnassa. Kyseessä ovat erilaiset pienryhmät alkaen perheestä ja työtovereista ja päätyen vaikka jalkapallojoukkueeseemme. Yleinen luottamus on sosiaalisen pääoman kannalta olennaisempi kysymys. Siinä on kyse luottamuksesta tuntemattomiin ihmisiin. Se on uskoa yhteiskunnan yleiseen toimintaan ja kokemusta siitä. Sitä voidaan mitata esim. kyselytutkimuksilla, mutta myös sellaisilla asioilla kuin katuturvallisuus, korruption ja lahjonnan poissaolo ja uskallus ottaa riskejä ulkopuolisiin ihmisiin nähden. Sosiaaliset verkostot liittyvät esimerkiksi kansalaisten järjestösidonnaisuuksiin.

Pohjoismaiset yhteiskunnat ja Suomi niiden joukossa menestyvät varsin hyvin sosiaalisen pääoman mittaamisessa. Kun kansainvälisissä vertailuissa ihmiset ovat miettineet väitettä "useimpiin ihmisiin voi luottaa", ovat kaikki Pohjoismaat kymmenen parhaan joukossa. Kun on mitattu ihmisten liittymistä erilaisiin järjestöihin, ovat myös tässä kaikki Pohjoismaat kymmenen parhaan joukossa. Sama pätee myös korruption vähäisyyteen. Hyvin näissä vertailuissa pärjäävät myös keskieurooppalaiset hyvinvointivaltiot Hollanti, Saksa, Ranska, Itävalta ja Belgia ja ns. liberaalit hyvinvointivaltiot Kanada, Australia, Englanti ja USA. Selkeästi kärjessä on kuitenkin ovat Pohjoismaat.

Näiden tekijöiden yhteys hyvinvointiin ei voi olla satunnainen ja sattumanvarainen. Selvää on, että tällaiset tekijät luovat viihtymisen, hyvinvoinnin ja tehokkuuden ilmapiiriä ja taloudellisestikin halventavat kustannuksia. Sosiaalinen pääoma on pääomaa, jota meillä erityisesti ei ole varaa menettää.

Tämänkin tapahtuman yhtenä tavoitteena on osaltaan selvittää niitä turvaverkkoja, joiden avulla lasten ja nuorten hyvinvointi lisääntyy. Tavoitteena on löytää yhteisiä pelisääntöjä, selkeyttää kasvatusvastuuta ja luoda asuinyhteisöissä, koulun ja kodin, järjestöjen, yhdistysten ja muiden yhteiskunnan toimijoiden kesken yhteistyötä. On tärkeää tarkastella, mitä haluamme, jotta tiedämme ja voimme oikein arvioida keinoja tavoitteiden mukaan.

Yksi perusta lähteä hakemaan niitä arvoja, joiden varaan lasten ja nuorten elämä tulee rakentaa, on tarkastella Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimusta. Se on yleismaailmallisesti hyväksytty asiakirja, jonka kahta lukuun ottamatta ovat ratifioineet kaikki maailman valtiot. Käsitykset ja soveltamistavat riippuvat tietysti kulttuureista, mutta yhteinen perusta on nykytermiä mukaellen globaalisti hyväksytty.

Lapselle kuuluvat kaikki ne perus- ja ihmisoikeudet, jotka kuuluvat aikuisillekin. Joitakin harvoja oikeuksia on sidottu ikään, kuten äänioikeus.

Lapsen erityiset oikeudet voidaan kiteyttää kolmeen tekijään: suojelu, osallisuus ja osallistuminen.

Lapsen suojeleminen merkitsee lapsen edun huomioon ottamista kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen etu on vaikea ja ristiriitainen käsite. Se esimerkiksi joskus merkitsee lapsen suojelemista viranomaisilta, joskus hänen suojelemistaan sosiaalisen ympäristön aiheuttamilta vaaroilta ja joskus hänen suojelemistaan omalta perheeltään tai vanhemmiltaan. Käsitteen vaikeudesta huolimatta se on kuitenkin käyttökelpoisin tiivistetty ilmaus siitä, mitä lapsen hyväksi pitää tehdä.

Lapsen suojeleminen ei ole vain lastensuojelutyötä. Sitäkin tarvitaan, mutta se on usein jo varsin myöhäistä. Halvempaa, tehokkaampaa ja inhimillisempää on kaikki se ehkäisevä työ, jota lapsen hyväksi voidaan tehdä. Mitä varhemmin vaikeuksiin voidaan puuttua – tai paremmin jo ehkäistä vaikeuksien syntyminen – sitä parempia ovat myös tulokset. Tästä syystä haluan korostaa kaikkia niitä toimenpiteitä, joita julkisen vallankin toimenpiteillä voidaan mahdollisimman varhain tehdä lapsen parhaaksi. Näitä ovat mm. neuvolatoiminta, kouluterveydenhuolto, koulukuraattori- ja -psykologitoiminta, iltapäiväkerhot sekä lasten ja nuorten kulttuuri- ja liikuntatoimi. Tällä saralla on myös järjestöjen työ loputtoman pitkää ja laajaa. En tunne yhtään hyvää perustelua sille, miksi emme tukisi lapsi- ja nuorisojärjestöjä tai jumppajoukkueita, kuoroja ja kuvataideleirejä. Kun lapsi ja nuori kiinnittyy johonkin yhteiseen toimintaan, on hänellä myös suunta ja motivaatio.

Tähän ehkäisevän työn kokonaisuuteen liittyy myös kodin ja koulun yhteistyö. Erilaiset toimintamuodot vanhempainyhdistyksistä luokkatoimikuntiin ja iltapäiväkerhojen ylläpitämiseen ovat moninaiset. Minusta tuntuu, että yksi vahvimmista keinoista esim. koulukiusaamisen katkaisemiseen koulun sisäisen ns. nollatoleranssin ohella on se, että lapset tietävät vanhempien tuntevan toinen toisensa. Pelkästään se seikka, että Kallea kiusaava Ville tietää, ketkä ovat Kallen vanhemmat puhumattakaan siitä, että Kallen vanhemmat tuntisivat Villen, on omiaan katkaisemaan tilanteen. Sen lisäksi tarvitaan opettajien ja koulun muun henkilökunnan ja päiväkotien henkilökunnan näkemystä ja koulutusta koulun sisäisen ilmapiirin rakentamiseen.

Kouluilla on järjestyssäännöt. Ne saattavat olla pölyinen kokoelma viisitoista vuotta sitten kerättyjä näkemyksiä, jotka varmasti ovat edelleen hyviä ja päteviä. Niillä on järkevät perusteet ja ne luovat edellytykset koulun jokapäiväisen toiminnan organisointiin. Niissä on vain yksi vika. Varsinkaan oppilaat eivät voi sisäistää niitä, kun he eivät oikeastaan ole kuulleet koskaan niitä perusteita, miksi koulussa on toimittava tietyllä tavalla. Minun ehdotukseni on, että järjestyssäännöt uusitaan varsin tiuhaan, jopa muutaman vuoden välein. Oppilaat ovat usein tietyssä koulussa vain kolme vuotta. Uusimisprosessin yhteydessä oppilaat joutuisivat keskustelemaan sääntöjen taustoista ja perusteista. Kun on itse oltu niitä luomassa, ne myös mielletään aivan eri tavalla. Vaikka uudistetut säännöt olisivat melkein samat kuin ne entisetkin, ei sillä ole mitään väliä, kun voittona on parempi työrauha ja viihtyvyys.





Yhteiskunnassa kannattaa ylläpitää myös muita yhteiskunnan sisäistä rakennetta ylläpitäviä instituutioita. Tällaisia ovat mm. kirjastot, useat liikuntalaitokset ja kansalais- ja työväenopistot. Kaiken tämän ehkäisyä ylistävän puheen jälkeen haluan korostaa jo haavoittuneiden ja vaikeissa elämäntilanteissa olevien lasten hoitamista. Meidän on tunnettava vastuumme psyykkisesti ja sosiaalisesti vammautuneiden hoitamisesta esimerkiksi lastenpsykiatrian keinoin.

Toinen lapsen oikeuksiin sisältyvä erityispiirre on lapsen oikeus osaansa yhteisestä hyvästä. Se liittyy vahvasti edellä kuvaamaani ehkäisevään toimintaan, mutta määrittelee enemmän sitä kokonaisuutta, joka lapselle on annettava. Mielestäni sen voi kiteyttää myös sanontaan, jonka mukaan lapsen on aina oltava osallinen leipään ja lämpimään. Leipää ja lämmintä on saatava niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin.

Fyysinen leipä ja lämmin on ehkä selkeä ja tällä hetkellä suomalaisessa yhteiskunnassa vähiten uhanalainen osa. Riittävä ravinto, vaatetus ja asuntokin voidaan sanoa suomalaisella lapsella aina olevan. Luulisin, että jos jokin näistä lapselta puuttuu, lastensuojelu toimii nopeasti ja tehokkaasti heti puutteet havaittuaan.

Psyykkinen leipä ja lämmin tarkoittaa oikeutta tietoon sekä hyviä ja läheisiä ihmissuhteita. Tiedollisesti suomalaiset lapset varttuvat hyvin. Tosin viimeaikoina on saatu hälyttäviä tietoja mm. koulujen tasoeroista. Se on todellinen uhka suomalaiselle yhteiskunnalle. Koko ikäluokan hyvä koulutus varhaiskasvatuksesta alkaen ja mukaan lukien aikuiskoulutuksen moninaiset mahdollisuudet sekä kirjastolaitos ja muut tiedon ja taidon hankinnan välineet ovat kuitenkin se kivijalka, jolle merkittävä osa suomalaisen yhteiskunnan menestystä on rakennettu. Pienenä kansakuntana meidän on panostettava laatuun maailmanlaajuisessa kilpailussa ja laadun takaa vain osaaminen.

Psyykkisen lämmön puute on yksi uhkatekijä. Tutkimusten mukaan kolmasosa suomalaisista lapsista voi paremmin kuin koskaan. Samaan aikaan neljäsosa voi huonosti. Nämä huonosti voivat lapset elävät usein sellaisilla elämänolosuhteissa, että kukaan ei todella välitä heistä. Onko ihme, jos lapsi tällaisessa tilanteessa oirehtii ja voi jopa väittää että taustalla on ajatus: tulisi edes poliisi ja välittäisi. Tämä on yksi kipeimmistä ongelmista ja luulen, että senkin torjunnassa edellä kuvaamani ehkäisevä työ ja ennen kaikkea yhteistyö vanhempien, kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten kesken voi tarjota lapsille sellaista sosiaalista ja yhteisöllistä suojaa, joka parantaa näiden lasten ja sen myötä kaikkien hyvinvointia.

Sosiaalinen leipä on ystävät ja toverisuhteet. Yhteiskunta on puolestaan se lämmin, joka tarvitaan pitämään huolta meistä kaikista. Kiinalaisethan sanovat, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Yhteisö ja yhteiskunta verkostoineen on uskomattoman monimutkainen mutta myös vahva luottamuksen rakentaja.

Kolmas lapsen erityinen oikeus on oikeus osallistua. Lapsen tulee voida vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon sen ohella, että varsinaista päätösvaltaa käyttävät vanhemmat ja muut huoltajat. Mitä vanhemmasta ja kehittyneemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän lapsen omalle mielipiteelle on pantava painoa. Kolmivuotiaan kanssa voi ehkä keskustella sukkahousujen väristä ja seitsemäntoistavuotiaalla on varmaan jo paljon sanottavaa oman elämänsä järjestämiseen.

Kytken myös tärkeän teeman rakkaudesta ja rajoista lapsen osallistumiseen. Rakkauden yksi osoittamismuoto on rajojen asettaminen. On väärää lapsen ymmärtämistä antaa hänen päättää asioista, joita hän ei vielä kykene hallitsemaan, tai toimia tavalla, joka rajoittaa muiden ihmisten elämää. Lapsi on osa perhettä ja hänellä on perheen sisällä oikeudet, mutta hän ei voi määrätä perheen koko elämästä. Toisaalta perhe ei voi jättää lasta huomioon ottamatta. Vanhemmilla ja huoltajilla on päävastuu lapsesta. Koulu, päiväkoti tai muu laitos voi vain tukea perhettä, mutta kokonaan hekään eivät voi kasvatusvastuusta vetäytyä. Niillä on myös velvollisuus reagoida, jos koti ei halua tai kykene hoitamaan kasvatusvastuutaan.

Selvää on, että osa päihteistä on laittomia ja alkoholin hallussapitokin on sallittu vasta kahdeksantoistavuotiaalle. Olemme yhteiskuntana asettaneet näissä suhteissa rajoja. Muita rajoja ovat mm. alin sallittu tupakanostoikä, minkä lisäksi on luvuttomasti sosiaalisesti asetettuja käytöstapoja. Hyvän käytöksen tarkoituksena on tehdä elämä meille itse kullekin miellyttävämmäksi. Siksi voimme myös vaatia hyvien tapojen kohtuullista noudattamista. Myös perhe ja yhteisö kuten luokan vanhemmat voivat sopia rajoista, kuten esim. kotiintuloajoista tai teinibileiden päättymisestä ja sisällöstäkin. Toisaalta hairahtuneellekin lapselle on aina osoitettava rakkautta. Hyväksyn sinut, vaikken hyväksy sitä mitä olet tehnyt, on tärkeä viesti.

Jos yritän kiteyttää jollakin lailla sen, mitä edellä kuvaamallani olen pyrkinyt sanomaan, muodostuu se ajatuksesta: me teemme itse maailmamme ja sen tulevaisuuden. Emme voi paeta vastuutamme ja sen tärkeänä osana kasvatusvastuutamme. Globalisaatio on ihmisten tekemä ja perheen sisäinen ilmapiiri on ihmisten tekemä. Molempiin voimme vaikuttaa. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta se ei myöskään ole ennalta määrätty. Tulevaisuuteen voimme vaikuttaa, me teemme sen itse.