Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe saamelaiskäräjien avajaisissa Enontekiön Hetassa 8.4.2004

Arvoisa saamelaiskäräjien puheenjohtaja, hyvät saamelaisten edustajat

Gudnejahtton sámedikki ságajoðiheaddji, buorit sápmelaèèaid ovddasteaddjit

Saamen liput liehuvat tänään täällä Enontekiön Hetassa. Ne liehuivat myös helmikuun 6. päivänä, jolloin vietetään saamelaisten kansallispäivää. Tänä vuonna juhlapäivä on ensi kertaa merkitty viralliseen almanakkaan. Pidän tällaista virallistamista tärkeänä paitsi saamelaisten itsensä myös valtaväestön kannalta. Se on yksi keino tutustuttaa meitä saamelaisuuteen ja muistuttaa meitä kaikkia maamme kulttuurien rikkaudesta.

Valtioneuvosto antoi maaliskuun lopussa eduskunnalle selonteon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Tavoitteena on ihmisoikeuksien hyvä toteuttaminen sekä omassa maassamme että Suomen aktiivinen kansainvälinen rooli ihmisoikeuksien edistämisessä. Sen vuoksi selonteossa linjataan saamelaisasioiden hoitoa.

Saamelaiskäräjien avajaisissa neljä vuotta sitten käsittelin puheessani Suomen saamelaisten aseman ja oikeuksien kehittymistä. Totesin tuolloin kehityksen olleen myönteistä. Tänäänkin voin nostaa esille eräitä asioita, joissa olemme sen jälkeen edenneet ja joitakin sellaisia asioita, jotka vaativat sitkeää työtä.

Saamelaisten kielellisiä perusoikeuksia on vahvistettu tämän vuoden alussa voimaan tulleella saamen kielilailla. Aikaisemminkin laissa oli säädetty oikeus käyttää saamen kieltä viranomaisen luona, mutta se ei aina käytännössä toteutunut. Saamea osaavia virkamiehiä on ollut vähän ja tulkkaamista sekä kääntämistä on ollut vaikea järjestää. Myös viranomaisten asennoitumisessa sekä saamen kieleen että sen käyttämiseen on ollut toivomisen varaa.

Uudella lailla pyritään korjaamaan vallinneita puutteita ja saatetaan saamen kieltä koskeva lainsäädäntö vastaamaan perustuslain säännöksiä ja uusia kansainvälisiä sopimuksia. Laki velvoittaa viranomaiset huolehtimaan saamelaisten kielellisten oikeuksien toteutumisesta. Tärkeintä on, että laissa taattu saamelaisten oikeus käyttää omaa kieltään toteutuu myös käytännössä.

Lainsäädäntö näyttäisi siis ottaneen pitkän askeleen eteenpäin. Se ei kuitenkaan riitä, vaan asennoitumisen saamen kieltä kohtaan on myös muututtava myönteisemmäksi. Viranomaisten on kannustettava henkilöstöään opettelemaan saamen kieltä ja kaikin tavoin edistettävä sen käyttöä.

Olen tyytyväinen siitä, että saamen kielilaissa nyt nimenomaisesti tunnustetaan, paitsi saamelaisten yhteispohjoismaisen valtakielen pohjoissaamen käyttäjien, myös inarinsaamen ja koltansaamen käyttäjien kielelliset oikeudet. Ne ovat harvinaista kulttuuriperintöämme, jota meidän tulee vaalia.

Kouluilla ja oppilaitoksilla on tärkeä asema saamen kielen ja kulttuurin tukemisessa.
Saamenkielisillä oppilailla on saamelaisten kotiseutualueella oikeus saada pääosa kouluopetuksestaan saamen kielellä. Uusien perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteiden mukaisesti saamelaisoppilaiden opetuksessa tulee ottaa huomioon heidän oma kielensä ja kulttuurinsa. Saamenkielisen opetuksen asemaa on vahvistettu niin perusopetuslain kuin rahoituksenkin avulla.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa kulttuurin merkitys sekä yksilöille että kansoille on kasvanut. Juuri kulttuurihan on meidän henkinen kotimme. Toivon, että yhä selkeämmin ymmärrettäisiin myös kulttuuriin liittyvä tasa-arvonäkökulma. Vähemmistöjen kulttuuriin on pakko sijoittaa suhteellisesti hieman enemmän, jotta yksilötasolla saataisiin samantasoinen lopputulos.

Saamelaisia asuu Suomessa noin 7 500. Heistä vajaat 4 000 asuu saamelaisten kotiseutualueella. Muut asuvat eri puolilla maata. Pääkaupunkiseudulla saamelaisia on noin 500.

Syyt saamelaisten kotiseudulta muuttoon ovat moninaiset – ehkä tärkeimpiä koulutukseen ja työhön liittyviä – aivan kuten muillakin muuttajilla. Kaupunkien saamelaiset elävät monikulttuurisessa yhteisössä kaukana kotiseutualueestaan. Heidän suhtautumisensa saamelaiskulttuuriin varmasti vaihtelee. Mutta moni heistä haluaa säilyttää tai elvyttää saamelaisuuttaan ja saamen kieltään.

Uskon, että he voivat olla merkittävä saamelaisuuden voimavara. He voivat osaltaan toimia eri puolilla maata sillanrakentajina saamelaisten ja valtaväestön välillä. Tämän vuoksi kannustan vähälukuisia Suomen saamelaisia rakentavaan yhteistyöhön.

Kuten vuonna 2000, joudun tälläkin kertaa toteamaan, ettei Suomi ole ratifioinut vuodelta 1989 olevaa Kansainvälisen työjärjestön ILO:n itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta. Tähän ja saamelaisten kotiseutualueella ratkaisematta oleviin maaoikeuskysymyksiin ihmisoikeussopimusten valvontaelimet kiinnittäneet huomiota ja pyytäneet kiirehtimään niiden kuntoon saamista.

Hallitus on ilmoittanut tavoitteekseen löytää maaoikeuskysymyksiin ratkaisun, jonka myötä myös mainitun ILO:n yleissopimuksen ratifiointiesteet poistuisivat.

Ratkaisujen olisi oltava sekä hallituksen että saamelaisten hyväksyttävissä. Toivon, että parhaillaan työskentelevä kolmen pohjoismaan yhteinen asiantuntijaryhmä päätyy selkeään ehdotukseen. Ellei asiassa muutoin päästä eteenpäin, en pitäisi poissuljettuna, että asiassa edettäisiin vähittäin kohti lopulliseksi asetettua tavoitetta. Erilaisia mallejahan on ollut esillä. Rohkenenkin kannustaa sekä saamelaiskäräjiä että maan hallitusta ennakkoluulottomasti ja rakentavassa hengessä vielä pohdiskelemaan erilaisia lähestymistapoja. Välitavoitteiden saavuttaminen ei luonnollisestikaan saisi pysäyttää maahan liittyvien oikeuksien kehittämistä.

Suomi on toiminut aktiivisesti saamelaisia koskevissa asioissa eri kansainvälisillä foorumeilla. YK:ssa on neuvoteltu vuodesta 1995 lähtien alkuperäiskansojen oikeuksia koskevasta julistuksesta. Neuvottelut ovat kehittäneet alkuperäiskansojen ja hallitusten välistä vuoropuhelua, mutta konkreettisten tulosten aikaansaaminen on ollut hidasta. Aiheellisena tavoitteena on, että julistus saataisiin YK:n yleiskokouksen hyväksyttäväksi vielä alkuperäiskansojen vuosikymmenen, eli tämän vuoden loppuun mennessä.

Pohjoismainen yhteistyö saamelaisasioissa on viime vuosina tiivistynyt. Saamelaisasioita on ryhdytty yhteensovittamaan Norjan, Ruotsin ja Suomen vastaavien ministereiden ja eri maiden saamelaiskäräjien puheenjohtajien kesken. He asettivat vuonna 2002 asiantuntijatyöryhmän selvittämään pohjoismaisen saamelaissopimuksen tarpeellisuutta. Tällaista sopimusta esitti Pohjoismainen saamelaisneuvosto jo 1980-luvulla. Työryhmällä on haasteellinen tehtävä löytää sellainen ratkaisu, jonka asianomaiset valtiot ja näiden maiden saamelaiskäräjät voivat hyväksyä. Mielestäni yhteispohjoismainen sopimus olisi tärkeä väline saamelaisten aseman ja oikeuksien kehittämisessä.

Buorit sápmelaèèaid ovddasteaddjit, dáid sániiguin raban Sámedikki doaibmabaji ja sávan didjiide menestumi dehalaš barggusteattet.

Hyvät saamelaisten edustajat, näillä sanoilla julistan saamelaiskäräjät avatuiksi ja toivotan teille menestystä vaativassa työssänne.