Tasavallan presidentti Tarja Halosen haastattelu Kirjailija-lehden 110-vuotisjuhlanumerossa 3/2007

Tasavallan presidentti Tarja Halonen:
IHMISEN MIELEN KOTI ON KIELI

Teksti: Tuula-Liina Varis

Tarja Halonen ei missään uransa vaiheessa ole kuulunut niihin poliitikkoihin, jotka valittelevat, että eivät ehdi lukea kaunokirjallisuutta, kun on niin paljon muuta tärkeämpää. Hän on aina ehtinyt. ”Mielen koti on kieli”, hän sanoo ja korostaa ihmisen oikeutta siihen resurssiin, jonka äidinkieli elämälle ja yhteisöllisyydelle antaa.

Kirjailijat, kielen mestarit, yhteiskunnan kompassit ja tuntosarvet, saavat Naantalin Kultarannan kuistilta monimieliset terveiset: ”Kirjailijan tärkein tehtävä on pysyä hengissä!”

Minuuttiaikataulu pitää presidenttiä otteessaan Kultarannassakin. Ja erityisesti tänään, muuttopäivänä; presidentti ja hänen ”huushollinsa” kissoja ja kilpikonnia myöten palaavat talvikauteen ja Helsinkiin. Syksyltä ei näytä. Aurinko lämmittää Kultarannan päärakennuksen terassia, ja upeat muotopuutarhat hehkuvat vahvoissa väreissä. Kirjailija-lehdelle varattu kolmevarttinen venähtää yli tunniksi: kirjoista ja kirjallisuudesta on kiva puhua.

Tarja Halonen muistaa varhaisimmat lukuelämyksensä hyvin. Ne olivat kummitädin lahjoittamat Grimmin kauneimmat sadut, Rudolf Koivun kuvittama satukirja ja Tuhannen ja yhden yön tarinoiden lastenpainos. Eniten kiehtoivat itämaiset sadut, joissa ei ollut niin paljon opetuksia kuin Grimmin ”kauheimmissa” saduissa. Myöhemmin saatu Runotyttö etsii tähteään ei kolahtanut ollenkaan, Peppi Pitkätossu sen sijaan kunnolla.

”Runotyttö on kyllä kapinallinen, mutta liian säällisellä tavalla. Pepissä on hurjuutta. Olin kauhean kiltti ja hyvin käyttäytyvä pikkutyttö, oikein ”virallisen” tytönmallin mukainen. Pepin kautta sain kanavoiduksi kapinallisuuteni. Uskalsin jopa väittää, että kalliolaiseen yksiöön mahtuu hevonen. Eihän sitä hankittu, apinasta puhumattakaan, mutta minun kuvitteluhahmojani niistä tuli.”

Kansalaiset tietävät, että presidentti rakastaa kuvataidetta ja teatteria. Hän sanoo kirjallisuuden lukijanakin olevansa visuaalinen ihminen ja pitävänsä voimakkaan kerronnallisista teoksista. Vahva lukuelämys innostaa hänet visualisoimaan, näkemään romaanin teatterina tai elokuvana. Lapsuudenkodissa isäpuoli oli lukija, äiti ”enemmän tekevä kuin lukeva”. Työläiskotiin ei sodan jälkeen paljon kirjoja voitu ostaa, mutta kun ostettiin, niitä saivat sensuroimatta lukea lapsetkin. Väinö Linnan Tuntematon sotilas teki voimakkaan vaikutuksen koko perheeseen, ja suurella innostuksella luettiin myös Mika Waltarin historiallisia romaaneja.

Kallion kirjastosta tuli tärkeä.
”Mutta siinä oli vähän kielletyn maku, koska äiti oli sitä mieltä, että kädet pitää pestä mennen tullen, kun käy kirjastossa – mikä oli kyllä hyvä ohje sodanjälkeisessä Helsingissä. Kallion yhteiskoulu oli kirjaston takana, ja kun ahtaasti asuttiin, kirjastosta tuli minulle läksyjenlukupaikka. Sillä tavalla kirjasto tuli hyvinkin tutuksi.”

Kallion yhteiskoulussa oli kaksi unohtumatonta pedagogia, äidinkielen opettaja ja alaluokkien piirustuksenopettaja.

”Piirustuksenopettaja ymmärsi visuaalisuuteni. Kun kuulemalla opin helposti, sain piirtää kaikki tunnit. Piirrän vieläkin, kaikissa kokouksissakin, teen muotokuvia paikalla olevista ihmisistä. Se on minun tapani keskittyä. Ei niitä kuvia mihinkään arkistoida; yksi valtioneuvoston virastomestari tosin kertoi poimineensa niitä kokouspapereista.”

Äidinkielen opettaja avasi ovet myös maailmankirjallisuuteen, aina Japania myöten.

”Ainakin minulle kouluopetus, joka ulottui laajemmalle kuin pelkän tiedon jakamiseen, on ollut tavattoman merkittävä. Mutta se riippui täysin opettajapersoonallisuudesta. Eivät kaikki olleet hyviä, mutta minulle sattui kaksi loistavaa pedagogia.”

Huutomerkkejä ja Keltaista kirjastoa

Vaikka 60- ja 70-luvut olivat kiihkeätä yhteiskunnallisen aktivismin aikaa, jolloin kirjallisuudeltakin vaadittiin sitoutumista ja poliittisen värin tunnustamista, oikeustieteen opiskelija Tarja Halonen löysi juuri noilla vuosikymmenillä individualistisen ajattelun.

”Jos yhteiskoulu oli tie suomalaiseen yhteiskuntaan ja vähän kansainvälistymiseenkin, yliopisto oli tie individualismiin. Tulin voimakkaasti yhteiskunnallisesta perheestä, ja minulle oli koko ikäni opetettu, että ihminen on osa yhteisöä ja kun niin on, pitää aina muistaa muut. Individualismi ei ollut kovin hyväksyttävää. Piti olla kiitollinen vanhemmille ja koululle ja työväenluokalle. Olen ollut koko ikäni kiitollinen kaikille mahdollisille tahoille. Löysin individualistisemman tavan ajatella vähemmistöryhmien ja niihin kuuluvien yksilöiden kautta. Ja ihastukseni latinalaiseen Amerikkaan ja sen kirjallisuuteen on peräisin juuri opiskeluajoilta.”

Kun jokin yhteiskunnallinen teema tai maailmankolkka nousi kiinnostavaksi, kirjallisuus täydensi tietoja ja laajensi ymmärrystä. Kesätyöt Englannissa ja opiskeluaika nuorena SAK:n juristina Manchesterissa avasivat uutta näkökulmaa Suomeen ja sen geopolitiikkaan.

”Kun Suomessa oli Trotski poistettu kaikista valokuvistakin samoin kuin Neuvostoliitossa, oli elämys törmätä samanikäisten ja samoin ajattelevien englantilaisten youngsocialistien kanssa kirjakauppaan, jossa myytiin pelkkää Trotskia.”

Huutomerkki -pamfletteja löytyy vieläkin presidentin kirjahyllystä, eikä hän raaski niitä heittää pois, vaikka ne jo ovat ajastaan jäljessä.

”Tavattoman hieno juttu oli Tammen Keltainen kirjasto. Jos halusi päteä tuttavapiirissään, piti hyllyssä olla Huutomerkkejä ja Keltaista kirjastoa. Niiden kautta syntyi indentifikaatio: mitä olet ja mikä on sinun yhteisösi. Jostain kumman syystä niihin riitti rahaakin.”

Kirjallisuus koettiin moraalisena ohjaajana vielä 50-luvulla. Tarja Halonen muistaa, miten vaikuttava nimenomaan moraalisesti oli Tuntematon sotilas, jota kaikki suvun miehet lukivat ja sanoivat: ”Tätä se sota oli eikä sitä, mitä herrat kertovat.” Samalla tavalla vaikutti myöhemmin Täällä Pohjantähden alla.

Häntä itseään helpotti tosin jo lapsena, että oli sellaisiakin romaaneja, joita ei voinut tyrkyttää moraaliseksi malliksi.

”Työväenluokkaisessa perhekasvatuksessa, ainakin minun, oli hyvin voimakas eetos. Olihan se aika kovaa, että joka hetki piti miettiä, onko yhteisön kannalta hyödyllisempää ruveta taiteilijaksi vai juristiksi. Suomalaisen kasvatusmoraalin mukaan ihmisen pitää olla vaatimaton, ei saa tehdä numeroa itsestään, rumat ne vaatteilla koreilee, ja aina pitää ottaa huomioon muut. Ei minulle siitä traumoja tullut, mutta oli aika vapauttavaa tajuta, että yksilökin on arvokas ja että ihminen saa olla myös heikko.”

Taide antaa luvan tilittää ja olla hullu

Suomen ensimmäisen naispuolinen presidentti on noussut tyttöjen idoliksi ja roolimalliksi ja saakin paljon postia tytöiltä. ”Hei, olen se ja se, voisitko lähettää nimmarin” -tyylisten lappusten lisäksi tulee paljon myös pitkiä, kirjallisesta lahjakkuudesta ja kirjoittamisen intohimosta kertovia kirjeitä. Sellaisten kirjoittajia Tarja Halonen ohjaa ottamaan yhteyttä äidinkielen opettajaan ja niihin tahoihin, joista voi saada kirjoittamisen ohjausta.

”Kirjoittaminen on suomalaiselle sallittu muoto tilittää itseään ja tehdä tunnustuksia, niin kuin teatteri on suomalaiselle sallittu muoto heittäytyä vähän hulluksi ilman että on kysymys mielenterveyden ongelmista tai humalasta. Pidäkkeisyys on suomalaisuudessa ja meidän kasvatuksessamme, mutta ehkä me juuri sen takia olemme niin hyviä lukijoita.”

Entä ammattikirjailijat, heidän tehtävänsä?

”Kirjailijan tehtävä on pysyä hengissä! Taiteilijat ovat, vaikka eivät itsekään sitä välttämättä tiedosta, hyviä yhteiskunnan kompasseja ja tuntosarvia. Yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun tulevat teemat nousevat usein ensin esille kirjallisuudessa ja teatterissa. Taiteilijat vaistoavat asiat ensimmäisinä. Ongelmien ratkaisun esittämisen taakkaa en heille sälytä, ei kompassikaan esitä ratkaisuja.”

Tarja Halosen mielestä median dominoimassa yhteiskunnassa tahtoo unohtua, miten tärkeä sananvapauden kanava kirjallisuus on.

”Journalismi on vain yksi mielipiteen ilmaisun kanava, median kautta ei sananvapaus toteudu kokonaisuudessaan. On muutakin sananvapautta kuin lehdistön vapaus. Eikä lehdistön vapauskaan voi olla toisen tuomariksi asettumista. Mielipide saa olla, ja se saa olla kriittinen, mutta ei niin, että muut ovat alisteisia medialle.”

Nykyisessä kulttuurissa kirjailija usein pääsee esille paremmin kuin kirjansa, arvelee presidentti. Hän ymmärtää sen huolen, mitä kirjastoista kannetaan. Kun meillä on kirjastolaitoksen kaltainen ”loistava pohjoismainen innovaatio”, ei tunnu oikealta, että kirjahankintojen supistuessa ja kappalemäärien vähentyessä lukijat joutuvat kuukausikaupalla jonottamaan teoksia, jotka juuri sillä hetkellä ovat heidän suurimman mielenkiintonsa kohteina.

”Kirjastoista on tullut kansalaisaktiviteettien keskuksia, ihan hyviä varmasti, mutta pitäisihän kirjastossa olla ennen kaikkea kirjoja. Muu saisi olla sitten sen lisäksi. Sanotaan, että lapset tulevat kirjastoon juuri sen muun takia, mutta kyllä lapset myös lukevat, varsinkin, jos siihen kotona ja koulussa ohjataan. Kaikki lasten harrastukset ovat aikuisten aktiivisuuden varassa. Kulttuurin harrastaminen ei edellytä ainoastaan rahaa, vaan sitä, että isä tai äiti tai mummi tai kummi ottaa ja vie lapset harrastuksiin.”

”Ja sitten tarvitaan tietysti ne, jotka lastenkulttuuria luovat ja tekevät sen harrastamisen mahdolliseksi.”

Tarja Halonen sanoo aina ajatelleensa, että kuvanveistäjien, tanssitaiteilijoiden ja runoilijoiden täytyy olla maailman altruistisimpia ihmisiä.

”Maallista mammonaa he eivät juuri kerää, mitä nyt joku tähti, joka pystyy ansaitsemaankin taiteellaan. Kun parhaiten menestyneet ovat paljon mediajulkisuudessa esillä, syntyy harhakuva, että kaikilla menee hyvin.”

Kirjailijat rakentavat sillan ihmisestä toiseen

”Pidän ajatuksesta, että mielen koti on kieli. Suorastaan jankutan tätä ajatusta, enkä jankuttaisi, ellen pitäisi kirjallisuutta tärkeänä. Kieli on perusasia ihmisten välisessä kommunikaatiossa ja sen kehittymisessä. Kirjailijat ovat kielen mestareita ja heidän kauttaan rakentuu tavattoman tärkeä silta ihmisestä toiseen. Se on tärkeä koko kansakunnan kannalta. Suomalaisilla tapahtuu paljon korvien välissä, ei niinkään suusta korvaan, ja juuri siksi kirjallisuudella on keinot tavoittaa toinen ihminen.”

”En kuitenkaan usko, että olemme tässä suhteessa kovin erilaisia kuin muut eurooppalaiset. Olemme eurooppalaisia siinä missä muutkin, ja meillä on keinot kommunikoida. Uskon, että me suomalaiset olemme esimerkiksi Venäjän suomensukuisille kansoille kannustava esimerkki siitä, että kieli, jota me käytämme ja jota he käyttävät, pystyy toimimaan tulkkina kommunikaatiossa.”

Niille, jotka valittavat pienestä kielialueestamme, kääntämisen ja kirjallisuuden viennin ongelmista, Tarja Halonen muistuttaa, että globaalisti katsoen suomi kuuluu maailman suuriin kieliin. Niihin luetaan kaikki kielet, joita puhuu yli miljoona ihmistä. Kääntämiseen liittyy kieltämättä vaikeuksia, mutta niitä voimme ”omilla pikku jutuillamme” helpottaa, kun ymmärrämme, miten tärkeän sillan kulttuurista toiseen luo nimenomaan kielen kautta tapahtuva vuorovaikutus.

Tuetaanhan teollisuuttakin

Presidentillä ei ole pahaa sanaa sanottavana ”luovan talouden” strategioiden ja kulttuuriviennin nousemisesta Suomen globaalin kehityksen keskiöön ja kansainvälisen kilpailukyvyn moottoriksi. Päinvastoin; hän on itsekin ollut aktiivinen tässä prosessissa.

”Kulttuurivienti ei ole tärkeää vain taloudellisista tai imagosyistä. Se todella vahvistaa Suomen vaikutusta maailmassa. Mutta kulttuurivientiäkin on hyvä mitata myös rahassa, koska ihmisten ajattelu nykyään on niin rahaan sidottua. Toinen puoli, se tärkeämpi, on ihmisten välinen kanssakäyminen. Kirjallisuus on varmaan vaikeaa vietävää, mutta ei musiikki tai kuvataidekaan välttämättä helposti tule ymmärretyksi, vaikka sitä ei tarvitsekaan ’kääntää’. Luin juuri, että Juba Tuomolan Viiviä ja Wagneria ei ymmärretä edes Ruotsissa.”

”Kaikkea ei tarvitse rahalla mitata, mutta kun me vuosikymmeniä olemme antaneet valtavia tukiaisia metalli- ja metsäteollisuudelle ja maataloudelle ja pitäneet niitä tärkeinä, mitä ne ovatkin, ei ole mitään hyväntahtoisuutta, että tuemme myös käännöstyötä ja kirjallisuusprojekteja. Siinä on ajateltu, että myös kulttuuri on jotain välttämätöntä, jota ihminen hyvinvoinnikseen tarvitsee. Ja saahan siitä olla myös taloudellista hyötyä, sekä tekijälle että muille.”

Meille varattu aika on ylitetty, ja lehdistöavustaja ryiskelee jo. Seuraavat vastaanotettavat odottavat puistotiellä. Ja meitä odottaa golf-auto, jolla meidät kuljetetaan läpi myöhäiskesän lämmössä kylpevän puiston Kultarannan tarkoin vartioidulle pääportille.

Ennen hyvästejä presidentti haluaa vielä kertoa, mikä on hänen viimeksi lukemansa tietokirja. Hän on odottanut meidän kysyvän sitä, mutta emme ole hoksanneet. No, se on Kultarannan ympäristöön ja Tarja Halosen omaan puutarhaharrastukseen hyvin sopiva teos: Perennakirja.