Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Sanomalehtien liiton juhlaseminaarissa ”100 vuotta suomalaista sanomalehtien yhteistyötä” 20.11.2008

Ihmisen halu vapaasti ilmaista oma mielipiteensä on ikiaikainen. Kirjapainotaidon leviäminen voimisti sanan kaiun uskomattomalla tavalla. Englantilainen liberaalifilosofi John Milton lienee tänne kokoontuneen väen suosikkeja. Miltonin painovapautta vaatinut kirjoitus Areopagitica ilmestyi jo vuonna 1644.

Me suomalaisetkin olimme suhteellisen varhain asialla. Tukholman valtiopäivillä säädettiin runsaat sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1766 painovapausasetus. Se oli liberaali laki, joka poisti suuren osan ennakkosensuuria. Siinä säädettiin myös asiakirjojen julkisuudesta. Tämän painovapauslain tultua voimaan ”maa tulvehti pamfletteja, kirjasia sekä sanoma- ja aikakauslehtiä” lainatakseni tutkijoita.

Eräänlainen suomalaispanos asiaan oli Anders Chydenius. Hänelle ilmaisuvapaus oli ydinoikeuksia, mutta Chydenius oli myös vakuuttunut siitä, että laventuvalla sananvapaudella oli yleensäkin myönteisiä vaikutuksia yhteiskuntaan. Valistunut kansakunta tarvitsi ”järkeä; se harjaantuu parhaiten, kun piirrämme ajatuksemme paperille. Mutta siihen ei ole suurtakaan yllykettä olemassa, jollei paino tee sitä yleiseksi---”. Tässäkin suhteessa Chydenius oli Miltonin hengenheimolainen. Myös John Milton oli korostanut painovapauden merkitystä sivistyksen leviämiselle. Oppimisen halulle oli hänen mukaansa olennaista väittely, kirjoittaminen ja erilaiset mielipiteet, joita ilman ennakkosensuuria painettujen kirjojen piti levittää.

Vuoden 1766 jälkeen vapausasteet Ruotsin vallan aikaankin vaihtelivat ja suunta oli pikemminkin supistuva. Se mitä myöhemmin Suomen autonomian aikana sitten tapahtui, käy jo ilmi Sanomalehtien liiton historiasta. Raimo Seppälä aloittaa sen journalistisen dramaattisesti kertomalla, että kuuden vuoden aikana kenraalikuvernööri Bobrikov ehti lakkauttaa kokonaan parikymmentä lehteä, määräajaksi vielä enemmän.

Eipä itsenäisyyden ajaltakaan dramatiikkaa puutu, mutta hypätään nykyaikaan. Nykyisen perustuslakimme 12 pykälä 1 alkaa näin: ”Jokaisella on sananvapaus.” Se on hyvin sopusoinnussa YK:n tänä vuonna 60 vuotta täyttäneen ihmisoikeuksien julistuksen kanssa, joka puolestaan vakuuttaa, että ”jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Raha voi olla käytännössä aika lailla ihmisiä eriarvoistava tekijä tämänkin oikeuden tosiasiallisessa harjoittamisessa, mutta ydinajatukseltaan sananvapaus on poliittinen perusoikeus. Kansanvaltaiselle yhteiskunnalle on oleellista vapaa tiedonvälitys sekä avoin, vapaa ja julkinen kansalaiskeskustelu. Aina se ei ole miellyttävää, mutta se on välttämätöntä.

Itse sananvapauslaki on Suomessa aika uusi. Se tuli voimaan vuonna 2004 korvaten jo kovin vanhentuneen vuoden 1919 painovapauslain. Nykyisestä sananvapauslaista ei paljon paatosta löydy, vaan se on luonteeltaan hyvin pragmaattinen eikä sen säätäminenkään tainnut aiheuttaa laajaa periaatteellista keskustelua.

Keskustelua on näissä nopeasti muuttuvissa olosuhteissa nostattanut mediatulvan laatu ja vastuu. Kun kysymys on pääasiassa eettinen ja moraalinen, on se useimmiten vain alan itsensä käsissä, ei niinkään lainsäätäjän tai tuomioistuimen, vaikka juridisointia on meilläkin alkanut viime aikoina ilmaantua jossain määrin.

Media yleensä ja sanomalehdet erityisesti toteavat mielellään, että ne katsovat tehtäväkseen harjoittaa poliittisen vallan kontrollia ja että ne tavallaan vastuullistavat päättäjät kansalaisille. Hyvä - mutta miten? Median tulisi minun mielestäni antaa kansalaiselle riittävät faktat kirjoittajan oman mielipiteen lisäksi, jotta kansalaisellakin olisi tasavertainen mahdollisuus muodostaa mielipiteensä poliitikoista ja heidän päätöksistään.

Tiedonvälitys ja julkinen keskustelu ovat demokraattisen päätöksenteon olennaisia osia ja valvonnan välineitä. Demokratia tarvitsee vapaata mediaa. Sen vuoksi lehdistö ja muu media voi, saa ja sen pitää käyttää sananvapautta laajasti ja monipuolisesti.

Kansalaisten mielipidevapaus on aika paljon riippuvainen siitä, miten laadukkaasti viestimet toteuttavat omaa tehtäväänsä. Itsenäinen, valpas, monipuolinen media antaa kansalaisille aineksia siihen, että nämä pystyvät muodostamaan oman mielipiteensä vapaasti. Voisi tietysti käyttää sanaa ”häiritsemättä”, kuten Ihmisoikeuksien julistus sanoo, vaikka siinä varmaankin vähän toisenlaista häirintää on alun perin ajateltu.

Media voi olla vallan vahtikoira, mutta onko se rahan renki? Tiukka kilpailu, nopeasti muuttuvat markkinat, tehokkuus- ja tulosvaatimus asettavat suuria vaatimuksia mediataloille ja myös niiden sisäinen kilpailu kiristyy. Muutos tässä suhteessa on luultavasti ollut suurempi viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin vaikkapa parinkymmenen vuoden aikana sitä ennen.

Sanomalehdistä on tullut yhdistelmätuote, jolla on painettu ja digitaalinen muoto. Verkko- ja printtiversio vetävät toisiaan yhä nopeampiin suorituksiin. Nopeus kasvaa, vasteaika lyhenee, ja miten käykään vastuun? Nopeus on yksi niistä tekijöistä, jotka lisäävät valinnan vaikeutta ja kasvattavat median vastuuta. Sillä niinhän on, että kerran sanottua sanaa ei saa enää takaisin, sanottiinpa se verkossa tai printissä. Se lähtee elämään omaa elämäänsä peruuttamattomasti. Siksi myös vastuun pitää painaa.

Kuten tiedätte, tätä vastuun problematiikkaa olen itsekin – tosin mielestäni huonolla menestyksellä – yrittänyt pohtia.

Itse toivon, että etenkin printtimedia näkisi ominaispiirteikseen eräänlaiset kehityskertomukset, sanokaamme hitaat mutta syvemmät tarinat. Nykyään puhutaan pikaruuan kilpailijana hitaasta ruuasta. Kokemuksia ahmivan, vauhdillaan tuhoavan elämäntavan haastajana puhutaan hitaasta elämäntavasta, jossa ehtii tajuta hienommatkin nyanssit. Niinpä toivoisi, että nopean reaaliaikaisen uutisoinnin rinnalla kukoistaisi myös se, mitä voisi sanoa hitaaksi kirjoittamiseksi, hitaaksi lukemiseksi, jonka tehtävänä on selittää, syventää ja taustoittaa.

* * *

Uutistoiminnan nopeus ja luotettavuus eivät ole ainoat haasteet. Tiedonvälityksen tulee kertoa, mitä maailmassa tapahtuu, ja sillä on omat vaikutuksensa yksilöön ja yhteisöön. Julkisuus pelottaa ja houkuttelee.

Otan vielä yhden esimerkin asiasta. Vuoden sisällä maassamme on jo kahdesti koettu traaginen tapahtuma, jossa nuori on surmannut useita ihmisiä ja lopuksi itsensä. Se on asia, josta ihmisten pitää saada tietoa. Se on asia, joka keskusteluttaa. Väkivaltakäyttäytymisen syitä pitää miettiä ja niitä pitää yrittää ehkäistä. Mutta miten kaikki tämä parhaiten tapahtuu, onkin paljon vaikeampi asia.

Tutkijat puhuvat väkivallan tasoista: on yksilöllinen, rakenteellinen ja kulttuurinen taso.

Mediakiinnostuksen kohteena on useimmin yksilötason väkivalta. Se on myös selkeimmin näkyvää. Yksilötasolla väkivallassa on teko, on tekijä ja on teon kohde, uhri.

Rakenteellisella tasolla ilmenevässä väkivallassa ei ole yhtä helposti personoitavaa tekijää. Väkivalta voi silti olla vahvasti läsnä. Sitä on nähty myös laajemmissa yhteiskunnallisissa rakenteissa. Sitä on vaikeampi kuvata, koska ilmiö on kasvoton. Mediassa kasvot kuitenkin ovat tärkeät. Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa Raskolnikov koetti siirtää ongelman koronkiskuriin – kun tämä lisäksi ei varmaan ollut mikään miellyttävä nainen. Yhteiskunnallisissa ilmiöissä vastaajaksi tänä päivänä joutuu usein poliitikko.

Kulttuurisella tasolla kyse on aatteista, asenteista, traditioista, käsityksistä, sosiaalisista normeista tai muusta vastaavasta. Joskus puhutaan jopa kulttuurien kamppailusta.

Kulttuuriset perustelut saattavat tulla esille kansainvälisissä tilanteissa ja muutoinkin siellä, missä erilaiset kokemus- tai muut taustat kohtaavat. Yhdysvaltain aiempi ulkoministeri Madeleine Albright tapasi sanoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta: it is not cultural, it is criminal.

Meillä Suomessa näitä väkivallan tekoja esiintyy nimenomaan lähipiirissä enemmän kuin Länsi-Euroopassa yleensä. Kun näin on, jää miettimään, ovatko koulut ja oppilaitokset osa samaa lähijoukkoa, jossa tututun ja turvallisen rinnalla koetaan myös synkät hetket?

Minusta on hyvä, että media on ottanut pohtiakseen, mikä on julkisuuden merkitys tällaisissa tapauksissa. Mitenkään yksiselitteinen se ei ole, ja voi vaihdella paljonkin eri tilanteissa.

Kaikesta huolimatta on toki muistettava sanoa tämäkin: Valtaosassa tapauksissa niin koti kuin koulukin on hyvä ja turvallinen paikka. Suomi on edelleen se sama maa, jonka kouluissa on saavutettu ja saavutetaan OECD-maiden parhaita tuloksia. Erityisen mielellään tämän sanoo tänään, lasten oikeuksien päivänä.

Kasvava osa lasten ja nuorten yhteisöelämää tapahtuu koulun ja kodin lisäksi verkkomaailmassa, virtuaaliyhteisöissä. Internet on synnyttänyt monimuotoisen sosiaalisen median. Mutta internet ei ole mikään tuntematon planeetta, johon vain nuorisolla olisi pääsy. Se on osa tätä maailmaa ja meidän aikuisten on oltava siinä mukana. Internetiin kuuluu myös vastuu.

* * *

Mediamaailmaa ovat koetelleet monenmoiset muutokset. Viestimet ovat monikanavaisia, sanomalehdet printattuja tai sähköisiä. Tekijöiksi tahdotaan yhä taitavampia moniosaajia.

Liittonne arvoisan puheenjohtajan mukaan ”sanomalehti ei kuole, ei edes paperille painettu ole lopun kynnyksellä. Vain sanomalehden rooli on muuttunut. Sanomalehti on sitkeä otus.”

Toivotan tälle sitkeälle otukselle jatkossakin kestävyyttä, kehityskykyä ja yhteistyötä, mutta älkää antako kesyttää itseänne. Haluan esittää 100-vuotiaalle Sanomalehtien liitolle onnittelut ja kannustaa alaa edelleenkin rohkeaan ja rehelliseen tiedonvälitykseen.