Tohtori Pentti Arajärven puhe Sisäinen turvallisuus ja hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn turvaajana seminaarissa 8.2.2005

Sisäinen turvallisuus ja hyvinvointi

Hyvinvointiyhteiskunta

Hyvinvointi on moniulotteinen ilmiö. Se kuvaa yhteiskunnan jäsenten ja yhteisöjen korkeaa aineellista, henkistä ja sosiaalista tilaa. Käytännössä siihen sisältyy samalla myös ajatus puuttumisesta yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon nimissä markkinoiden luomiin vääristymiin ja uhkiin. Hyvinvointiin aivan epäilemättä kuuluu ihmisarvoisen elämän mukaisen vähim-mäistason takaaminen kaikille yhteisön jäsenille. Itse hyvinvointi on enemmän. Aineellises-ti se sisältää sosiaalisesti hyväksyttävän elintason kaikille. Hyvinvointia eivät tuota yksin-omaan julkinen valta ja sen palvelujärjestelmät, vaan olennaisen osan muodostavat erilai-set kansalaisjärjestöt ja osaltaan myös voittoa tavoittelevat kaupalliset palvelut. Siksi kyse on nimenomaan hyvinvointiyhteiskunnasta, jonka osan muodostaa hyvinvointivaltio.

Hyvinvointi kytketään usein yksinomaan sosiaaliturvaan tai sosiaalipolitiikkaan, mutta vähintään yhtä olennaisia tekijöitä ovat sivistykseen liittyvät koulutus- ja kulttuuripalvelut. Suomessa sosi-aaliturvasta omaksi politiikan lohkoikseen erotetut työllisyys ja työvoiman suojelua ja asuntopolitiikka sekä ympäristönsuojelu ovat osa hyvinvointia. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia liittyy myös sellaisiin seikkoihin kuin katuturvallisuus tai oikeusvarmuus. Yksityinen hyvinvointia luova tai lisäävä toiminta on perheen, ystäväpiirin tai vastaavan ryhmän sisäistä toimintaa.

Sosiaaliturvan tavoitteet eivät aina ole kovin selkeästi ilmaistuja. Sellaisina voidaan pitää väestön toimeentulon, toimintakyvyn ja terveydentilan ylläpitämistä, jonka osina ovat aina-kin absoluuttisen ja mieluummin myös suhteellisen köyhyyden torjuminen, tarvittavien pal-velujen saatavuus sekä tulonjaon tasoittaminen. Opetustoimen kannalta tavoitteena voi-daan pitää yhteiskunnan toiminnan ja tulevaisuuden kannalta riittävän osaamisen saavut-tamista, kulttuurin kannalta riittäviä palveluja, ympäristönsuojelun kannalta kestävän kehi-tyksen periaatteen toteuttamista. Työllisyystavoitteena on sen korkea taso, mieluummin täystyöllisyys. Asunto-olot on voitava ratkaista kohtuullisesti.

Juridisesti hyvinvoinnissa on kysymys oikeudellisin keinoin luodusta kestävästä yhteiskunnan perustasta. Hyvinvoinnin oikeudellisin menetelmin toteutettuja muotoja ovat lainsäädännölliset järjestelyt, jotka kytkeytyvät useimmiten, mutta eivät välttämättä, taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin perusoikeuksiin. Niiden on saavutettava yhteiskunnan jäsenten keskuudessa legitimiteetti niin järjestelmien tavoitteiden kuin rahoituksen ja struktuurin osalta. Hyvinvoinnin kokonaisuuden osia ovat myös menettelysäännökset. Itse asiassa hyvinvoinnin ulottuvuuksiin voidaan laajasti ottaen katsoa kuuluvan kaikkien perusoikeuksien toteutuminen kidutuksen kiel-losta kirjastopalveluihin ja vielä muutakin. Hyvinvoinnilla on lisäksi sellaisia henkisiä ja sosiaali-sia ulottuvuuksia, joita ei yksin lailla rakenneta.

Hyvinvointiyhteiskunnalla on vaihtoehtokin. Eräänlainen yhteiskuntarauha voidaan saavut-taa poliisivaltionakin. Hyvinvointivaltio on varmasti halvempi, inhimillisempi ja monella ta-valla miellyttävämpi kuin poliisivaltio. Hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa muurien takana ovat sinne yhteiskunnallisesti järjestäytyneesti saatetut, poliisivaltiossa ja sekasortovaltiossa muurien takana ovat hyvinvoivat suojatessaan itseään.

Hyvinvointiyhteiskunnan olennainen piirre on, että julkinen valta kantaa merkittävästi vastuuta yksilön ja perheen hyvinvoinnista. Markkinamekanismin tai muiden vastaavien järjestelmien asemesta hyvinvointi ja sosiaalinen turvallisuus toteutetaan lakisääteisellä hyvinvointivaltion oikeudenmukaisuuteen pyrkivällä ja sosiaalisia riskejä tasaavalla politiikalla. Oikeusvaltion muodollisen vapauden ja yhdenvertaisuuden ohella pyritään turvaamaan myös tosiasiallinen vapaus ja yhdenvertaisuus.

Hyvinvointitehtävien tulee paitsi toteuttaa eettisesti, moraalisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla yksilöiden tarpeita myös hankkia toimintansa kohteiden subjektiivinen hyväksyntä sekä edistää elinkeino- ja työelämän ja julkisen toiminnan toimintaedellytyksiä. Se luo yrityksille ja elinkeinotoiminnalle edellytykset tuottavaan ja taloudelliseen toimintaan koulut-tamalla väestön, tuottamalla terveydenhuoltoa ja ympäristönsuojelua, tarjoamalla sosiaalipalve-luilla mahdollisuuksia työllistymiseen ja vapauttamalla työvoimaa esimerkiksi vanhusten tai las-ten huollosta työelämään. Kyseessä ovat niin ehkäisevät kuin korjaavat toimenpiteet.


Hyvinvoinnin ehtoja

Yksilöllä on aina vastuu hyvinvoinnistaan. Perusoikeustasolla tätä heijastaa jo PL 18.1 §:n mu-kainen jokaisen oikeus hankkia toimeentulonsa, joka voidaan ja tulee tulkita myös yksilön ensi-sijaiseksi vastuuksi toimeentulostaan sen eri ulottuvuuksissa. Hyvinvointiyhteiskunta ottaa vas-tuun silloin, kun omatoiminen toimeentulo tai huolenpito on uhattuna sosiaalisen riskin toteutu-essa tai kun henkilö muutoin on ns. hyväksyttävästä syystä tuen tarpeessa.

Hyvinvointivaltion rahoituksen ideologinen vaaratekijä on niin sanottu hyväosaisten kapina. Jos yhteiset palvelut eivät ole riittävän korkeatasoisia, eliitiksi itseään kutsuva väestönosa alkaa hakea yksityisiä ja parempia palveluja lähinnä terveydenhuollon ja koulutuksen alueella. Aikaa myöten he mahdollisesti myös asettavat kysymyksen siitä, miksi heidän tulee osallistua yhteis-ten palvelujen rahoittamiseen, kun verotuksella ajatellaan olevan jokin yhteys palvelujen konk-reettiseen käyttämiseen. Lopputulos saattaa olla jakautuneet palvelut, joissa korkeatasoiset yksityiset palvelut ovat tarjolla niille, jotka kykenevät ne rahoittamaan ja haluavat ne rahoittaa, ja rappeutuneet julkiset palvelut muulle kansanosalle. Monissa maissa koulutusjärjestelmä on jo tähän tapaan jakautunut ja terveyspalveluissakin on useissa maissa tätä piirrettä.

Suomalaiset ilmoittavat toistuvasti maksavansa mieluummin veroja kuin leikkaavansa julkisia palveluja. Tähän liittyen on tärkeää pitää yhteiset palvelut, ennen kaikkea koulutus, terveyden-huolto ja päivähoito niin korkealla tasolla, että myös keski- ja hyvätuloiset veronmaksajat ha-luavat niitä itselleen ja lapsilleen eivätkä hae yksityisiä palveluja.

Kuva hyvinvoinnin ja talouden suhteesta vääristyy merkittävästi, jos hyvinvointia pidetään vain kuluna. Kaikilta olennaisilta osiltaan hyvinvointipolitiikka on itse asiassa luonteeltaan investointi. Erityisen selkeää tämä on koulutuksessa, ehkäisevässä terveydenhuollossa ja työturvallisuu-dessa. Vähemmän selkeää, mutta perustellusti investointeina käsiteltäviä ovat erilaiset korjaa-vat toimenpiteet, kuten työntekijöiden nopea ja tehokas saattaminen työkuntoisiksi työkyvyttö-myys- ja sairaustapauksissa sekä sosiaalisissa ongelmissa ja näin tapahtuva kustannusten mi-nimointi myös korjaavana toimenpiteenä. Sellaiset veronalennukset, jotka johtavat investointi-luonteisten palvelujen leikkaamiseen tai heikentävät merkittävästi niiden laatua, luovat toden-näköisesti sangen vahingollisen hyvinvointia rapauttavan kierteen.

Hyvinvointiyhteiskunta edellyttää käytännössä riittävää aineellista vaurautta. Erityisen kes-keinen hyvinvoinnille on yhteinen vauraus, joka muodostuu toimivasta infrastruktuurista. Inhimillinen pääoma, osaaminen, tutkimus, tuotekehitys, design ja muut vastaavat ulottu-vuudet, luo osaltaan edellytyksiä ylläpitää pienen kansakunnan hyvinvointia. Suomalaiset, vajaa promille maailman väestöstä, eivät voi pärjätä massatuotannolla, vaan meidän on panostettava osaamiseen. Sosiaaliturvan ja yleensä hyvinvoinnin hyväksyttävyyden kan-nalta yksi olennainen käsite on sosiaalinen pääoma. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan sitä osaa yhteiskunnan toiminnasta, joka jää jäljelle, kun aineellisen ja inhimillisen pää-oman ulottuvuudet on otettu huomioon. Kaikki kolme pääoman muotoa ovat olennaisia hyvinvoinnin rakentamisessa ja ylläpitämisessä.

Sosiaalista pääomaa mitataan tavallisimmin yhteiskunnassa vallitsevalla luottamuksella. Se on tietoa ja kokemusta siitä, että viranomaiset toimivat asianmukaisesti, infrastruktuuri on kunnossa ja laajemmin ilmaistuna voimme vastata myöntävästi kysymykseen: voiko kanssaihmisiin yleensä luottaa? Sosiaalinen pääoma on yksi näitä asioita, jotka vertautu-vat siivoamiseen, sen olemassaolo havaitaan vasta kun se puuttuu.


Hyvinvoinnin kipupisteitä ja vaalimista

Syrjäytyminen on yksi yhä enemmän ja useammin käytetyistä termeistä. Syrjäytyminen on erotettava köyhyydestä. Syrjäytyminen syntyy tyypillisesti paitsi pienituloisuudesta ja vä-hävaraisuudesta myös vajavaisesta koulutuksesta, huonosta terveydestä, päihderiippu-vuudesta, sosiaalisten suhteiden puutteesta, heikosta asumisen tasosta, työttömyydestä ja epävakaasta työurasta jne. Syrjäytyneet henkilöt muodostavat erityisen ongelman ja käyt-tävät myös yhteiskunnan sosiaalisista voimavaroista merkittävän osan. Lasten syrjäytymis-riskiä koskevissa tutkimuksissa on saatu hälyttävän suuria lukuja, kun kriteerinä on pidetty potentiaalista lastensuojelun tarvetta. Vaaravyöhykkeessä olevista lapsista vain pieni osa todella syrjäytyy, mutta ongelmaa ei auta vähätellä. Erityisen ongelmallista on ylisukupol-vinen syrjäytyminen, jossa vanhempien elämäntapa ja asenteet siirtyvät lapsille. Syrjäyty-neiden vanhempien kyky auttaa lasta ja havaita syrjäytymistä aiheuttavia tekijöitä on usein vähäinen, kun omakin asema on heikko.

Hämmästyttävän suurella osalla suomalaisista, noin 40 prosentilla, ei ole perusopetuksen jälkeistä muodollista koulutusta. Heikoin tilanne on onneksi vanhimmissa ikäluokissa. Nuo-remmissa ikäluokissa aina 40 vuotiaisiin asti perusopetuksen jälkeinen koulutus puuttuu noin 15 prosentilta. Tilanne ei ole olennaisesti parempi nuoremmissakaan ikäluokissa. Pelkän perusopetuksen varassa toimiminen on nyky-yhteiskunnassa lähes mahdotonta. Sellaiset ammatit, joissa koulutusta ei tarvita ovat hävinneet. Lisäksi on huomattava, että vain ylioppilastutkinnon suorittanut ei saavuta ammattisivistystä. Yhtenä, ja todennäköises-ti tehokkaana vaihtoehtona on nuorten koulutustakuu. Koulutustakuu merkitsee järjestelyä, jossa yhteiskunta, käytännössä kunta, takaa nuorelle koulutuspaikan. Samalla on varmis-tettava nuoren sellainen tukeminen, että koulutus ei keskeydy. Järjestelmä edellyttää laa-jaa eri viranomaisten yhteistyötä. Keskeisessä asemassa ovat koulutusviranomaiset, mut-ta myös sosiaali-, työ- ja nuorisoviranomaisten tulee olla osa järjestelmän toimeenpanoa. Koulutustakuun seuraava vaihe on nuorille, vailla työ- tai koulutuspaikkaa oleville annetta-va takuu työstä tai harjoittelusta. Työttömyyden kierre on katkaistava ennen kuin se edes alkaa.

Oppivelvollisuuden pidentämistä on lämpimästi tuettava. Itse asiassa oppivelvollisuutta voitaisiin ja pitäisi pidentää molemmista päistä. Esiopetus on nykyisin kuusivuotiaille va-paaehtoista, mutta kunnille pakollista. Siihen osallistuu lähes koko ikäluokka, noin 97 pro-senttia. Kysyä täytyy, keitä ovat ne kolme prosenttia, joka ei osallistu. Ovatko he niitä, jot-ka sitä eniten tarvitsisivat ? Oppivelvollisuuden laajentaminen kuusivuotiaisiin ei kustan-nuksena olisi mitenkään merkittävä.

Oppivelvollisuuden pidentäminen toisesta päästä olisi erityisen merkittävä sille runsaalle kymmenelle prosentille, joka ei hanki perusopetuksen jälkeistä koulutusta. Erityisen tärke-ää on, että koulutusjärjestelmä pitää kiinni lapsista, koska yli vuoden poissaolo koulutusjär-jestelmästä vaikeuttaa merkittävästi sinne palaamista. Kahden vuoden lisääminen oppivel-vollisuuden yläpäähän ei vielä merkitse sitä, että kaikki suorittavat tutkinnon, mutta välttä-mättömyys jatkaa koulutusjärjestelmässä merkitsee sitä, että tutkinto myös todennäköi-semmin suoritetaan. Vielä eri asia on, miten taataan kaikille nuorille ammattisivistys joko ammatillisessa koulutuksessa tai korkeakouluissa.

Hyvinvoinnin kehittämisen ja ylläpitämisen suuri kysymys on koulutus. Tarvitsemme niin tehokkaan lapsiin ja nuoriin suuntautuvan korkeatasoisen yleissivistävän koulutuksen kuin laaja-alaisen ja ajanmukaisen ammatillisen koulutuksen. Lisäksi aikuiskoulutukseen on jatkuvasti suunnattava voimavaroja, jotta työntekijät pysyvät mukana työelämän, teknolo-gian ja yhteiskunnan muutoksessa.


Miehet ja pojat

Yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat ovat jostain syystä miehiä ja erityisesti yk-sin asuvia miehiä. Yksinäiset naimattomat miehet saavat jopa pienempää palkkaa kuin naimattomat naiset, vaikka kokonaisuudessa naisen euro on tunnetusti 80 senttiä. Elinikää tarkastellessa miehen vuosi on 11 kuukautta eli miehen elinikä on noin seitsemän vuotta naisen elinikää lyhyempi. Miehet tekevät enemmän itsemurhia, ovat useammin asunnot-tomia ja mielisairaaloiden pitkäaikaispotilaita. Myös vangeista pääosa on miehiä. Jotain tarttis tehdä.

Pitkittyvä työttömyys on yksi suurista sosiaalisista ongelmistamme. Pitkään työtön menet-tää paitsi ammattitaitonsa usein myös eräällä tavalla työelämän edellyttämän elämänhallintansa. Ongelma koskee erityisesti miehiä ja vielä erityisemmin yksinäisiä miehiä. Mies ei yleensä keksi muuta ratkaisua kuin mennä kalaan tai kaljalle, kun naiset löytävät erilaisia hoivatehtäviä ja käyttävät muutenkin paremmin hyväkseen sosiaalisia suhteitaan.

Peruskoulussa murrosikäisillä pojilla on ongelma. Jo muutenkin esimerkiksi tarkkailuluok-kien oppilaat ovat pääosin poikia samoin kuin koulupudokkaat. Peruskoulun toiminnassa näyttää olevan jotakin ongelmaa, kun pojat erityisesti eivät tunnu pärjäävän siellä. Selityk-seksi tarjotaan usein miehen mallin puutetta niin päivähoidossa kuin koulussakin, mutta jotain täytyisi varmasti tehdä opetussuunnitelmille, oppimateriaaleille, opettajien perus- ja täydennyskoulutukselle ja opetusmenetelmille. Yksi merkittävä seikka voisi olla myös se, että esimerkiksi työehtosopimusperusteisesti luotaisiin edellytyksiä kodin ja koulun yhteis-työlle. Peruskoululaisten vanhemmille voitaisiin vuosittain taata muutamia tunteja työaikaa käytettäväksi kodin ja koulun yhteistyöhön.

Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikan yksi heikkoja kohtia on asunnottomuus. Asunnottomia meillä on eri laskelmien mukaan jopa kymmenen tuhatta, joista ulkona asu-via ehkä viisisataa. Loput ovat tarpeettomasti erilaisissa laitoksissa olevia, hajalleen sijoi-tettuja ja sijoittautuneita perheitä sekä vanhempiensa luona asuvia lapsia. Asunto-ongelman ratkaiseminen on yksi keino luoda vakautta yhteiskuntaan ja saada ihmiset ko-kemaan yhteiskunta oikeudenmukaisemmaksi.

Suomen yleisin väkivallan muoto on naisiin kohdistuva perheväkivalta. Lapsiperheessä se ei koskaan kohdistu vain naiseen, vaikka lapseen ei fyysisesti koskettaisikaan. Lastensuo-jelun varhaiset interventiot ovat tärkeitä ehkäiseviä toimenpiteitä, koska niillä voidaan to-dennäköisesti välttää huomattavasti kalliimmat kustannukset. Perheväkivaltaan puuttumi-nen on jo rikosten torjunnan kannalta tärkeä seikka. Poliisin mukana liikkuva sosiaalityön-tekijä on vahva inhimillinen tekijä ja todellinen yhteiskunnallinen säästö.


Laman jälkiä

Osittain rahoituksellisista syistä ja osittain mm. lääkkeiden kehityksestä johtuen purimme vuosikymmen sitten mielenterveydenhoidon laitospaikkoja. Mielenterveyden avohuolto jäi kuitenkin samassa yhteydessä laittamatta kuntoon. Se edellyttää toimenpiteitä, joilla varmistetaan avohuollossa olevien mielenterveyspotilaiden elämänhallinta, kuten lääkkeiden säännöllinen käyttö, talouden hallinta ja toimeentulon varmistaminen. Avohuollon mielenterveyspotilaat ovat yksi kaikkein syrjäytyneimmistä ryhmistä.

Samaan aikaan purettiin myös päihdehuollon palveluja. Päihteiden lisääntyvä käyttö on yksi ongelmista ja varsinkin nuorten ongelmakäyttö on erityinen ongelma. Ajatukset viinien siirtämisestä ruokakauppoihin merkitsevät todellisuudessa koko alkoholin vähittäismyynti-monopolin purkamista. Ei ole ajateltavissa, että väkevien alkoholijuomien erillinen myynti-järjestelmä voisi järkevästi säilyä.

Emme säästä tarpeeksi. Suurinta yhteiskunnallista säästöä on ehkäisevä toiminta. Se edellyttää investoimista lapsiin. Korkeatasoiset koulut, joissa lapset viihtyvät, tukiopetus, erityisopetus, koulukuraattorit ja -psykologit, koulujen kerhotoiminta, aamu- ja iltapäivätoi-minta, nuorisotyö, kulttuuri- ja liikuntamahdollisuuksien järjestäminen ovat kaikki toimintaa, joka varmasti maksaa pitkällä aikavälillä itsensä takaisin. Pelkkä lukihäiriöiden varhainen toteaminen ja niihin puuttuminen tuottaisi todennäköisesti kulunsa varsin nopeasti ja aina-kin pitkällä aikavälillä varmasti. Varhainen puuttuminen, vaikka se olisikin kallista, säästää pitkällä aikavälillä mielenterveys-, vankila- ja muissa laitoskuluissa, tuhoutuneen omaisuu-den ja muiden rikosvahinkojen välttämisenä ja muuna vastaavana taloudellisesti. Lisäksi inhimillinen voitto on mittaamaton.


Hyvä yhteiskunta

Hyvinvointi ja sosiaaliturva eivät koskaan ole pelkkää taloutta ja tekniikkaa. Ne ovat aina myös inhimillisyyden, oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden kysymyksiä. Menestystä ei mi-tata rahankäytön tiukkuudella, mutta ei myöskään sen runsaudella. Inhimillisyys edellyttää usein sellaista ajankäyttöä, jota ei rahalla saavuteta. Lapsen ottaminen syliin tai keskustelu vanhuksen kanssa voi olla arvokkaampaa kuin arvaammekaan. Oikeudenmukaisuus edel-lyttää itse kunkin asiallista kohtelua ja siinä on usein kyse yhdenvertaisesta kohtelusta. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen priorisointi on pohjimmiltaan oikeudenmukai-suuskysymys. Kohtuus ja tasa-arvo edellyttävät, että jokainen saa osansa yhteisistä voi-mavaroista.

Koulutuksen hankkimiseen, ympäristön suojeluun tai terveisiin elämäntapoihin kannusta-minen tulee ottaa huomioon yleisesti yhteiskuntaa kehitettäessä. Esimerkiksi koulutuksen aikaisen toimeentuloturvan tarjoaminen tai sen takaaminen, että koulutuksesta saa vastai-suudesta taloudellista ja muuta hyötyä, lisää halukkuutta koulutukseen. Terveiden elämän-tapojen edistämiseksi saattavat taloudelliset ja tiedolliset kiihokkeet olla tarpeellisia. Tu-pakkalainsäädännöllä on selkeästi voitu ohjata väestön asenteitakin. Ympäristönsuojelus-sa voidaan kehittää taloudellisia kiihokkeita alkaen maatalouden ympäristötuista ja pääty-en virvoitusjuomapakkausten pantteihin. Verotus on usein tehokas tapa ohjata toimintaan haluttuun uomaan.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksia, jota ei kovin usein mainita, on mielestäni pyr-kimys kokonaisuuksien hallintaan. Emme luo erikseen köyhyysohjelmia (paitsi saadak-semme EU:lta rahaa). Mieluummin teemme jo sosiaaliturvajärjestelmän sellaiseksi, että se sisältää mahdollisimman laajasti köyhyyden poistamista. Emme luo mielellämme ns. toi-sen mahdollisuuden koulua, jolla koulupudokkaat koetetaan vetää mukaan, vaan pyrimme alunperin luomaan koulun sellaiseksi, joka ottaa kaikki lapset huomioon. Tätä näkökulmaa lähestyä ongelmia on varjeltava, koska näin saavutamme sellaista yhteiskunnan kiinteyttä ja legitimiteettiä, jota hajautuneempi järjestelmä ei voisi saavuttaa. On parempi, ettei en-simmäisessäkään vaiheessa ketään jätetä.

Hyvinvoinnilla luodaan yksilöille, yrityksille ja koko yhteiskunnallekin mahdollisuuksia kehit-tää olosuhteita kaikkien kannalta vapaammiksi, tasa-arvoisemmiksi ja oikeudenmukai-semmiksi. Ei ole olemassa yhtä ihanneveroprosenttia tai yhtä bruttokansantuotteen ihan-nesosiaalimeno-osuutta. Tässä kuten niin monessa muussakin asiassa lopputulos ratkai-see, ja kyse on eri tekijöiden tasapainosta. Hyvinvoivat yhteiskunnat ovat myös taloudelli-sesti menestyneimpiä ja lähes kaikki taloudellisesti menestyneet yhteiskunnat ovat hyvin-vointiyhteiskuntia. Hyvinvointi on pitkäjänteinen menestystekijä.