Tasavallan presidentti Tarja Halosen avajaispuhe Suomenruotsalaisten kansankäräjien täysistunnossa 21.4.2001 Maarianhaminassa

Kieli avaa mahdollisuuksia. Kaikki Euroopassa puhutut kielet ovat keskeinen osa Euroopan kulttuuriperintöä ja tulevaisuutta.

EU ja Euroopan neuvosto ovat yhdessä päättäneet, että vuosi 2001 on kielten, kaikkien jäsenmaissa yhteensä 47 puhutun kielen, vuosi. Eurooppa edustaa kielellistä monimuotoisuutta, ja eräs teemavuoden tärkeimpiä tarkoituksia on saada useampia ihmisiä opiskelemaan useampia kieliä - myös vähemmän tunnettuja ja vähemmän käytettyjä sellaisia.

Ainoastaan puolet eurooppalaisista puhuvat pelkästään omaa äidinkieltään. Ne, jotka puhuvat toistakin kieltä puhuvat yleensä englantia, ranskaa tai saksaa. Suomalaisesta näkökulmasta on ollut erityisen tärkeää, että erilaisten EU-ohjelmien, esim. Sokrateksen, kautta varsinkin pieniä kieliä on tuettu. Pieniin kieliin luetaan sekä suomi että ruotsi - vaikka ne laajemmassa perspektiivissä voidaankin katsoa keskisuuriksi.

Muutama viikko sitten juhlimme Agricolan päivää, suomen kielen päivää. Mikael Agricola omistautui elämäntyölle, joka on erinomaisena esimerkkinä sellaisesta kielellisestä ja kulttuurisesta ennakkoluulottomuudesta ja määrätietoisesta työstä kielellisten perusoikeuksien turvaamiseksi, joille on olemassa ajaton tarve. Kuten useimmilla uranuurtajilla, Agricolalla oli alussa vaikeuksia saada ymmärtämystä pyrkimyksilleen. Onneksi hän oli itsepäinen ja hallitsi itse suomen erinomaisesti. Hän ymmärsi, että ilman suomenkielistä kirjallisuutta ei olisi suomenkielistä kulttuuriakaan.

Myös tekninen kehitys tuli avuksi; kirjapainotaito oli otettu käyttöön Euroopassa muutama vuosikymmen aikaisemmin. Sen lisäksi Agricola pystyi hyödyntämään yhteiskunnallista asemaansa Åbo katedralskolanin rehtorina ja myöhemmin Turun piispana. Opiskeluaikanaan Saksassa hän oli hankkinut kansainvälistä kokemusta. Lyhyesti sanottuna hän oli määrätietoinen eurooppalainen, kotimaassaan aikaansa edellä oleva auktoriteetti.

1500-luvun puolivälissä Agricolan oli luotava kokonaan uusi kirjakieli kutakuinkin tyhjästä. Kieli tarvitsee kuitenkin elämänkaarensa kaikissa vaiheissa uutteria ja rohkeita puolustajia - nimenomaan, jotta sen elämänkaaresta tulisi mahdollisimman pitkä. Kieli itsessään ei ole ainoa itseisarvo. Itseisarvoja ovat myös ne oikeudet ja se kulttuuri, jotka kieli suo käyttäjilleen. Yhteistä useimmille kielille, myös suurille sellaisille, on niiden asema enemmistökielenä yhtäällä ja vähemmistökielenä toisaalla. Lisäksi vahva äidinkieli on kaiken muun oppimisen perusta, riippumatta siitä, mistä maasta, koulusta tai päiväkodista on kyse.

Eurooppalaisen yhteistyön ja EU:n arkkitehdit ovat omistautuneet tehtävälleen täysin tietoisina maanosan kielellisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. Kansalaisilla - ja varsinkin kaikilla Euroopan vähemmistöillä - on siksi täysi oikeus odottaa Mikael Agricolan kaltaista määrätietoisuutta ja avoimesti julkituotua poliittista tukea oikeuksilleen.

Ahvenanmaalla on, kuten kaikki tiedämme, ainutlaatuinen kielellinen asema. Kansainvälisten takuiden ja Ahvenanmaan itsehallintolain nimenomaisten säännösten mukaan maakunta on tunnetusti yksikielisesti ruotsinkielinen. Samalla ahvenanmaalainen itsehallintojärjestelmä edellyttää jatkuvaa vuoropuhelua ja laajaa yhteistyötä ennen kaikkea valtiovallan ja sen eri virastojen kanssa. Olisi hyvä, jos ahvenanmaalaiselta taholta aktiivisesti sitouduttaisiin ja osallistuttaisiin työhön elävän kaksikielisyyden turvaamiseksi Suomessa.

Vaikuttaa siltä, että keskustelu virallisten kielten rajoittamisesta unionissa olisi vaimennettu ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkamaan. Tämä on hyvä asia, unionin on selvittävä sekä laajentumisesta että tehostetusta päätöksenteosta ilman, että kielten tasa-arvoisesta asemasta tingitään. Tämä pätee myös siinä tapauksessa, että päädyttäisiin syvennettyyn integraatioon Euroopan tasolla suoran parlamentaarisen järjestelmän myötä.

Omaa kielilakiamme uudistetaan. Tässä on osin kyse vanhan lain uudistamisesta, mutta varsinainen syy on, että uudet perustuslain säännökset on aineellistettava. Kun perustuslaissa nykyään puhutaan "julkisen vallan" velvollisuudesta huolehtia molempien kansalliskieliryhmien tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan, kyseessä on tietoisesti laajennettu velvollisuus aikaisempaan verrattuna. Ilmaisun taustalla on pitkälti se tosiasia, että kasvava osa yhteiskuntapalveluista tuotetaan nykyään tulosvastuisissa liikelaitoksissa tai yhtiöissä, joissa valtio on vain yhtenä osakkaana.

Tärkeä käytännön tavoite on osoitettujen puutteellisuuksien poistaminen mitä tulee esimerkiksi oikeuteen käyttää äidinkieltä hoidossa ja oikeudenkäynnissä. Myös kielilainsäädännöllä on oltava käytännön vaikuttavuutta, jotta kansalaiset voisivat puolustaa oikeuksiaan. Tässä on syytä muistuttaa, että perustuslaki nykyään suomen ja ruotsin ohella tuo esiin myös muiden kieliryhmien oikeudet. Näistä kieliryhmistä saamelaiset, romanit ja viittomakieliset mainitaan suoraan.

Kieliopetuksen kannalta kaikki nämä tosiasiat viittaavat mielestäni samaan suuntaan; tarvitsemme enemmän kieliopetusta kaikille, emme vähemmän. Tämä pätee Ahvenanmaalla, koko Suomessa ja EU:ssa.

Ruotsin kielen asema maassamme on vahva. Oikeus palveluihin lapsuudesta vanhuuteen on turvattu. Päivähoitoa, kouluja, mahdollisuuksia korkeampiin opintoihin, sairaanhoitoa ja vanhustenhuoltoa täytyy olla saatavilla ruotsiksi maassamme. Jotta tämä onnistuisi ja olisi osa pysyvää kehitystä tarvitaan luonnollisesti myös äidinkieleltään suomenkielisiä henkilöitä, jotka osaavat ruotsia.

Tulokset Suomenruotsalaisten kansankäräjien viime vuosina tekemistä tutkimuksista suomenruotsalaisiin kohdistuvista asenteista ovat olleet toiveita herättäviä. Suhtautuminen suomenruotsalaisiin ja heidän kulttuuriinsa on ylimalkaan myönteistä. Ehkä huolestuttavinta on, että välinpitämättömien osuus on suurin nuorimmissa ikäluokissa, vaikka enemmistö tässäkin ryhmässä pitää ruotsin kieltä ja ruotsinkielistä kulttuuria tärkeinä. On ilmeistä, että tarvitaan panostuksia ruotsin kielen vetovoiman lisäämiseksi nuoremmissa ikäluokissa. Suurempi panostus kielikylpyihin päiväkotitasolla voisi ehkä madaltaa kynnystä tässä suhteessa. Mitä aikaisemmin toinen kieli tehdään osaksi arkea, sitä luontevammaksi muodostuu käsitys tästä kielestä ja kulttuurista. Laajemmasta näkökulmasta katsottuna ruotsi on usein avain lähempään yhteistyöhön Pohjoismaissa.

Olemme tuoneet ja meidän tulisi myös jatkossa yhä enenevästi tuoda esille toimiva kaksikielisyytemme eurooppalaisella tasolla. Kaksi kieltä ja kaksi kulttuuria voi elää rinnakkain hedelmällisessä vuorovaikutuksessa.

Vaikka ruotsin kieli ja suomenruotsalaiset ovat tänä päivänä osa monen suomalaisen arkea, he eivät ole täysin osallisia tästä arjesta. Näyttäisi siltä, että kieliryhmien välillä olisi vaikeasti ylitettävä kynnys.

Professori Erik Allardtin analyysit eri tutkimuksista, esimerkiksi "Stadin ruotsi" -tutkimuksesta, antavat selvän kuvan suomenkielisten myönteisestä suhtautumisesta suomenruotsalaisiin. Tunnetun valtakunnallisen sanomalehden sanoja vapaasti mukaillen - antakaa meille mahdollisuus rakastua suomenruotsalaiseen. Tai suoremmin - antakaa meille suomea äidinkielenämme puhuville mahdollisuus käyttää ruotsia. Itselläni on kokemusta siitä, että suomenruotsalaiset eivät "anna" minun puhua ruotsia. Esimerkkejä on myös lähipiirissäni - jossa ollaan liian taipuvaisia vaihtaa suomeen. On suomenruotsalaisten tehtävä hyödyntää tämä potentiaali ja esimerkiksi jokapäiväisessä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa puhua äidinkieltään. Pitäkää puolenne - asia on pitkälti itsestänne kiinni!

Suomenruotsalaisilla kansankäräjillä on tärkeä tehtävä täytettävänään siltojen rakentamisessa suomalaisten ja suomenruotsalaisten välillä. Tässä työssä on itse asiassa kyse suvaitsevaisuuden lisäämisestä. Kansankäräjien suunnittelema kampanja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi kansanryhmien välillä ja sitä myötä myös yhteiskunnassa ylipäätään saa täyden tukeni.

Näillä sanoilla toivotan täysistunnolle menestystä ja julistan Suomenruotsalaisten kansankäräjien täysistunnon avatuksi.