Tohtori Pentti Arajärven puhe Naantalin Pelastakaa Lapset ry:n 50-vuotisjuhlassa 20.11.2004

Suomea pidetään ja Suomi julistaa olevansa pohjoismainen hyvinvointivaltio. Monilla aloilla olemmekin saavuttaneet sellaisia tuloksia, että voimme ehkä vähän rintaa röyhistäenkin sanoa olevamme hyvinvointivaltio. Elintasomme on korkeampi kuin koskaan ja olemme tässä suhteessa maailman menestyneitten valtioitten kärkijoukossa. Monet indikaattorit, joilla mi-tataan hyvinvointia näyttävät Suomessa korkeita lukuja. UNDP:n eli YK:n kehitysohjelman julkaisemalla ja laskemalla inhimillisen kehityksen listalla olemme kärkisijoilla, kun tutkitut ulottuvuudet ovat demokratia, oikeusvaltio ja korruptio. Erot kärjessä ovat hyvin pieniä ja Suomi häviää esimerkiksi sellaisissa seikoissa kuin väkivallan esiintymisessä kärjessä oleville maille. Ensimmäisinä ovat Norja, Ruotsi, Kanada ja Belgia.

Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ydintä ovat palvelut. Lapset, nuoret ja lapsiperheet ovat palvelujen suurkuluttajia siinä kuin vanhuksetkin. Neuvola, päivähoito, koulut ja nuorisotyö, kaikki vaikuttavat vahvasti lasten ja nuorten elämään. Näissä kaikissa on kyse myös ihmissuhteiden rakentamisesta. Jatkuvasti vaihtuvat päivähoidon työntekijät ja opettajat eivät ole omiaan luomaan lapselle pitkäaikaisia, luottamuksellisia suhteita aikuisiin. Poikien, mutta varmaan myös samassa määrin tyttöjen ongelma on, että he eivät päivän aikana tapaa miestä. Päivähoidossa ja kouluissa ainakin alimmilla luokilla on aivan liian vähän miehiä työssä.

Neuvolat, kouluterveydenhuolto ja opiskelijaterveydenhuolto laajavaikutteisena ehkäisevänä terveydenhuollon toimintana ovat kuitenkin sitä ydintä, jolla pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään pitkällä aikavälillä. Ehkäisy on inhimillistä, halpaa ja tehokasta. Mielestäni olisi vakavasti harkittava esimerkiksi sitä, että terveydenhoitaja edelleen vierailisi aina lapsen kotona muutamia kuukausia syntymän jälkeen. Kokenut terveydenhoitaja pystyy jo tällä jossain määrin haravoimaan mahdollisia riskitilanteita. Kouluterveydenhuolto sekä koulukuraattori- ja -psykologitoiminta on merkittävä ennakkovaroitusjärjestelmä sen ohella, että niillä on ehkäisevä roolinsa. Lastensuojelu on tunnetusti kallista. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ongelmiin osataan ja halutaan puuttua sitä tehokkaampaa ja halvempaa toiminta on. Luulen, että meillä lastensuojelu nykyisin puuttuu useissa tapauksissa aivan liian myöhään perheisiin. Sen seurauksena toimenpiteet ovat raskaita ja vaikeita.

Monissa lasten palveluissa ei nykyisin säästetä tarpeeksi. Säästöä on varhainen puuttuminen. Kun kevyemmällä lastensuojelulla vältetään raskaampi lastensuojelu ja ehkä myöhempi asosiaalisuuden kierre vankiloineen ja hoitolaitoksineen tai kun lastenpsykiatrisella kalliilla hoidolla vältetään aikuisiän ehkä vuosikausien mielenterveyspalvelut, on säästö merkittävä. Meidän olisi alettava säästää mutta ei kamreerimenettelyllä tuijottaen vain tämän tai ensi vuoden menoja vaan pitkällä aikavälillä. Tällä tavalla me olemme kansanterveystyön jo rakentaneet suhteellisen tehokkaaksi. Kuvaava esimerkki uudelleen kasvavista ongelmista on vähittäinen luopuminen ehkäisevästä hammashuollosta. Olemme saamassa takaisin lasten rikkinäiset hampaat, kun kuvittelemme asioiden jatkuvan ennallaan, vaikka laiminlyömme ehkäisyn. Syntynyttä terveysperintöä ei kannattaisi hukata.

Lapsella on yhteiskunnassa samat oikeudet kuin aikuisella. Erot syntyvät niistä vähäisistä oikeuksista, joissa edellytetään täysi-ikäisyyttä kuten äänioikeudesta ja toisaalta lapsen erityisistä oikeuksista. Nämä oikeudet, joita aikuisilla ei ole tai ei aikuisella ainakaan aina ole, ovat oikeus suojeluun, osallistumiseen ja huolenpitoon. Näistä kaikista oikeuksien osa-alueista on jopa sana ”lapsi” mainiten muistumia perustuslaissamme.

Lasten erityisen suojelun osalta erityinen lapsia koskeva säännös on ehkä suppein. Sananvapauteen voidaan lailla säätää kuvaohjelmia koskevia välttämättömiä rajoituksia lasten suojelemiseksi. Tässä kohdassa meillä siis sallitaan ennakkosensuuri. Tämän lisäksi kaikki yleensä ihmisten suojaksi ja turvaksi tehdyt säännökset koskevat yhtäläisesti lasta. En käy niitä luettelemaan, mutta tällaisiksi voidaan todeta esimerkiksi oikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen sekä ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen. Taloudelliselta ja sosiaaliselta puolelta on erikseen mainittava oikeus ihmisarvoisen elämän kannalta välttämättömään huolenpitoon. Se asettaa velvoitteet esimerkiksi lastensuojeluun mukaan lukien ehkäisevä lastensuojelu.

Jos hätä ja ahdinko on päällimmäinen tunne perheessä, lapsi kokee olonsa turvattomaksi. Hän ei saa tukea vanhemmiltaan, ja vanhempien ahdinko saattaa purkautua henkisesti jopa lapseen. Lapsen turvallisuus voi kadota myös aivan päinvastaisessa tapauksessa. Vanhempien hyvä sosiaalinen ja taloudellinen asema ei lasta auta, jos vanhemmat ovat aina poissa tai paikallakaan ollessaan eivät kiinnitä huomiota lapseensa. Lapsi ei ehkä saa osakseen rakkautta ja kiintymystä, joka on hänen henkiselle ja sosiaaliselle kasvulleen välttämätöntä. Perusturvallisuutensa menettänyt lapsi hakee tärkeimpien ihmissuhteiden tilalle korvikkeita. Kapina voi edetä siihen mittaan, että hän toivoo, että edes poliisi tulisi ja huolehtisi. Hädälle ja aggressioille on löydettävä purkautumistie.

Toinen perustuslakimme lasta nimenomaisesti koskeva säännös sisältää lapsen oikeuden osallistua. Perustuslain 6 §:n mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Säännös on tarkoitettu otettavaksi vakavasti. Sama säännös on myös laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Lapsen oikeus osallistumiseen merkitsee sitä, että lapsella tulee olla mahdollisuus sanoa mielipiteensä häntä henkilökohtaisesti koskevasta asiasta. Vanhemmat tai muu huoltaja päättää lasta koskevista asioista tai jos päätöksen tekee joku muu, vanhempia on kuultava. Tämä ei kuitenkaan riitä. Myös lapsen mielipidettä on kuultava. Lapsen iän ja kehitystason perusteella on erikseen arvioitava, mikä paino lapsen mielipiteelle annetaan. Vuorovaikutuksen on kuitenkin toimittava.

Kolmantena erityisesti lasta koskevana oikeutena mainitsin oikeuden huolenpitoon. Perustuslain mukaan julkisen vallan on tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.

Lapsen vanhemmat ja perhe ovat lapsen tärkeimmät ihmiset. Myös kaverit, harrastukset ja kouluyhteisö tulevat aikanaan tärkeiksi. Kiinalaisen sananlaskun mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Kyse on sosiaalisista suhteista koulusta ystäväpiiriin. Tässä yhteisössä ja yhteyksien verkossa rakennetaan perusturvallisuus, johon kuuluvat tunteet, ennen kaikkea kiintymys, ja pitkäaikaiset aikuissuhteet. Osana perusturvallisuutta nimenomaan tämä yhteisö luo myös säännöt, joiden mukaan toimitaan. Meistä aikuisista riippuu, ovatko säännöt positiiviset, yhteistä vastuuta ja henkistä kasvua eteenpäin vieviä normeja vai tuhoavia, nihilistisiä, egoistisia näkökantoja.

Olen tarkastellut asiaa suomalaista lainsäätäjää koskevassa viitekehyksessä. Kansainvälisesti tärkein lapsia koskeva asiakirja on YK:n piirissä laadittu lapsen oikeuksien yleissopimus. Se on maailman laajimmin hyväksytty ihmisoikeussopimus. Tämä sopimus sisältää monella tavalla ja monipuolisesti edellä mainitsemani lapsen suojelua, osallistumista ja hänestä huolehtimista koskevat periaatteet. Ehkä olennaisin on lapsen oikeuksien sopimuksen säännös, jonka mukaan viranomaisten on ensisijaisesti otettava huomioon lapsia koskevia päätöksiä tehdessään lapsen etu. Mutta tätä periaatetta ei ole rajoitettu viranomaisiin. Sopimuksessa se on ulotettu myös vanhempiin ja muihin huoltajiin. Lapsen edun on määrättävä myös heidän toimintansa. Myös Suomen kotimainen lainsäädäntö tuntee tämän periaatteen. Lapsen etu on puolestaan oma kysymyksensä. Joskus se merkitsee lapsen suojelemista vanhemmiltaan, ja joskus se merkitsee lapsen suojelemista viranomaisilta.

Lapsen suojelemisesta sisältyy Lapsen oikeuksien sopimukseen laaja kirjo määräyksiä alkaen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kiellosta ja laittoman maasta kuljettamisen ehkäisystä aina taloudellisen hyväksikäytön kieltoon ja pyrkimykseen estää lapsisotilaiden esiintyminen. Samoin on osallistumisen suhteen. Lapsen oikeuksien sopimus takaa lapselle hyvin samantapaisesti kuin Suomen lainsäädäntö oikeuden tulla kuulluksi häntä henkilökohtaisesti koskevissa asioissa.

Lapsesta huolenpitäminen on sopimuksessa myös otettu laajasti huomioon. Lapsella on oikeus saada koulutusta, nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta sekä sairauksien hoitamiseen ja kuntoutukseen tarvittavista palveluista, hänellä on oikeus nauttia sosiaaliturvasta ja myös kulttuurista ja vähemmistöön kuuluessaan omasta kulttuuristaan ja kielestään. Oppiminen ja kasvaminen sekä edellytysten luominen niille on monella tavalla otettu huomioon.

Kansainvälisillä sopimuksilla on erilaisia valvontajärjestelmiä. Tehokkaimpana pidetään yleisesti ns. yksilövalitusjärjestelmään perustuvaa järjestelyä, jossa kuka hyvänsä voi kannella sopimukseen sitoutuneen valtion toiminnasta, jota pitää kyseisen sopimuksen vastaisena. Esimerkki tästä on Euroopan ihmisoikeussopimus. Sopimusta valvovan Strasbourgissa toimivan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioista saamme aina silloin tällöin lukea Suomenkin lehdistä. Heikoimmillaan sopimuksilla ei oikeastaan ole valvontajärjestelmää, vaan ne perustuvat vain suurin piirtein moraaliseen velvoittavuuteen. Ihmisoikeussopimusten tyypillinen valvontajärjestelmä on sopimukseen sitoutuneiden valtioiden määrävuosin antama sopimuksen toteuttamista koskeva raportti, jonka käsittelee kansainvälinen komitea. Lapsen oikeuksien sopimus kuuluu tähän järjestelmään. Suomi on viimeksi vuonna 2003 antanut sopimuksesta raportin YK:n lapsen oikeuksien komitealle, joka on Suomelle asiasta vastannutkin. Se on kiinnittänyt huomiota mm. lapsiasiamiehen puuttumiseen ja lasten aseman yleiseen heikkenemiseen. Astetta raskaampi raportointijärjestelmä on esimerkiksi Euroopan sosiaalisen peruskirjan järjestely, jossa valtion raportin ohella kansalaisjärjestöillä on erityinen organisoitu mahdollisuus tehdä valituksia, ja mm. kidutuksen vastaisen sopimuksen järjestelmä, jossa erityinen valvontaelin käy maassa tarkastamassa esimerkiksi vankiloiden ja mielisairaaloiden olosuhteita.

Yksilövalituksia koskevan järjestelmän vanhin sopimus on Euroopan ihmisoikeussopimus. Yksilövalitusjärjestelmä on voimassa myös Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen suhteen niiden valtioiden osalta, jotka ovat ratifioineet asiaa koskevan valinnaisen pöytäkirjan. Suomi on hyväksynyt tämän järjestelyn, joten YK:n ihmisoikeuskomitealla on toimivalta käsitellä yksilövalituksilla Suomen osalta. Viime vuosina on yksilövalitusjärjestelmää kansainvälisesti laajennettu. Suomi on sitoutunut mm. kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen ja kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen yksilövalitusjärjestelmään.

Lapsen oikeuksien sopimuksen valvonta perustuu edelleen vain jäsenvaltioiden raportointiin. Sopimus on kuitenkin muodoltaan tyypillisesti sellainen, että se soveltuisi myös yksilövalituksille. Se on riittävän yksityiskohtainen ja siten valtioita velvoittava, että tällainen menettely olisi mahdollinen. Sopimuksen muuttaminen tai täydentäminen valinnaisella pöytäkirjalla, joka antaa mahdollisuuden yksilövalitusjärjestelmään, on pitkäaikainen toimenpide. Suomi voisi kuitenkin olla aloitteellinen sopimuksen tällaisessa kehittämisessä näin lapsen oikeuksien sopimuksen 15-vuotisjuhlan kunniaksi.

Hyvinvointiyhteiskunta on ketjukirje. Nykyisin työssä olevat rahoittavat merkittävässä määrin vanhusten ja nuorten kustannuksia ja ovat aikanaan saaneet nykyisiltä vanhuksilta merkittäviä etuisuuksia. Samalla me työssä olevat uskomme, että tämän hetken nouseva polvi rahoittaa aikanaan meidän vanhuuttamme. Tämä yhteiskuntaan sisäänrakennettu solidaarisuus on yksi hyvinvointiyhteiskunnan keskeisiä ideoita.

Samalla meidän on pohdittava sitä, millä me parhaiten turvaamme nuoren sukupolven tulevaisuuden. Ensimmäinen seikka on, että lasten hyvinvoinnin lisääminen lisää toisten hyvinvointia. Kysymys on valinnoista. Toinen seikka on yhteistyö yli sukupolvien ja elämänkaariajattelu auttavat näkemään kokonaisuuksia. Kolmas seikka on halumme hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen. Tässä suhteessa niin kaikki poliittiset suuntaukset kuin kansalaisetkin näyttävät olevan valmiita säilyttämään hyvinvointipalvelut ja merkittävä osa kansalaisista ja poliittista liikkeistä on ilmaissut halunsa nykyistä korkeampaan verotukseen, jos vaihtoehtona on hyvinvointipalvelujen leikkaaminen. Hyvinvointiyhteiskunta on Suomessa hyväksytty tavoite.

Paljon puhutaan vanhemmuuden häviämisestä. En tarkkaan tiedä mitä sillä tarkoitetaan, mutta jos kyse on siitä, että vanhemmuutta ei nyky-yhteiskunnassa arvosteta tai sen mukaista vastuuta ei haluta ottaa, en väitettä suoralta kädeltä allekirjoita. Toisaalta vanhemmuus on hukassa silloin, kun varhaisteinit ovat yökaudet ulkona, kun alaikäisille hankitaan alkoholia tai kun vanhemmat eivät tunne vastuuta lapsistaan ja lastensa käyttäytymisestä. Yhteiskunnassa on panostettava vanhemmuuden merkityksen korostamiseen ja vanhemmuuden tukemiseen.

Palveluja on suunnattava erityisesti lasten ja nuorten ongelmia ehkäisevään toimintaan. Tarvitaan tukiopetusta, erityisopetusta, koulukuraattori- ja -psykologipalvelujen parantamista, kouluterveydenhuollon ja opiskelijaterveydenhuollon kehittämistä, voimavarojen lisäämistä ja uudelleen suuntaamista neuvoloissa, nuorisotyön, liikunnan ja taiteen harrastamisen olosuhteiden parantamista, koulujen kerhotoimintaa ja iltapäivätoimintaa. Kirjo on loputon eikä läheskään aina kallis. Ja vaikka se maksaisikin se pohjimmiltaan säästää.

Lapsiperheiden suhteellista asemaa tulonsaajina tulisi parantaa. Tämä ilmeisesti tapahtuisi tehokkaimmin asuntopolitiikalla, joka antaisi mahdollisuuden nuorille perheille kohtuuhintaiseen asumiseen. Asuntopolitiikan painopiste on suunnattava lapsiperheisiin.

Hyvä kuulijat,

Kaikki tämä tarvitsee tietoista ja suunnitelmallista toimintaa. Eteneminen on mahdollista tehdä samaan aikaan useilla eri tasoilla. Avainasemassa ovat tässäkin kunnat, joskin tarvitaan myös valtion tukea. Mutta meidän ei tule pysähtyä kuntiin, vaan kuntaa pienemmän yksiköt, kaupunginosat, kylät, asuinalueet ja monet muut voivat organisoitua omalta osaltaan tukemaan lasten hyvinvointia. Lapsiperheiden vanhemmilla ei välttämättä aina ole aikaa ja voimavaroja tähän, mutta lisävoimaa voidaan etsiä vaikkapa isovanhemmista ja mukaan on tietysti saatava myös viranomaiset. Monilla suurilla lastensuojelujärjestöillä on alueverkosto sen ohella, että paikallisesti toimii koulujen vanhempainyhdistyksiä, päiväkotien erilaisia vanhempien toimikuntia ja muita vastaavia kansalaisjärjestöjä. Merkittävässä määrin kyse on asenteista. Yhteiskunta, joka ei välitä lapsistaan ja nuoristaan ei välitä oikeastaan mistään.