Tasavallan presidentti Tarja Halosen avaussanat ”Arktinen hysteria” -näyttelyn avajaisissa 20.8.2009

(muutosvarauksin)

”Arktinen hysteria” – suomalaisen nykytaiteen näyttely on käymässä Suomessa. Se on hakenut vauhtia ensin maailmalta - New Yorkista ja Budapestista. Itse asiassa minäkin ehdin jo tutustua näyttelyyn viime vuonna New Yorkin modernin taiteen museossa MoMAssa. On mielenkiintoista nähdä sama näyttely, tosin usealla uudella teoksella lisättynä, täällä kotoisissa oloissa - suomalaisuuden keskellä. Taidenäyttelyssähän taiteilijan ja yleisön kohtaaminen tapahtuu teoksen välityksellä. Dialogi on eri paikkakunnilla omanlaisensa.

Näyttely on saanut maailmalla hyvän vastaanoton. Menestyksen myötä sillä on ollut kysyntää ja Suomessa esittämisen jälkeen se jatkaa taas maailmalle. Olemme varmaan kaikki tyytyväisiä ja ylpeitäkin suomalaisen taiteen ja taiteentekijöiden saamasta kansainvälisestä arvostuksesta. Tämähän on sitä brändiä, jota on kaivattu: mitä hienointa suomalaisen taiteen viennin edistämistä.

Tunsin kuitenkin MoMassa lisäksi pientä ujoutta – ihan kuin olisi tullut yllätetyksi ilkosillaan – ja myöntelin vähän hämilläni, että kyllä näyttely kotoisalta tuntui. Esillä oleva näyttely perustuu mielenkiintoisella tavalla suomalaisuuden totuuksien tarkasteluun. Näyttely antaa ajateltavaa sekä uusia näkökulmia kansalaisuuteemme. Sisältääkö suomalaisuus näyttelyn nimeksi lainatun kirjailija Marko Tapion 50-luvun romaanisarjan mukaisesti arktista hysteriaa, pohjoisten karujen ja syrjäisten olojen mukanaan tuomaa neuroottistakin mielenlaatua?

Vai onko arktista hysteriaa olemassakaan? Onko se meidän itsemme kehittämä vapauttava teesi vaikeista asioista? Suomalaisuus on meille niin luontaista, että sitä on vaikeaa selittää. Kun satumme vielä viettämään vuoden 1809 merkkivuotta, en voi olla toistamatta suomalaisen kansallisuusaatteen edustajan Adolf Arwidssonin 1800-luvulla sanomaa tunnettua tokaisua: ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla – olkaamme siis suomalaisia”. Niin siis mitä? Euroopan unioniin liittyminen noin 15 vuotta oli eräänlainen suomalaisuuden uusinventaario. Kansallispiirteemme ei sulanut pelätyllä tavalla unioniin, eikä sitä ole tehnyt globalisaatio.

Päinvastoin. Niin meillä kuin muuallakin tuntuu puhjenneen sekä hyvässä että pahassa eräänlainen uuskansallismielisyys. Meidänkin tapamme ja tottumuksemme voivat joiltain osin toisten silmin vaikuttaa vähän oudoilta, mutta ne kuuluvat omaan identiteettimme ja saatammepa olla vähän ylpeitä niistä.

Elävä kulttuuri kehittyy kohtaamisista. Osa juuri meille tyypillisinä pitämistämme ominaisuuksista onkin yleisinhimillisiä. Paikallisista asioista koostuu globaali kokonaisuus

Suomalainen tuntee edelleen olevansa osa luontoa. Ihminen ja luonto kulkevat käsi kädessä. Tämä väittämä ainakin saa kaikupohjaa ympäröivästä näyttelystä.

* * *

Tällä näyttelyllä avataan 80-vuotias Taidehalli uusitussa asussaan.

Helsingin Taidehallilla on oma vahva merkityksensä suomalaisessa taidekentässä. Suomen ainoan Taidehallin historia kuvastaa sen roolia aikalaistaiteilijoiden töiden esilletuomisessa sekä suomalaisen taiteen viejänä ulkomaille. Se on edelleenkin taiteilijoiden oma esiintymispaikka – suomalaisen kuvataiteen valtimon syke. Se on myös rakennuksena itse aivan ainutlaatuinen.

Tänään avattava näyttely on uuden Taidehallin ensimmäinen näytön paikka. Haluan tasavallan presidenttinä kiittää suomalaisen taiteen puolesta tekemästänne työstä ja toivottaa menestystä Helsingin Taidehallille sekä avattavalle näyttelylle.

Kansalainen Halonen yhtyy näihin sanoihin.

Julistan ”Arktinen hysteria” -näyttelyn avatuksi.