Tohtori Pentti Arajärven artikkeli Parasta lapsille -lehteen 11.1.2008

Lapset ja yleishyödyllisyys

Lapset ovat yhteiskunnan tulevaisuus. Siksi lasten puolesta toimiminen on toimimista yhteisen tulevaisuuden puolesta. Tavallisimmin lasten huollosta ja kasvatuksesta vastaavat heidän vanhempansa, mutta tunnetusti lapsen kasvamiseen tarvitaan myös päivähoito, koulu, toveripiiri, naapurit ja paljon muuta. Kun lapsella on ongelmia, astuvat kuvaan myös viranomaiset. Parasta lasten ongelmien hoitoa on ongelmien ehkäisy. Ehkäisty ongelma on ratkaistu ongelma.

Monenmoinen vapaaehtoinen, yleishyödyllinen toiminta tukee lasta ja ehkäisee monella tavalla syrjäytymistä. Tärkeän osan tästä muodostaa ns. ehkäisevä lastensuojelu, jonka paras muoto on ehkäisy ennen ehkäisevää lastensuojelua. Silloin järjestetään yhteiskunnan ja yhteisön olot yleisesti sellaisiksi, että ne suosivat lasta ja takaavat lapsille hyvän ja tasapainoisen elämän. Ne valmistavat lasta aikuisuuteen, opiskeluun, työelämään ja vastuun ottamiseen itsestä, omasta perheestä ja yhteiskunnasta.

Viime vuosina on kansalaisjärjestötoiminnassakin korostunut kysymys toiminnan yleishyödyllisyydestä, elinkeinotoiminnasta, verotuksesta ja suhteesta julkisen vallan avustuksiin. Osaltaan tämä heijastaa julkisessa toiminnassa vahvistunutta näkemystä kaiken mittaamisesta rahalla. Olemme tilanteessa, jossa tiedämme kaiken hinnan, mutta emme minkään arvoa. Nämä näkökohdat ovat monella tavalla vaikuttaneet ja vaikeuttaneet kansalaisjärjestöjen toimintaa. Kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin se tekijä, jolla Suomi on rakennettu kansakunnaksi, jonka työn pohjalta olemme itsenäistyneet ja jonka vaikutuksesta myös hyvinvointiyhteiskuntamme on luotu. Siksi tähän vapaan taloudellisen kilpailun trendiin on syytä suhtautua erityisen varovasti ja varauksellisesti.

Yleishyödyllisyyden määritelmänä pidetään yleensä kolmea seikkaa. Tarkoitus on vaikuttaa yhteiskunnallisesti hyväksyttäviin, yhteiskuntaa kokonaisuudessaan palveleviin valtiollisiin, sosiaalisiin, sivistyksellisiin tai muihin yhteiskunnallisesti tärkeisiin asioihin tai tyydyttää niitä koskevia tarpeita. Toiminta ei saa kohdistua rajoittuneeseen henkilöpiiriin eikä tavoitella voittoa. Mahdollinen ylijäämä tulee käyttää järjestelmän ylläpitämiseen ja kehittämiseen tai hintojen alentamiseen. Järjestelmä ei myöskään saa tuottaa kohtuutonta taloudellista etua toimijoille. Viime vuosina on erityisesti korostettu sitä, että toiminta ei saa kilpailla voittoa tavoittelevien elinkeinoharjoittajien kanssa eikä olla liiketoimintaa. Kilpailun tai taloudellisen voiton tavoittelu on yleensä johtanut julkisen tuen poistamiseen.

Yleishyödyllisyys ei ole mikään selkeä ja yksiselitteinen käsite. Yleishyödyllisyyden este ei ole se, että toiminnassa on palkattua henkilökuntaa. Toisaalta Euroopan unionissa sovellettu yleishyödyllisyys yleensä edellyttää lähinnä vapaaehtoistoiminnan luonteista hyväntekeväisyystoimintaa. Yleishyödyllisyys ei edes suomalaisesti saati Euroopan unionin laajuisesti ole mikään selkeä näkökohta, vaikka yleensä ajattelemme heti tietävämme, mikä on yleishyödyllistä. Me sen tiedämmekin, mutta lainsäädäntö ei sitä tiedä. Kyseenalaista on, voidaanko se lainsäädännöllä edes järkevästi määritellä kaikkiin tilanteisiin sopivalla tavalla.

Elinkeinotoiminnan ja sen myötä kilpailuttamisen mukaantulo kansalaisjärjestöjen perinteisesti hoitamien monien palvelujen alueelle aiheuttaa järjestöille perustavanlaatuisia ongelmia. Yhtäkkiä ne joutuvat ”tuotteistamaan” palvelunsa, toimimaan kilpailuolosuhteissa ja niiltä viedään avustukset niin investointeihin kuin palvelujen käyttökustannuksiin. Toimintatapa lähes väistämättä lisää kustannuksia monesti sosiaalisin tavoittein tuotetuille palveluille ja saattaa jopa uhata palvelujen tarjonnan kokonaisuutta. Palvelut jäävät vain maksukykyisille, kun vain maksukykyiset voivat vastata palvelun kustannuksista silloin, kun tukea ei tarjota. Estettä ei tosin ole sille, että tuki tarjotaan suoraan palvelun käyttäjälle, mutta tällä siirrytään paitsi pois yleisistä palveluista, myös lisätään monella tavalla byrokratiaa.

Suomi ei vielä käytä täysimääräisesti hyväksi niitä mahdollisuuksia, joita Euroopan unionin lainsäädäntö tarjoaa jopa monopolipalvelujen rakentamiseen sen lisäksi, että eri tavoin tuettuja voittoja tavoittelemattomia palveluja voidaan järjestää. Lisäksi järjestöillä on yksi kilpailuvaltti: kun niiden ei tarvitse tuottaa voittoa ja kun verotettavaa tuloakin syntyy vain, jos on voittoa, on aina mahdollisuus painaa hintoja, jos palvelut tuotetaan tehokkaasti. Järjestöjen erityisellä vastuulla on kylläkin tämän lisäksi, että palvelut tuotetaan vaikuttavasti. Palveluilla on saavutettava ne tavoitteet, joita niille on asetettu eikä vain otettava rahoja pois palvelujen käyttäjiltä.