Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe eduskunnan oikeusasiamiesinstituution 85-vuotisseminaarissa 8.2.2005

Oikeuksien suojelu globalisoituvassa maailmassa

Globalisoituva maailma on haaste ja samalla mahdollisuus ihmisoikeuksien toteutumiselle. Ihmisten välinen kanssakäyminen edellyttää ainakin jossakin määrin yhteisiä käyttäytymissääntöjä. Kansainvälinen kanssakäyminen vaatii vielä enemmän luottamuksen rakentamista, koska ihmisillä ei ole käyttäytymissääntöjensä pohjana yhteistä kulttuuria. Kansainvälisessä kaupassa ja diplomatiassa tämä vuorovaikutus aloitettiin sopimalla vain oman toimintasektorin säännöistä. Pian huomattiin, ettei se riitä.

Globalisaation myötä tämä yhteisten sääntöjen tai käyttäytymismallien tarve on nopeasti kasvanut. Emme vain vieraile eri maissa vaan ihmisten muutto rajojen yli lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi on kasvanut. On syntynyt myös monikansallisia organisaatioita ja monikansallisia yrityksiä jne. Oman kokemukseni mukaan toive ennakoitavasta, eräällä tavoin yhteisestä käyttäytymismallista on kaikkialla vahvistumassa.

Toisaalta on vahvistunut vaatimus yksilön oikeudesta käyttäytyä haluamallaan tavalla yhteisön yleisestä normista riippumatta. Yhteisöistä on tullut monikulttuurisia, jolloin tarve löytää oikean käyttäytymisen ydin on aikaisempaa tärkeämpää.

Vaatimukset tilanteiden ennakoitavuudesta, hyvästä käytöksestä tai tasa-arvoisesta kohtelusta vahvistavat tietä demokratialle, ihmisoikeuksille ja oikeusvaltiolle samoin kuin hyvälle hallinnolle. Kansainvälinen kanssakäyminen lisää myös tietoisuutta, joka puolestaan vahvistaa ihmisten vaatimuksia omien oikeuksiensa suhteen.

Globalisaatiokehitys tarjoaa huomattavia uusia mahdollisuuksia ihmisoikeuksien maailmanlaajuiselle edistämiselle. Tiedonvälityksen muodostuttua globaaliksi on mahdotonta ylläpitää feodalismin aikaan kuuluvia käsityksiä yksilön alisteisuudesta absoluuttiselle vallalle, olipa tuo valta luonteeltaan maallinen tai uskonnollinen. Vaikka kysymys on muutaman sukupolven mittaisesta prosessista, diktatuurien ja muiden autoritaaristen vallankäyttömallien mureneminen on peruuttamaton prosessi.

Globalisaation suuriin kysymyksiin kuuluu myös valtioiden asema. Perinteinen käsitys maailman muodostumisesta valtioista, jotka kansainvälisin sopimuksin tai oman tosiasiallisen käytäntönsä kautta määräävät kansainvälisen oikeuden sisällön, ei enää kata koko problematiikkaa.

Monikansalliset suuryritykset ja kansainväliset rahoituslaitokset voivat olla nykyisin lähes yhtä merkittäviä kansainvälisen tason toimijoita kuin valtiot. Globalisaation myötä kotimaisten yritysten suosiminen - protektionismi - on vähentynyt. Tämä on merkinnyt monissa tapauksissa kuluttajan kannalta parempaa tilannetta. Mutta toisaalta halu houkutella investointeja maahan mihin hintaan hyvänsä voi johtaa työ-, vero- ja ympäristölainsäädännön uudelleen arviointeihin tavoilla, jotka voivat sisältää riskejä työntekijöille, asukkaille ja ympäristölle.

Globalisaatio on heikentänyt kansallisvaltioiden mahdollisuuksia valvoa yrityksiä. Yritykset voivat liikkua ja liikkuvat varsin nopeasti maasta toiseen, puhumattakaan kansainvälisen finanssimaailman salamannopeista päätöksistä, joiden merkitys voi olla tavattoman suuri ei vain yksittäisille ihmisille tai yrityksille, vaan myös kokonaisille valtioille kuten esimerkiksi Argentiinan tapauksessa nähtiin.

Saman tapaisesti voivat vaikuttaa kansainväliset rahoituslaitokset asettaessaan reunaehtoja rahoitettavien maiden lainsäädännöllisille ja poliittisille ratkaisuille.

Ratkaisuja näihin ongelmiin voidaan löytää eri tavoin. Kansallisvaltioita pitää auttaa toimimaan kriisitilanteissakin ihmisoikeuksia kunnioittaen. Me voimme auttaa valtioita rakentamaan niiden taloutta kestämään erilaisia riskejä. Se on tarpeellista työtä, joka on vielä pahasti kesken. Kansallisvaltioiden tueksi tarvitaan myös alueellista ja globaalia yhteistoimintaa.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettama Globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissio oli yritys pohtia poikkitieteellisesti ja poikkihallinnollisesti näitä samoja kysymyksiä. Suosittelen tutustumista komission loppuraporttiin, jonka YK:n yleiskokous viime joulukuussa hyväksyi yksimielisesti otettavaksi niiden asiakirjojen joukkoon, joilla pyritään toteuttamaan YK:n vuosituhannen kokouksen tavoitteet.

Yhdistyneet kansakunnatkin on valtioiden välinen elin. Ihmisoikeussopimukset kansainvälisinä sopimuksina ovat ainakin toistaiseksi valtioiden välisiä sopimuksia. Siksi niiden kansainväliset valvontajärjestelmät ja usein myös itse ihmisoikeusmääräykset on kirjoitettu valtioihin kohdistuvina. Tulevaisuudessa asia saattaa muuttua myös ihmisoikeussopimusten tasolla, kuten kasvava tuki Euroopan unionin liittymiselle Euroopan ihmisoikeussopimuksen osapuoleksi valtioiden rinnalle ilmentää.

On tärkeää tutkia ihmisoikeusloukkaustilanteissa, olisiko valtio toimillaan voinut estää kyseisen ihmisoikeusloukkauksen ja onko valtiota siksi pidettävä vastuullisena loukkauksen toteutumisesta. Tämän analyysin rinnalla tulee kuitenkin keskustella yritysten ja muiden ei-valtiollisten toimijoiden omasta ihmisoikeusvastuusta ja mekanismeista tuon vastuun toteuttamiseksi. Luulenpa, että tähän aiheeseen vielä palataan tämän päivän seminaarin aikana.

Talouselämässäkin on ollut paljon kiinnostusta tähän aiheeseen. Niin sanottu Global Compact –keskustelu perustuu ajatukseen kansainvälisten suuryritysten vapaaehtoisesta sitoutumisesta kunnioittamaan ihmisoikeuksia omassa toiminnassaan. Parhaassa tapauksessa monikansalliset yritykset voisivat siis olla modernin työlainsäädännön, ympäristöoikeuden ja tietysti myös perinteisten ihmisoikeuksien pioneereja. Kansainvälinen kauppakamari ICC edistää Global Compact hanketta ja monet kansainväliset yritykset, kuten Nokia, ABB ja Nestle muutamia mainitakseni, ovat tähän periaatteeseen sitoutuneet.

Mutta aivan kuten kansallisen sääntelyn osalta myöskään kansainvälisessä oikeudessa vapaaehtoinen oikea käyttäytyminen ei valitettavasti poista normisäätelyn tarvetta. Huomion kohdistaminen ei-valtiollisiin toimijoihin kansainvälisellä tasolla vaikuttaa myös ihmisoikeuksien sisällön käsitteeseen.

Otetaanpa yksi esimerkki. Nykyisin äärimmäinen köyhyys tunnustetaan itsessään ihmisoikeusloukkaukseksi, ja tämä johtaa niiden tahojen osoittamiseen, jotka ovat vastuussa tästä ihmisoikeusloukkauksesta ja sen korjaamisesta.

Ei-juristin mielestä on varmasti esimerkkejä tilanteesta, joissa jonkin maan asukkaiden ihmisoikeuksien loukkausta tässä mielessä ei aina aiheuta ainoastaan kyseinen valtio vaan muut yhteisöt. Äärimmäinen köyhyys ihmisoikeusloukkauksena ilmentää ei-valtiollisten toimijoiden toimenpiteiden voivan usein kohdistua taloudellisiin, sosiaalisiin tai sivistyksellisiin ihmisoikeuksiin.

Jo nykyisten sopimusten pohjalta on syytä korostaa, ettei ihmisoikeusvastuu niiden nojalla ole puhtaasti kansallinen. Sopimuksista saattaa seurata oikeuksia ja velvollisuuksia laajemminkin kuin tietyn maan väestön ja samaa maata hallitsevan valtion välillä. Esimerkiksi vuoden 1966 yleismaailmallisiin ihmisoikeussopimuksiin sisältyy yhteinen 1 artikla, jossa valtioille yleisesti asetetaan velvoite edistää kansojen itsemääräämisoikeuden toteutumista maailmassa – siis muuallakin kuin omalla alueellaan.

Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus lisäksi sisältää 2 artiklassaan lausekkeen, jonka mukaan kukin sopimusvaltio sitoutuu TSS-oikeuksien toteuttamiseen paitsi omalla alueellaan myös kansainvälisen avun ja yhteistyön kautta. International Council on Human Rights Policy –järjestö julkaisi vuonna 2003 tutkimusraportin ”Duties sans Frontières” (velvollisuudet ilman rajoja), jossa kehitellään perustelulinjoja ihmisoikeusvelvoitteiden valtiolliset rajat ylittävälle luonteelle. Raporttia pidetään hyvänä yleiskatsauksena keskustelusta muiden valtioiden vastuusta yhdessä maassa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Luulen, että sen erityinen ansio on kuitenkin keskustelun laajentamisessa oikeudellisesta eettiseksi.

Oikeudellisten ihmisoikeusvelvoitteiden eettisen perustan osoittaminen lisää niiden painoa poliittisten päättäjien toiminnan perustana ja samalla ihmisoikeuksiin perustuvan kansainvälisen vastuun hyväksyntää tavallisen kansan piirissä.

Viime tapaninpäivän maanjäristys ja sitä seurannut hyökyaaltokatastrofi Aasiassa osoitti konkreettisesti meille kaikille, että maailma on yksi ja yhteinen. Murhenäytelmä kohtasi monien maiden kansalaisia, ei vähiten kaukaisen Suomen. Tuo menetys toi katastrofin meitä suomalaisia lähelle ja osaltaan vaikutti suomalaisten ennennäkemättömään valmiuteen tukea taloudellisesti katastrofin paikallisia uhreja. Urakka tulee olemaan valtava ja pitkäkestoinen esimerkiksi pahiten kärsineessä Indonesian Acehin maakunnassa. Jälleenrakennuksessa on kyse myös ihmisoikeuksista: oikeudesta asuntoon, koulutukseen ja terveyteen sekä monista muista ihmisoikeuksista. Aasian katastrofin laajuus ja suomalaisten traaginen osallisuus sen uhreina osaltaan lisäävät ymmärtämystä globaalista ihmisoikeusvastuuta kohtaan, perustuupa se eettisiin, uskonnollisiin tai oikeudellisiin argumentteihin.

Hädänkin hetkellä on tärkeää korostaa, että ihmisillä on oikeuksia. Siksi Aasian katastrofin jälleenrakennuksessa ei ole kyse vain humanitaarisesta hätäavusta vaan myös ihmisoikeuksien toteuttamisesta. Sen kantavana ajatuksena tulee olla ihmisten oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Se myös kertoi, että avun tehokkuuteen vaikuttaa sekä antajien että vastaanottajien halu ja kyky.

Suomi sai apua ja antoi apua Aasian katastrofissa. Samalla tavoin Suomi on ollut sekä antajana että saajana ihmisoikeuksien toteuttamisessa omassa maassamme ja muualla oli sitten kyse yksittäisestä maasta tai laajempien järjestelmien kehittämisestä.

Oikeusasiamiesinstituutio on Ruotsi-Suomen oikeusjärjestyksen erityispiirteisiin liittyvä omaleimainen ratkaisu. Siitä on kuitenkin muodostunut myös tärkeä vientituote, kun yhä useammat maat tukeutuvat tähän instituutioon omia laillisuusvalvonnan rakenteita luodessaan tai uudistaessaan.

Päivänsankari itsessään on siis onnittelujen arvoinen ja saanen toivottaa tässä välissä pitkää ikää ja aktiivisia vuosia!

Maallamme on muutakin annettavaa tähän kansainväliseen keskusteluun. Vuoden 1995 perusoikeusuudistus ja vuonna 2000 voimaan tullut uusi perustuslakimme ovat hyödyllinen vaikutteiden lähde niille maille, jotka haluavat modernisoida perusoikeusluettelonsa. Samoin Suomen johdonmukainen linja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten omaksumisessa osaksi kansallista oikeutta kelpaa esikuvaksi muille, ei vähiten pohjoismaisille naapurimaillemme, jotka aiemmin halusivat pitää tiukasti erillään kansallisen oikeusjärjestyksen ja valtion kansainvälisoikeudelliset velvoitteet.

Tällä hetkellä Suomi saattaa toisaalta olla vastaanottavana osapuolena kansainvälisessä vuoropuhelussa oikeuksien suojajärjestelmistä. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusvaltuutettu korostaa yhä enemmän niin sanottujen kansallisten ihmisoikeusinstituutioiden merkitystä ja tukee aktiivisesti eri maita niiden luodessa omia perustuslakiin tai lakiin perustuvia kansallisen ihmisoikeussuojan rakenteitaan. YK:n yleiskokous on vuonna 1993 hyväksynyt niin sanotut Pariisin periaatteet, jotka toimivat kansallisten ihmisoikeusinstituutioiden normatiivisena mittapuuna. Perusajatuksena kansallisten ihmisoikeusinstituutioiden luomisessa on aikaansaada kansallisella tasolla riippumaton virasto tai muu toimija, joka valvoo ja edistää kansainvälisten ihmisoikeussopimusten toteutumista asianomaisessa maassa. Pohjoismaista Tanska ja Norja ovat ottaneet tämän askeleen nimeämällä kansalliset ihmisoikeusinstituuttinsa YK:n tarkoittamiksi kansallisiksi ihmisoikeusinstituutioiksi ja osoittamalla niille voimavarat muun muassa kansallisen lainsäädännön ihmisoikeussopimustenmukaisuuden valvontaan. Suomessa Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutti laati vuonna 2002 selvityksen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamisedellytyksistä maassamme.

Seuraava asia ei suoraan kuulu presidentin toimivaltaan, mutta sitä enemmänkin päivän teemaan. Saattaisi nimittäin olla aiheellista, että kysymykseen kansallisen ihmisoikeusinstituution tarpeesta vielä perusteellisesti paneuduttaisiin maassamme. Vaikka ihmisoikeussopimukset ovat osa tuomioistuimissa sovellettavaa oikeutta, tarvittaisiin enemmän ennalta estävää ihmisoikeustyötä muun muassa valistuksen, tiedotuksen ja koulutuksen alalla. Tätä kautta vähennettäisiin tarvetta turvautua tuomioistuimiin ihmisoikeuksien suojelun viimeisenä kansallisen tason turvana. Myös Euroopan unionin perusoikeusviraston perustaminen tulee lisäämään tarvetta vastaavan kansallisen tason ihmisoikeustoimijan luomiseksi.

On luontevaa ajatella, että suomalainen malli kansallisen ihmisoikeusinstituution rakentamiseksi – jos niin päätetään edetä – tukeutuisi siihen perinteeseen, jonka eduskunnan oikeusasiamies riippumattomana laillisuusvalvojana muodostaa. Viittaan tässä Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutin tutkimukseen ja 85-vuotisjuhliaan viettävään oikeusasiamiesinstituutioon, joka täydennettynä ihmisoikeusneuvottelukunnalla ja yliopistojen tutkimustoiminnalla voisi olla hyvä perusta.

Ennalta ehkäisevä työ on tässäkin sekä ihmisten että talouden kannalta edullisin. Erityisesti vähemmistöoikeuksien kohdalla mielestäni on vielä paljon tehtävää. Suomi on ollut kulttuuriltaan varsin homogeeninen maa. Suhtautumisemme saamelaisiin tai romaneihin tai muihin perinteisiin vähemmistöihin on toki kansainvälisen vertailun kestävä vaikkakaan ei virheetön. Mutta jo nyt on nähtävissä että suurempien kulttuurierojen ollessa kyseessä tarvitaan paljon enemmän työtä sekä valtaväestön että muuttajien parissa.