Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Amnesty Internationalin Suomen osaston vuosikokouksessa 12.3.2005

Kiitän tilaisuudesta puhua vuosikokouksessanne. Se antaa sekä mahdollisuuden henkilökohtaisesti kiittää tekemästänne työstä että tarjoaa tilaisuuden tarkastella kanssanne ihmisoikeuksien tilaa ja haasteita pidemmän aikavälin perspektiivissä.

Tiedän, että Kansainvälinen Amnesty yhdessä International Council on Human Rights Policy –järjestön kanssa valmistelee parhaillaan ”Human Rights 2020” –työnimellä kulkevaa laajaa konsultaatioprosessia viidentoista vuoden aikavälin haasteiden ja mahdollisuuksien hahmottelemiseksi ihmisoikeustyössä. Onnistuessaan tuo prosessi tulee tarjoamaan laadullisesti uudenlaisen mahdollisuuden kerätä maailmanlaajuisesti ihmisoikeustyössä mukana olevien ihmisten toiveita, odotuksia ja uhkakuvia. Sen kautta toteutuu myös ajatus ihmisoikeuksien universaalisuudesta käytännössä, kun kokemuksia kootaan kaikissa maanosissa ja kaikkien yhteiskunnallisten ryhmien keskuudessa.

Uskon, että olemme mukana siinä valtavirrassa, joka tulee toteuttamaan ihmisoikeudet ympäri maailmaa. Maailman kansalaiset ovat tänä päivänä entistä paremmin tietoisia omista oikeuksistaan. Globalisaation myötä kansainvälinen tiedonvälitys on kasvanut määrältään ja nopeudeltaan valtavasti. Kiitos myös median sekä eri kansalaispiirien verkottumisen ihmisoikeusloukkausten salaaminen ei enää helpolla onnistu. Kansallisvaltioiden yhteistyö on sekä tiivistynyt että laajentunut. Olen vakuuttunut, että valtiot välittävät aikaisempaa enemmän siitä, miten niiden ihmisoikeustilanne kansainvälisillä foorumeilla nähdään.

Käsitys ihmisoikeuksista valtion sisäisenä asiana on aikansa elänyt. Ihmisoikeuksien universaalisuus vahvistettiin konsensuksella jo 12 vuotta sitten Wienin ihmisoikeuksien maailmankonferenssissa.

Aloitteet kuten Responsibility to Protect ja mm. kansanmurhien ehkäisemiseen liittyvä keskustelu kertovat siitä, että kansainvälinen keskustelu on jo itse asiassa siirtynyt tästä yhden askeleen eteenpäin. Jatkossa tulee olemaan tärkeää määrittää, missä kulkevat kansainvälisen yhteisön vastuun rajat silloin, kun hallitukset ovat kyvyttömiä tai haluttomia estämään kansalaisten oikeuksien laajamittaiset loukkaukset.

Toivon kuitenkin, ettei tässä yhteydessä unohdeta voimakkaiden lääkkeiden aiheuttavan myös voimakkaat sivuvaikutukset. Etniset puhdistukset tai kansanmurhat voivat puhjeta nopeasti, mutta niiden syyt ovat olleet olemassa jo paljon aikaisemmin. Kaikkien kannalta edullisinta olisi puuttua tilanteeseen ajoissa ja mahdollisimman laajalla rintamalla. Tilanne ennaltaehkäisyn suosion lisäämisessä on vähän saman tapainen kuin minkä tunnemme niin terveydenhuollossa kuin ympäristönsuojelussa.

Vaikka onkin optimisti ihmisoikeuksien tulevan voiton suhteen on silti myönnettävä, että tällä hetkellä ihmisoikeuksien edistäminen on varsin suurten haasteiden edessä. Monenkeskinen sopimustoiminta ei saa kaikkien valtioiden hyväksyntää. Edelleen YK:ssa on alan asiantuntijoiden mukaan havaittavissa haluttomuutta edetä keskeisissä ihmisoikeuskysymyksissä, ja jopa painetta olla hyväksymättä jo tehtyjä sitoumuksia kuten esim. naisten oikeuksien Pekingin maailmankonferenssin tuloksia. Samoin koko ihmisoikeuksien valvontajärjestelmään kohdistuu hyvinkin voimakasta vastustusta.

Terrorismin vastainen taistelu tuo myös oman paineensa ihmisoikeuksien edistämiseen. On uudella tavalla ajankohtaista pitää kiinni olemassa olevista standardeista kuten ehdoton kidutuksen kielto, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin varmistaminen sekä non-refoulement (palauttamisenkiellon) periaate. Suomi painottaa, että terrorismin vastaisen taistelun tulee tapahtua kansainvälistä oikeutta, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta kunnioittaen.

Globalisaatiossa ei ole kysymys vain yleisen kansainvälistymistrendin uudesta kehitysasteesta, vaan myös laadullisesta muutoksesta: maailmanlaajuisten markkinoiden muodostuminen on muuttanut kansainvälisen kaupan ja sijoitustoiminnan aiempaa useampien ja voimakkaampien toimijoiden pelikentäksi. Valtioiden harjoittaman – usein protektionistisen – sääntelyn tilalle ovat tulleet suorat taloudelliset suhteet yritysten ja muiden toimijoiden välillä. Globalisaation hallinta ja sen kehittäminen vastaamaan nykyistä paremmin ja tasapuolisemmin ihmisten ja luonnon tarpeita on aikamme avainkysymyksiä.

Uusi teknologia on ollut mahdollistamassa globalisaatiota, mutta sen vaikutus on paljon laajempikin. Kehitys on ollut valtavan nopeaa sekä bioteknologian että tiedonvälityksen teknologian alalla. Molempiin liittyy huimia mahdollisuuksia ja vakavia haasteita ihmisoikeuksien kannalta. Kouriintuntuvimmin havaitsemme nuo haasteet silloin kun ne yhdistyvät terrorismin vastatoimiin: bio- ja kommunikaatioteknologian avulla on mahdollista siirtyä tieteelliseen tarkkaan ja ajallisesti keskeytymättömään ihmisten seurantaan ja tarkkailuun. Syvimmillään nämä haasteet liittyvät ihmisarvon ja ihmisyyden käsitteisiin, kun bioteknologian sovellutukset saattavat mahdollistaa inhimillisen geneettisen materiaalin käytön puhtaasti välineellisiin tarkoituksiin.

Viime vuosina ihmisoikeuskeskustelu on vastannut eräisiin haasteisiin tavalla, joka muuttaa käsitystämme itse ihmisoikeuksien käsitteestä. Vielä kymmenen vuotta sitten moni valtiollisen tason vaikuttaja olisi vastannut olankohautuksella käsityksiin, joiden mukaan laajamittainen köyhyys tai naisiin kohdistuva perheväkivalta ovat ihmisoikeusongelmia. Ihmisoikeuksien ammattilainen puolestaan olisi etusormea heristäen opettanut, että ihmisoikeuksissa on kyse valtion ja yksilön välisestä suhteesta, mistä syystä köyhyys tai perheväkivalta eivät ole ihmisoikeuskysymyksiä, vaikkakin ikäviä asioita molemmat.

Tänään on kellossa toisenlainen ääni. Ihmisoikeudet mielletään yhä selvemmin inhimillisistä perusarvoista seuraavina yksilön tai ryhmien perusteltuina vaateina elää ihmisarvoista elämää omien valintojensa pohjalta. Perheväkivalta tunnustetaan etenkin naisiin ja lapsiin kohdistuvana ihmisoikeusloukkauksena.

Vastaavalla tavalla äärimmäinen köyhyys nähdään nykyisin ihmisoikeusloukkauksena, jolle voidaan etsiä vastuutahoja läheltä ja kaukaa. Välittömästi köyhyyttä voi aiheuttaa kansainväliseen kauppaan liittyvä kehitysmaiden tuotantorakenteen yksipuolisuus ja haavoittuvuus heittelehtiville maailmanmarkkinahinnoille. Valtion vastuuta painottava ihmisoikeusanalyysi voi paikantaa vastuun ylikansallisten yritysten kotivaltioihin taikka kehitysmaan omaan valtiokoneistoon, joka ei huolehdi väestönsä hyvinvoinnista vaan sallii maan luonnonvarojen alistamisen köyhyyttä tuottavaan alihankkijarooliin.

Kun vertaa ajankohtaisen ihmisoikeuskeskustelun asialistaa tänään ja vaikkapa viisitoista vuotta sitten, kun ihmisoikeustietoisuus Suomessa heräsi, näkee valtavan muutoksen. Osa teemoista on toki säilynyt mukana – kuten esimerkiksi ulkomaalaisten maahantuloon, maasta karkottamiseen tai syrjintään liittyvät kysymykset tai saamelaisen alkuperäiskansamme oikeus maahan, kieleen ja kulttuuriin. Mutta suurelta osin tänään puhutaan asioista, joita viisitoista vuotta sitten ei mielletty ihmisoikeuskysymyksiksi. Naisiin kohdistuva väkivalta ja laajemminkin naisten oikeudet – vaikkapa oikeus samaan palkkaan samanarvoisesta työstä tai suoja ihmiskaupalta – ovat saaneet aivan uudenlaisen painotuksen kansallisessa ihmisoikeuskeskustelussa, tietysti heijastaen vastaavaa kansainvälistä kehitystä. Sama koskee köyhyyttä ja muita kehitykseen liittyviä kysymyksiä, joissa ihmisoikeusperustainen lähestymistapa on vähin erin korvannut arvovapaaksi mielletyn taloudellista kasvua painottavan kehityksen rationaliteetin.

Mainitsin aikaisemmin kansainvälisen terrorismin ihmisoikeuksien haasteena. Se on sitä sekä välittömästi että valtioiden reaktioiden kautta. Kun ihmisoikeudet nykyisin yhä enemmän mielletään oikeuksien haltijan eikä velvoitetun tahon näkökulmasta, on perusteltua sanoa että terrorismi loukkaa ihmisoikeuksia. Vastuu noista ihmisoikeusloukkauksista saattaa osittain olla valtiolla, joka laiminlyö väestönsä suojaamisen tai omilla toimillaan ruokkii terrorismia. Mutta on myös voitava sanoa, että myös terroristit loukkaavat uhriensa ihmisoikeuksia – olkoonkin etteivät terroristiryhmät ole ihmisoikeussopimusten osapuoli.

Tämä viimeksi mainittu huomio ei ole pelkkä sivuseikka, vaan vakava haaste ihmisoikeustyölle. Kansainväliset mekanismit ihmisoikeuksien valvomiseksi on rakennettu valtioihin kohdistuvina. Vain ne ovat ihmisoikeussopimusten osapuolina, vain ne laativat määräaikaiskertomuksia ja vain niihin nähden voidaan tehdä ihmisoikeusvalituksia. Vaikka käsitys ihmisoikeuksista muuttuu niiden subjektia painottavaksi niin että muutkin kuin valtiot mielletään vastuullisiksi ihmisoikeuksien loukkaamisesta, kansainvälinen yhteisö on toistaiseksi varsin voimaton sellaisten mekanismien rakentamisessa, jotka kansainvälisellä tasolla toteuttaisivat ei-valtiollisten toimijoiden vastuullisuuden ja niihin kohdistuvan ihmisoikeusvalvonnan. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön voimaantulo on ihmiskunnan historiassa merkittävä askel oikeaan suuntaan. Se kuitenkin koskee vain varsin suppeaa joukkoa sellaisia ihmisoikeusloukkauksia, jotka samalla ovat perussäännössä tyhjentävästi lueteltuja kansainvälisiä rikoksia. Laaja-alaisemmin toimivien myös ei-valtiollisiin toimijoiden kohdistuvien vastuumekanismien rakentaminen on pitkän aikavälin projekti ihmisoikeuksien suojan parantamiseksi.

***

Suomi aloitti tämän vuoden alussa kolmivuotisen kautensa YK:n ihmisoikeustoimikunnan uutena jäsenenä haasteellisessa ilmapiirissä. Esimerkiksi yksittäisiä maita koskevien päätöslauselmien roolista tullaan epäilemättä keskustelemaan. Näistä paineista huolimatta Suomen tavoitteena ihmisoikeustoimikunnan kautensa aikana on YK:n ihmisoikeusjärjestelmän vahvistaminen, erityisesti Suomen ihmisoikeuspolitiikan painopistealueilla. Uskallan väittää, että erityisesti naisten oikeuksien, vammaisten henkilöiden, vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen sekä TSS-oikeuksien alalla Suomella on paljon tehtävää ja annettavaa.

Voimme tuoda myös toimintatapoja koskevia aspekteja ihmisoikeuskeskusteluun. Avoimuus ja hyvä hallinto ovat erinomaisen tärkeitä kansalaisten oikeuksien toteuttamisessa. Suomi on tuonut näitä esiin eri yhteyksissä, mm. valmistauduttaessa Euroopan neuvoston kolmanteen huippukokoukseen, joka pidetään toukokuussa Varsovassa, sekä aiemmin tuloksellisesti myös Euroopan unionissa valmisteltaessa EU:n perusoikeuskirjaa.

Osallistumisoikeudet ovat myös erittäin tärkeitä ihmisoikeuksien toteuttamiselle, mm. vähemmistöjen oikeuksien näkökulmasta. Esimerkkinä eräästä voitosta tällä alueella voisi mainita aloitteestani liikkeelle lähtenyt ja Ranskan kanssa voittoon saatu hanke Euroopan romanifoorumista Euroopan neuvostossa. Romanit itse osallistuivat kiinteästi prosessin kaikkiin vaiheisiin, ja projektin tarkoituksena onkin antaa romaneille ääni heitä koskevissa asioissa myös kansainvälisellä tasolla.

Ihmisoikeuksien toteuttaminen edellyttää avointa mieltä: ihmisoikeustilanne ei varmastikaan tule koskaan valmiiksi ja kaikissa maissa on tilaa kehittää asioita edelleen. Myös meillä on tekemätöntä työtä - esimerkiksi sellaiset kansainvälisellä tasolla merkittävät ihmisoikeushaasteet kuin ihmiskauppa ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat vakavia haasteita myös Suomessa - ja nähdä myös yhteys aktiivisen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan ja kotimaisen ihmisoikeuksien hyvän toteuttamisen välillä. Tähän näkökulmaan istuvaksi oli tarkoitettu myös mainintani tarpeesta pohtia myös Suomessa tarvetta kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamiseen.

Kun puhutaan ajankohtaisista haasteista ihmisoikeuksien alalla, on hyvä muistaa, että ihmisoikeudet siinä muodossa kun me ne nyt tunnemme ovat lopultakin aika nuoria – vaikka haave siitä on ikiaikainen. Sekä Yhdistyneet kansakunnat ja koko ihmisoikeussopimus samoin kuin Euroopan neuvosto ihmisoikeustuomioistuimineen syntyivät vasta toisen maailmansodan jälkeen. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ on vielä nuorempi toimija samoin kuin Euroopan Unioni, joka on vähitellen vahvistanut perus- ja ihmisoikeusulottuvuuttaan.

Toivon, että tämän päivän ihmiset olisivat yhtä rohkeita sekä haaveissaan että teoissaan.