Tasavallan presidentti Tarja Halosen puheenvuoro Presidenttifoorumissa 16.9.2008

(muutosvarauksin)

Tervetuloa tähän seitsemänteen Presidenttifoorumiin, jonka teemana on kuntapalvelut. Viimeaikaisissa puheenvuoroissa on todettu iskulauseenomaisesti, että ”hyvinvointiyhteiskuntaa ei saa nakertaa”. Oikeudenmukaisuus ja yhteisvastuu kuuluvat vahvasti suomalaisten arvoihin. Sukupolvien työn tuloksena Suomessa on koko väestön kattavat sosiaali- ja terveyspalvelut, laadukas ja maksuton koulutus ja laaja toimeentuloturva. Kiteyttäen voimme sanoa, että hyvinvointimallimme on tuonut oikeudenmukaisuutta. Se on vähentänyt köyhyyttä ja tasoittanut tuloeroja. Se on edistänyt terveyttä ja muuta hyvinvointia. Kun se on lisäksi vahvistanut maamme kilpailukykyä, ei ole ihme, että perusajatukset ovatkin saaneet kansalaisten yleisen hyväksynnän. En uskokaan, että tästä periaatteesta on tulossa edessä olevien kuntavaalien keskeinen kysymys.

Viimeaikaisessa kehityksessä on kuitenkin aihetta huoleen. Meillä on taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta, hyvinvointimme säröilee. Vaikka kansantulo on kasvanut, tuloerot ovat alkaneet kasvaa ja Suomeen on syntynyt uusköyhyyttä. On pidettävä huolta siitä, että säröt eivät pääse kasvamaan suuriksi halkeamiksi. Erityisiä haasteita ovat esimerkiksi yksinhuoltajat ja monilapsiset perheet sekä pitkäaikaistyöttömät. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pidä purkaa, vaan sitä pitää rakentaa vahvemmaksi.

Palveluiden tuottamisessa päävastuu on julkisilla toimijoilla. Opetus-, terveys - ja sosiaaliturva ovat perustuslain ja muun lainsäädännön turvaamia perusoikeuksia. Niiden toteuttamiseksi tarvitaan palveluita, joiden toteuttamisesta kunnat ovat järjestämisvastuussa. Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio on todennut näiden palvelujen jäävän kuitenkin ajoittain saamatta. Hänen mielestään tätä on vaikea ymmärtää laillisuusperinteistään ylpeilevässä maassa, puhumattakaan, että sitä voisi hyväksyä.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voida synnyttää kuitenkaan pelkällä viranomaistoiminnalla. Myös muita toimijoita tarvitaan; yksityiset ihmiset ja perheet, kansalaisjärjestöt ja niin sanotut hoivayritykset. Kaikki nämä yhdessä muodostavat sen sosiaalisen verkoston. Toivon, että tänäänkin keskusteltaisiin siitä, mikä on kolmannen sektorin rooli suhteessa julkiseen sektoriin. Onko se muuttunut, millä tavoin ja mikä olisi teidän mielestänne ihanteellinen tapa tulevaisuudessa.

Kolmannen sektorin rooli julkisten palveluiden täydentäjänä on merkittävä, mutta päävastuu palveluiden järjestämisestä on kunnilla ja valtiolla. Tutkimukset antavat hyvin vahvasti tukea sille, että kansalaisten mielestä tällä tiellä kannattaa jatkaa, mutta toimintaa tehostaen.

* * *

Kun tavoitteena on ihmisten kaikkinainen hyvinvointi kohtuullisin kustannuksin ympäri maata nopeasti muuttuvassa globalisaation maailmassa, olemme melkoisen haasteen edessä. Ihmisten itsensä kertomat kokemukset vaihtelevat ylihuolehtimisesta heitteillejättöön. Vaatimus kuluttajan valinnanvapaudesta näkyy kunnan päättäjien puolelta usein yliresursointina, jotta kuluttaja oikeasti voisi valita – ihmisen tarpeita ja halukkuutta on hyvin vaikea täsmällisesti tietää etukäteen. Tärkeitä kysymyksiä ovat mm. palvelujen tuottavuus ja laatu ja minkälaisilla ohjaus- ja palvelurakenteilla nämä voidaan saada aikaan.

Kuntien taloudelliset realiteetit, väestörakenteen muuttuminen ja maan sisäinen muuttoliike tuovat haasteita, joihin mm. kunta- ja palvelurakenneuudistus pyrkii vastaamaan. PARAS -hankkeeseen kohdistuukin suuria odotuksia. Hankkeesta tulevat varmasti puhumaan tarkemmin seuraavissa puheenvuoroissa ministeri Kiviniemi ja Kuntaliiton toimitusjohtaja Parjanne.

Onko kilpailuttamisesta apua tuottavuuteen julkisella sektorilla? Entä palvelutuottajat? Mikä on kansalaisjärjestön rooli painostajana, kun se samanaikaisesti toimii tuottajana? Mikä on hyvää ja tehokasta kilpailuttamista ja onko palveluseteleistä mahdollisesti jotain hyötyä tässä tilanteessa?

Palveluiden laadusta puhutaan paljon, niin toivottavasti tänäänkin. Kuntien tuntemia esimerkkejä laadun saamasta kritiikistä ovat mm. vanhusten palvelujen tai kouluruuan laatu. Näissä kaikissa on kyse muustakin kuin sinänsä tärkeästä ihmisten tyytyväisyydestä. Esimerkiksi kouluruuan merkityksellä on ollut suuri osuutensa siihen, että suomalaiset isät ja äidit ovat voineet suhteellisen levollisesti mennä työhön tietäen, että lapset saavat koulussa kunnon aterian - harvinaisuus edelleenkin tämän päivän Euroopassa.

Miten sitten vaikeammin arvioitavien asioiden kohdalla, joista vasta usean vuoden jälkeen nähdään onko ratkaisu ollut oikea tai väärä? Vanhustenpalvelujen itsestään selvä laatukriteeri pitäisi olla ihmisarvoisen vanhuuden toteutuminen. Entä mikä on kulttuurin, urheilun tai nuorisotyön merkitys ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvoinnissa? Ne tuntuvat helpoilta asioilta jättää sivuun tässä keskustelussa, mutta yhteisön kannalta ne voivat olla keskeisessä ja myös ennaltaehkäisevässä asemassa.

Jokainen meistä käyttää jonkin verran julkisia palveluita, joskus huomaamattaan. Useiden tutkimusten mukaan suomalaiset ovat halukkaita maksamaan jopa korkeampia veroja, jos siten taataan julkisten palvelujen taso. Tämä on suuri sosiaalinen luottamus yhteisiin palveluihin.

Kuntalaiset eivät ole palvelukeskustelussa pelkästään kohde vaan myös sen lähde. On lähdettävä ihmisten tarpeista ja toiveista. Toimiva kansalaisyhteiskunta edellyttää ihmisten itsensä osallistumista ja vaikuttamista. Jokainen voi osallistua lähimmäisenä ja toimimalla kansalaisjärjestöissä, mutta myös vaikuttamalla yhteiskunnan päätöksentekoon. Tulevat kuntavaalit ovat vaikuttamisen avainpaikka. Toivon, että tämänpäiväinen keskustelumme tuo ajatuksia ja avaa näkökulmia myös vaaleja ajatellen.