Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Oulun Kirkkopäivien "Kirkko Suomessa 850 vuotta" –kansanjuhlassa 28.5.2005

Syntymäpäivät ovat oiva mahdollisuus tutkailla syntymäpäiväsankaria ja muistella yhteisiä tapahtumia. Niin teen myös tänään. Kirkko Suomessa 850 vuotta -juhlavuosi antaa hyvän tilaisuuden pohtia kristinuskon sekä kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Tämä sama ajatus näkyy juhlavuoden ohjelmassa paitsi uskonnollisena myös kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ulottuvuutena samoin kuin ekumeenisena ja kansallisena näkökulmana.

Tänä keväänä on käyty vilkasta keskustelua läntisen kirkon Suomeen saapumisen yksityiskohdista, yksittäisten tapahtumien ja henkilöiden ajoituksista ja historiallisuudesta. Kirkon juhlavuoden viettämisellä on kuitenkin vankempi perusta siinä, että kristillinen usko on vaikuttanut maassamme vuosisatojen ajan. Kristinuskon merkitys näkyy vahvasti maamme historiassa ja kansamme kulttuurissa.

Ruotsin ja Venäjän vallan aikoina sekä itsenäisyytemme alkuvuosina Suomessa asui runsaasti eri kansallisuuksiin ja uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä. Sitten maailma sulkeutui sotien ja niitä seuranneiden poliittisen kahtiajaon eli niin sanotun kylmän sodan vuosien ajaksi.

Maailman muuttuminen aiempaa avoimemmaksi ja globalisaation voimistuminen ovat lisänneet ihmisten vuorovaikutusta eri tavoin. Myös meidän maassamme on viime vuosikymmenten aikana kulttuurien ja uskontojen moninaisuus lisääntynyt. Se on yhteinen rikkautemme ja haasteemme.

Evankelis-luterilaisella kirkolla on erityisen vahva asema maassamme, sillä suuri enemmistö eli noin 85 prosenttia väestöstämme on luterilaisia. Suomen kansaan kuuluu kuitenkin myös ortodokseja, katolilaisia, juutalaisia, islamilaisia sekä monia muiden pienempien kirkkojen ja yhteisöjen jäseniä. Maamme on myös hyvin vahva kristillisten yhdistysten ja järjestöjen maa. Esimerkiksi Kirkkopäivien järjestämisessä näkyy järjestöjen suuri arvo.

* * *

Valtion ja kirkon suhde on muuttunut historian kuluessa. Maallinen ja kirkollinen valta olivat monilla tavoin sitoutuneet toisiinsa. Kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa kääntyi luterilaisuuteen, seurasi kansa mukana. Suomen valtio ei ole koskaan ollut tunnustuksellinen, vaikka evankelis-luterilainen kirkko on perustuslaissa säädetyssä erityisasemassa. Luterilainen kirkkomme on mitä suurimmassa määrin ollut vuosisatoja kansankirkko.

Evankelis-luterilaisen kirkon erityisaseman ja itsehallinnon turvana ovat tänä päivänä perustuslain säännökset, joiden mukaan kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Järjestely turvaa luterilaiselle kirkolle vahvan itsehallinnon Suomen valtiosäännössä. Nykyinen järjestely pyrkii uskonnon, uskonnon vapauden ja kirkon itsensä kannalta tasapainoiseen ja toimivaan ratkaisuun.

Perustuslain ja kirkkolain uudistamisen yhteydessä presidentin valtaa kirkkoon nähden kavennettiin. Presidentti ei enää nimitä arkkipiispaa tai piispoja. Uudistusta perusteltiin paitsi ylimpien valtioelinten toimivaltasuhteiden tarkistamisella myös kirkon itsehallinnon ja piispan vaalin merkityksen korostamisella. Pidän nykyistä järjestelyä perusteltuna ja toivon, että myös kirkkokansan piirissä ollaan tyytyväisiä aiempaa vahvempaan itsenäisyyteen.

Tasavallan presidenttinä olen halunnut kunnioittaa kansalaisille taattua uskonnonvapautta ja kirkon uutta itsenäisempää asemaa. Toisaalta olen pyrkinyt myös jatkamaan niitä kirkkoon liittyviä perinteitä, jotka ovat luonnollinen ja olennainen osa suomalaista kulttuuria. Yksi esimerkki toimikaudeltani, jolloin jouduin arvioimaan valtionpäämiehen suhdetta kirkkoon ja uskontoon, oli vuosittaisen ekumeenisen rukouspäiväjulistuksen antaminen. Eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi aiemmin noudatetun menettelytavan oikeudellisesti ongelmalliseksi, minkä vuoksi siitä oli luovuttava. Keskusteltuani hallituksen kanssa ja kuultuani kirkkokuntien edustajia katsoin perustelluksi tämän pitkäaikaisen ekumeenisen perinteen jatkamisen – toki nyt ilman oikeudellista velvoittavuutta.

* * *

Kirkko on mukana arjessamme, niin ilossa kuin surussa. Näin on ollut aina, sillä kirkko on hoitanut paitsi uskonnollisen tehtävänsä myös tehnyt työtä ihmisten jokapäiväisessä elämässä.

Saapuessaan Suomeen kirkko vahvisti siteitämme eurooppalaiseen sivistykseen ja kulttuuriin. Kirkon helmassa perustettiin yliopistoja ja kouluja. Luostareihin ja tuomiokirkkoihin koottiin huomattavia kirjastoja. Kirkko loi kirjakielen ja opetti suomalaiset lukemaan.

Kirkko on ollut paitsi kansamme kasvattaja myös sen sielunhoitaja. Kirkon merkitys on usein korostunut erityisesti onnettomuuksien kohdatessa, ovat ne sitten laajoja kansainvälisiä tai kansallisia katastrofeja tai yksittäisen ihmisen vastoinkäymisiä. Kirkko on tarjonnut paikan hiljentymiselle. Mielestäni tämä perinne on viime aikoina uudelleen vahvistunut.

Jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset ovat suurimmalle osalle ihmisiä tutuimpia kirkon palveluista. Niiden lisäksi kasvatus-, diakonia- ja sielunhoitotyössä palvellaan vuosittain ihmisiä miljoonia kertoja. Niihin sisältyvissä henkilökohtaisissa kohtaamisissa tulee esille se, mikä merkitys on kirkolla ja sen työllä.

Käytännössä on kyse hyvinkin konkreettisista asioista. Kirkko on läsnä esimerkiksi neuvolan perhevalmennuksessa, kun seurakunnan työntekijä yhdessä tulevien äitien ja isien kanssa pohtii lapsen syntymää ja luomisen ihmettä. Kirkon läsnäolo tulee esille lennokkikerhossa, jossa kerhonohjaajan opastuksella opitaan paitsi lennokin rakentamista myös elämän rajoja ja yhteiselämän taitoja.

Diakoniatyössään kirkko on läsnä palvellakseen erityisesti heitä, joihin ei muu apu yllä. Kyse on diakoniatoimistosta saatavasta ruokakassista, yksinäisen luona käyvästä lähimmäispalvelutoiminnan ystävästä, tulipalon vuoksi kotinsa menettäneen perheen taloudellisesta ja henkisestä avusta. Diakonia on myös äänen korottamista syrjäytyneiden puolesta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Edellä olevaa luetteloa kirkon palveluista voisi jatkaa loputtomiin. Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon yhtä hyvin kuin muiden kristillisten kirkkojen ja yhdyskuntien toiminta on erittäin monipuolista. Kirkko on olemassa ihmistä varten. Suomi ei olisi näköisensä ilman kristillistä uskoa. Kirkko ei ole marginaali-ilmiö, vaan yhteiskunnassa vahvasti läsnä oleva kirkko.

Diakonia- ja yhteiskuntatyössä kirkko toteuttaa perustehtäväänsä edistämällä kristilliseen rakkauteen perustuvaa oikeudenmukaisuutta, osallisuutta ja lähimmäisenrakkautta yksilöiden elämässä, yhteiskunnassa ja koko maailmassa. Tämän mukaisesti diakonia- ja yhteiskuntatyön avaintehtäviä on tukea lähimmäisenrakkauden ja keskinäisen huolenpidon toteuttamista.

Yhteiskuntatyössä kirkko osallistuu arvokeskusteluun ja pyrkii vaikuttamaan yhteisöihin ja yhteiskunnan rakenteisiin ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden, rauhan ja ympäristövastuun toteutumiseksi. Siinä korostuu kirkon yhteiskuntakriittinen tehtävä. Yhteiskuntatyön erityisiä painotusalueita ovat työ- ja talouselämän kysymykset sekä ympäristökysymykset.

Kansainvälisessä diakoniassa kirkko nostaa tietoisuuteen maailmanlaajuisen köyhyyden ja ihmisten hädän ja suuntaa voimavaroja niiden lievittämiseen ja syiden poistamiseen. Kansainvälistä diakoniaa toteutetaan Kirkon Ulkomaanavun, lähetysjärjestöjen ja ekumeenisten verkostojen kautta.

Diakonia- ja yhteiskuntatyön visiossa on tavoitteeksi asetettu ”Vastuun ja osallisuuden yhteisö”. Tämä ilmaisee tiiviisti kirkon pyrkimyksen kasvaa yhteisen vastuun ja huolenpidon yhteisönä. Käytännöllisenä esimerkkinä toimii vuotuinen Yhteisvastuukeräys, jonka suojelijana tasavallan presidentit ovat olleet alusta alkaen. Yhteisvastuukeräys ei ole vain rahankeräys. Se on myös asennekasvatusta, jonka tehtävänä on herättää ihmiset tiedostamaan muiden hätää ja saada ihmiset vaikuttamaan. Yhteisvastuukeräys toimii yhteiskunnassa unohdettujen ihmisryhmien ja oikeudenmukaisuuden puolestapuhujana. Se on samalla laaja vapaaehtoistyön voimanponnistus, osallistuuhan keräykseen vuosittain yli 40 000 kerääjää ja talkoolaista.

* * *

Kirkko on muokannut itse historiaa ja historian kulku on muuttanut myös kirkkoa. Mielestäni kristillisen uskon olennainen sanoma on entisestään selkiytynyt ihmisille tässä vuoropuhelussa. Kirkko on ollut rohkeasti mukana muuttamassa sanoin ja teoin suomalaista yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi ja inhimillisemmäksi sekä maailmaa paremmaksi paikaksi elää.

Suomea on kutsuttu ”ekumenian mallimaaksi”. Eri kristilliset kirkkokunnat, mutta myös muut uskontokunnat elävät maassamme sovussa toistensa kanssa. Kirkko on mielipidevaikuttaja, jonka tehtävänä on edistää uskontojen välistä vuoropuhelua, rauhaa ja sovintoa. Uskontoa tarkoittava latinan kielen sana religio merkitsee kiinnittämistä ja yhteen sitomista. Parhaimmillaan uskonto voi toimia rauhan ja sovinnon välikappaleena, yhteen liittäjänä, eikä ihmisryhmiä erottavana ja erimielisyyttä kylvävänä.

Tänä päivänä uskonnon yhdistävyyttä on korostettava. Usein kansallisten ja kansainvälisten ristiriitojen ja konfliktien syiksi etsitään uskonnollisia perusteluja. Kansainvälinen terrorismi on lisännyt ihmisten ennakkoluuloja ja jopa vihamielisyyttä eri uskontoja ja väestöryhmiä kohtaan. Nämä uhkakuvat koskevat myös Eurooppaa ja Suomea. Meidän on toimittava yhdessä ääriliikkeitä – myös uskonnollisia ääriliikkeitä - synnyttävien tekijöiden poistamiseksi ja ennakkoluulojen hälventämiseksi.

Koin itse tärkeäksi erityisesti vuonna 2001 syyskuun 11. päivän murhenäytelmän jälkeen olla mukana tässä työssä. Kutsuin kristillisten kirkkojen, juutalaisen seurakunnan ja islamilaisen yhteisön edustajat pohtimaan tilannetta. Olen erittäin iloinen siitä yhteistyöstä, joka tästä on seurannut. Uskontojen välinen dialogi on entistä tärkeämpää erilaisista kulttuureista tulevien ihmisten kesken, jotta suomalainen yhteiskunta rakentuisi yhteydelle ja erilaisuuden arvostamiselle.

Olen huomannut, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on monipuoliset ja hyvät kansainväliset yhteydet eri kirkkokuntiin. Se osallistuu kansainvälisiin keskusteluihin mm. Kirkkojen maailmanneuvoston ja Luterilaisen maailmanliiton kautta. Lähialueiden kirkkojen kanssa Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on runsaasti yhteistyötä varsinkin koulutuksen, diakonian sekä lapsi- ja nuorisotyön aloilla ja sillä on tiiviit yhteydet mm. Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Kirkon ulkomaanavun ja lähetysjärjestöjen kautta on laajat suhteet globaaliin verkostoon ja suoria paikallisyhteyksiä eri puolille maailmaa.

Maamme ja ympäristömme on muuttumassa monimuotoisemmaksi. Kirkoilla on paljon annettavaa yhteisen maailmamme rakentamisessa. Kielten, kulttuurien ja uskontojen tuoma rikkaus on olennainen osa yhteistä Eurooppaamme. Kirkot voivat näyttää mallia ongelmien ratkaisemiseksi dialogin, yhteistyön, solidaarisuuden ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen avulla niin Euroopassa kuin myös muualla maailmassa.

* * *

Näiden Kirkkopäivien teemana on Kiinteä yhteys. Suomessa kirkolla on ollut kiinteä yhteys kansaan ja kulttuuriin vuosisatojen ajan. Kirkolla on suuri merkitys tulevaisuuden yhteiskunnan rakentajana. Sen arvopohja tarjoaa edelleen perustan hyvälle ja turvalliselle yhteiselämälle. Toivotan rohkeutta ottaa vastaan tulevaisuuden haasteet.