Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe jatkosodan päättymisen valtakunnallisessa juhlassa Säätytalolla 4.9.2004

(muutosvarauksin)

Sotiemme kunnioitetut veteraanit,
Arvoisat kuulijat,

Tänään 60 vuotta sitten päättyi jatkosota ja tie rauhaan aukeni. Neuvostoliiton, Ison-Britannian sekä muiden liittoutuneiden valtojen kanssa solmittu välirauha sinetöi maamme itsenäisyyden säilymisen. Suomi säästyi siltä kohtalolta, joka kohtasi melkein kaikkia muita Euroopan valtioita. Sota ei kulkenut koko maan yli eikä Suomea koskaan miehitetty. Maailmansodan jatkumisesta huolimatta jälleenrakennus voitiin aloittaa ja pitää vapaat eduskuntavaalit jo maaliskuussa 1945. Kaikki tapahtui demokraattisesti silloisen ja aina vuoteen 2000 asti voimassa olleen perustuslain mukaisesti.

Suomen poliittinen johto teki loppukesästä 1944 päätöksen pyrkiä rauhaan. Tässä tarkoituksessa presidentti Ryti erosi ja marsalkka Mannerheim valittiin hänen seuraajakseen. Tuolloin kukaan ei voinut olla varma lopputuloksesta. Churchill, Roosevelt ja Stalin olivat keskustelleet Teheranin konferenssissa joulukuussa 1943 Euroopan ja myös Suomen kohtalosta. Maamme itsenäisyyttä sinänsä ei asetettu kyseenalaiseksi, mutta Teheranissa saavutettu yhteisymmärrys ei tarjonnut Suomelle ruusuista tulevaisuutta. Suomen hallituksen pyrkimykset rauhanehtojen lieventämiseen keväällä 1944 olivat valuneet hiekkaan. Molotov oli yksikantaan vastannut tuolloin rauhaa tunnustelleelle valtioneuvos Paasikivelle, että "te saatte luvan olla voitetulle maalle kuuluvassa asemassa".

Kun länsiliittoutuneet aloittivat kesäkuun alussa 1944 Normandiassa monia viikkoja kestäneen maihinnousunsa, Neuvostoliitto kohdisti massiivisen suurhyökkäyksen Suomea vastaan tarkoituksenaan ratkaista Suomen kohtalo nopeasti ennen kuin varsinainen hyökkäys kohti Berliiniä alkaisi.

Suomalaisten torjuntavoitto kesä-heinäkuun aikana muutti olennaisesti tilanteen. Ratkaisevaa oli puna-armeijan pysäyttäminen Tali-Ihantalassa. Vaikka rauhanehdot säilyivät suomalaisten kannalta kohtuuttoman raskaina loppuun asti, lähtökohta neuvotteluille oli ratkaisevasti muuttunut. Suomi säilytti paitsi ulkoisen itsenäisyytensä myös kansalliset puolustusvoimansa ja muut edellytykset itsenäisen politiikan harjoittamiseen.

Tästä suuria uhrauksia vaatineesta saavutuksesta maamme on pysyvässä kiitollisuudenvelassa Teille, arvoisat sotaveteraanit!

Suomalaisilta vaaditut uhraukset eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Oli vielä käytävä Lapin sota saksalaisjoukkojen karkottamiseksi, oli asutettava siirtoväki, luovutettava Porkkala ja maksettava ylivoimaisilta tuntuneet sotakorvaukset. Tästä huolimatta aurinko sarasti taivaanrannasta ja jälleenrakennus työllisti kansan. Tavoitteena ei ollut enää paluu entiseen, vaan uudistuneen, teollisen, entistä oikeudenmukaisemman yhteiskunnan luominen. Syyskuussa 1944 epävarmuus oli suurta, mutta vähitellen voitolle päässyt tulevaisuudenusko on kantanut pitkälle.

Rauhaan pyrkiessään Suomen valtiojohto asetti tavoitteeksi maamme itsenäisyyden säilyttämisen ja puolueettoman kansainvälisen aseman saavuttamisen. Nämä säilyivät suomalaisten keskeisinä tavoitteina maailmansotaa seuranneina epävarmuuden vuosina ja sen jälkeen puhjenneen kylmän sodan aikana.

Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta välirauhansopimus rajoitti monin tavoin maan toimintavapautta pitkälle tulevaisuuteen. Suurimmat rajoitukset poistuivat, kun Pariisissa 1947 solmittu rauhansopimus astui voimaan. Tuolloin Suomesta lähti liittoutuneiden valvontakomissio, jolla oli ollut oikeus eri tavoin puuttua hallituksen tekemisiin yli kolmen vuoden ajan. Välitön tavoite oli suhteiden parantaminen Neuvostoliittoon.

Ennen tilanteen normalisoitumista Neuvostoliitto kuitenkin vielä edellytti sopimuksen solmimista ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Suomi koki tämän vaatimuksen uhkaavaksi, erityisesti kun kylmä sota oli juuri tuolloin puhkeamassa. YYA-sopimus sai kuitenkin presidentti Paasikiven ansiosta aivan toisenlaisen muodon kuin miehitettyjen Itä-Euroopan maiden kanssa solmitut YYA-sopimukset. Tästä huolimatta se antoi leimansa maamme ulkopolitiikalle yli 40 vuodeksi. Se ei kuitenkaan estänyt meitä kehittämästä itsenäisesti puolustustamme eikä puolueettoman ulkopolitiikan harjoittamista. Samalla sopimuksen olemassaolo edesauttoi monipuolisen yhteistyön versomista kahden naapurimaan välille. Tällä oli suuri taloudellinenkin merkitys aina 1980-luvun lopulle asti.

Suomi ryhtyi määrätietoisesti presidentti Kekkosen johdolla vahvistamaan kansainvälistä asemaansa. Maamme osallistui erityisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön ja Yhdistyneiden kansakuntien toimintaan. ETYK-isännyys 1970-luvulla oli omiaan lisäämään arvostusta kasvavaan kansainväliseen aktiivisuuteemme ja hälventämään vielä jäljellä olevia epäilyksiä ulkopoliittisesta liikkumatilastamme. Mauno Koiviston valinta presidentiksi ja hänen johdollaan tapahtunut integroituminen eurooppalaiseen yhteistyöhön vahvisti Suomelle tien sen nykyiseen kansainväliseen asemaan. Kylmän sodan muurien alkaessa murtua 1980-luvun lopussa me suomalaiset nopeasti vapautimme itsemme viimeisistäkin sodanjälkeisistä rasitteista. Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset rajoitukset kumottiin, YYA-sopimuksen tilalle neuvoteltiin tavanomainen kahdenvälinen yhteistyösopimus Venäjän kanssa ja Suomi liittyi Euroopan neuvostoon ja Euroopan unioniin.

Tänään me rakennamme yhteistyön siltoja, edistämme turvallisuutta ja vaurautta omassa maanosassamme tavalla, josta me saatoimme vain haaveilla puoli vuosisataa sitten. Tältä pohjalta edeltäjäni Martti Ahtisaaren ja minun on ollut hyvä jatkaa aktiivista osallistumista kansainväliseen yhteistyöhön.

Hyvät kuulijat,

Kokonaisuutena maamme kuusi vuosikymmentä kestänyt tie Molotovin kuvaamasta voitetun maan asemasta tämän päivän Suomeen on aikamoinen menestystarina. Ne pelot, joita meillä itsellämme oli ja ne synkät ennusteet, joita ulkomaalaiset tarkkailijat esittivät, eivät toteutuneet. Päinvastoin, me käänsimme vaikean asemamme vahvuudeksemme. Me pyrimme pitämään edelleen omat asiamme kunnossa, mutta tunnemme vastuumme yhteisestä maailmasta: Me olemme mukana tekemässä Eurooppaa ja maailmaa laajemminkin paremmaksi paikaksi elää. Se on tämän päivän turvallisuuspolitiikkaa.

Myös Eurooppa on tullut kuluneen 60 vuoden aikana paremmaksi paikaksi elää alueellisista levottomuuksista huolimatta. Maailma kokonaisuutena on saanut näinä vuosikymmeninä kokea paljon menestystä, mutta myös köyhyyttä, väkivaltaa ja sotia, joissa on menetetty miljoonia ihmishenkiä.

Lisääntynyt tieto, teknologinen kehitys ja talouskasvu voisivat yhteistyössä poistaa monia turvattomuuden syitä. Näin ei ole vielä tapahtunut vaan päinvastoin, globalisoituneessa maailmassa myönteinen kehitys on ollut usein hitaampaa kuin olemme toivoneet ja on syntynyt uusia uhkia, jotka merkitsevät maailmanlaajuista turvattomuutta.

Vaikka me olemme olleet mukana menestystarinassa, globalisaatio asettaa meidätkin aivan uudenlaiseen tilanteeseen. Se panee monet sodanjälkeiseen yhteiskuntaamme juurtuneet perusarvot koetukselle.

Joskus vaikuttaa siltä, että meidän suomalaisten on vaikea uskoa oman osaamisemme ja elämisen mallimme elinvoimaisuuteen, vaikka useat globalisaation asiantuntijat kuten espanjalainen Manuel Castells ja suomalainen Pekka Himanen vannovat sen nimiin. Äskettäin tunnettu amerikkalainen taloustieteilijä Jeffrey Sachs asetti pohjoismaisen yhteiskuntamallin esimerkiksi kaikille maailman valtioille, suurille ja pienille, 2000-luvun vaativissa olosuhteissa. Viisi pohjoismaata ovat hänen mukaansa maailman eturivissä millä tahansa sosiaalisella mittarilla – kansantulossa henkeä kohti, terveydessä, demokratiassa, taloudellisessa kilpailukyvyssä, ympäristötietoisuudessa, rehellisyydessä. Sachs listasi erityisesti kolme aluetta, joihin me olemme kehityksemme nojanneet. Ensimmäinen on koulutus, tutkimus ja tiede. Toinen on sosiaaliturva, jossa ketään maanmiestä ei jätetä. Ja kolmantena on elinvoimainen yksityinen yritteliäisyys, josta ovat versoneet Ericssonit ja Nokiat. Luonnonvarojen sijasta pohjoismaat ovat perustaneet menestyksensä kansalaistensa osaamiseen.

Hyvät kuulijat,

Olen vakuuttunut siitä, että tässäkin tilanteessa meidän on nojattava samaan tulevaisuudenuskoon ja keskinäiseen yhteisvastuuseen, joka meidät pelasti 60 vuotta sitten. Meillä on hyvä perintö. Suomalaisella sisulla ja yhteisvastuulla me viemme sen myös tuleville polville.