Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Groningenin yliopistossa Alankomaissa 16.12.2006

(puheen kieli englanti)

Minulla suuri ilo ja kunnia vierailla Groningenissa ja puhua täällä Groningenin yliopistossa. Suomen innovaatiotoimintaa ja opetusjärjestelmää kohtaan on kohdistunut laajaa kansainvälistä kiinnostusta viime vuosina. Useat delegaatiot ovat vierailleet maassamme ja tutustuneet niin kutsuttuun ”Suomen malliin”. Olen tietoinen Alankomaiden ja Suomen välisestä tiiviistä vierailuvaihdoista. Molempien maiden intressinä on oppia toisiltaan. Ainoastaan kaksi kuukautta sitten, lokakuussa Groningenin yliopiston edustajat vierailivat yhdessä muiden Alankomaiden yliopistojen edustajien kanssa Suomessa. Myös professori Bart van Ark tästä yliopistosta vieraili Suomessa kuluvalla viikolla ja piti luennon tuottavuudesta, kasvusta ja innovaatiosta.

Mielestäni tämä yhteinen intressi osoittaa, että Alankomailla ja Suomella on paljon yhteistä. Olemme molemmat pohjoiseurooppalaisia valtiota ja Euroopan unionin jäsenmaita. Molemmat maat ovat sitoutuneet Lissabonin strategian toteuttamiseen ja ovat aktiivisia globaaleissa kysymyksissä. Maiden välillä on toki myös eroavaisuuksia.

Haluaisin tuoda esille kokemuksiamme siitä, miten rakennetaan tietoon pohjautuvaa taloutta, joka perustuu sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Suomalainen lähestymistapa korostaa vision kehittämisen, luovuuden edistämisen ja konsensuksen rakentamisen merkitystä.

Meitä suomalaisia on vain viisi miljoonaa ja Suomi on pinta-alaltaan suhteellisen suuri maa, joten emme voi kilpailla niinkään määrällä kuin laadulla. Siihen tarvitaan osaamista, joka puolestaan onnistuu sijoittamalla koulutukseen, tutkimukseen ja kehitystoimintaan sekä innovaatioiden edistämiseen.

* * *

Meiltä kysytään usein, miten Suomen oli mahdollista kehittyä teknologiaintensiiviseksi, tietoon pohjautuvaksi taloudeksi lyhyellä aikavälillä 1990-luvun lopulla ja uuden vuosituhannen alkuvuosina. Todellisuudessa asia on päinvastoin: järjestelmän rakentaminen on kestänyt verrattain kauan.

Vuosikymmenten ajan suomalaiset ovat olleet uusien tekniikoiden nopeita soveltajia. Vaativissa ilmasto-olosuhteissa kamppailevalla pienellä kansalla ei yksinkertaisesti ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin uusien tekniikoiden soveltaminen mahdollisimman nopeasti. Esimerkiksi Finlaysonin kutomosaliin asennettiin sähkövalaistus ensimmäisenä Pohjois-Euroopassa. Ainoastaan kuusi vuotta sen jälkeen, kun Bell oli patentoinut keksintönsä, Suomen suurimmissa kaupungeissa oli jo toimivat puhelinyhtiöt. 1920-luvun alussa Suomessa toimi sekä kansallinen lentoyhtiö että radioyhtiö. Myöhemmin Suomesta tuli edelläkävijä kännyköiden ja internetin käytössä.

Merkittävä tekijä Suomen ”menestystarinassa” on se, että suomalaisessa yhteiskunnassa on perinteisesti arvostettu koulutusta, tiedettä ja tutkimusta, ja niistä on siten tullut poliittisia prioriteetteja. Myös julkisen ja yksityisen tahon kumppanuuksia on perustettu, kun niiden on katsottu olevan sopivia.

Vakiintuneilla ja hyvin toimivilla työmarkkinasuhteilla on myös tärkeä asema ja ne mahdollistavat laajan sopimustoiminnan. Työmarkkinakeskusjärjestöt tekevät tulosopimuksia, joissa sovitaan raamit liittotason sopimuksille muun muassa palkankorotusten suuruudesta sekä sosiaali-, eläke- ja koulutuseduista. Hallitus on aktiivisesti tukenut neuvotteluprosessia maltillisten sopimusten saavuttamiseksi. Lähes kaikki työelämään liittyvä lainsäädäntö valmistellaan kolmikantaisesti hallituksen, työnantaja- ja palkansaajajärjestöjen yhteistyönä. Tämä lähtökohta pätee yhä, vaikkakin siitä käydään paljon keskustelua. Se on edistänyt myönteisen sosiaalisen ja taloudellisen infrastruktuurin kehittämistä Suomen taloudelle ja yhteiskunnalle sekä kansallisen innovaatiojärjestelmän syntymistä.

Laaja konsensus koskien koulutuksen ja tutkimuksen merkitystä johti suomalaisen korkeakoulujärjestelmän huomattavaan laajentamiseen viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla. Tällä uudistuksella on ollut erittäin tärkeä merkitys Suomen kehittymisessä, kun otetaan huomioon Suomen suuri koko.

Nykyinen tutkimus- ja tuotekehityspolitiikkamme on peräisin 1980-luvun alusta. Sen muotoutumiseen vaikutti suuresti huomio siitä, ettei Suomi voisi kilpailla menestyksekkäästi luonnonvaroihin perustuvalla teollisuudella. Tieto ja tekniikka nähtiin aloina, joiden varaan tulevaisuusstrategiamme voitaisiin rakentaa. Kaikki yhteiskunnan merkittävät julkiset ja yksityiset toimijat osallistuivat Suomen mallin kehittämiseen. Samalla vuosikymmenellä perustettiin sekä Tekes että kansallinen teknologianeuvosto. Kaikki tämä tarkoitti käsitteiden, kuten “tietoyhteiskunta” ja ”tietoon pohjautuva talous” liittämistä suomalaiseen politiikkaan.

Nyt 25 vuotta myöhemmin Suomi ei ole vain yksi maailman avoimimmista talouksista, vaan se kuuluu myös johtaviin tietoon pohjautuviin talouksiin. Suomi sijoittuu kärkisijoille monissa kansainvälisissä vertailuissa koskien esimerkiksi kilpailukykyä, ympäristön kestävyyttä, teknologiaa, teollisuuden ja tieteen välisiä suhteita sekä tutkimus- ja kehitystoimintaan käytettävää rahoitusta. Tutkimus- ja kehitystoiminnan menojen osuus bruttokansantuotteesta on tänään maailman suurimpia – noin 3,5 %. Tämä luku ylittää reippaasti EU:n asettaman tavoitteen. Julkiset investoinnit tutkimus- ja kehitystoimintaan kasvoivat jopa syvän laman aikana 1990-luvulla.

Menestys ei ole riippuvainen ainoastaan päätöksenteosta ja oikeiden kehityspolkujen valinnasta oikeaan aikaan, tarvitaan myös onnea. Tieteellisessä ja teknisessä kehityksessä edistyminen on usein hidasta ja se tapahtuu askeleittain. Voidaksemme hyödyntää tutkimuksen todellisia hyötyjä meidän täytyy olla kärsivällisiä ja kaukokatseisia, ja meidän tulee panostaa kestävällä tavalla koulutukseen, tieteeseen ja tekniseen kehitykseen.

* * *

Haluaisin korostaa, että avainsana on koulutus. Koulutus vaikuttaa sekä innovaatioiden määrään että kysyntään. Uusia tekniikoita ei voida soveltaa tuotannossa ilman riittävästi koulutettua työvoimaa. Myös kysyntä on tärkeää, sillä innovaatioita ei synny ilman aktiivisia ja vaativia asiakkaita ja kuluttajia, jotka usein ovat koulutettuja ihmisiä.

Suomessa elinikäiselle oppimiselle on annettu erityinen arvo. Ilman hyvin koulutettua työvoimaa Suomen elinkeinoelämä ei ole kilpailukykyinen eikä julkinen sektori pysty tuottamaan laadukkaasti ja tehokkaasti palveluitaan. Koulutus on siis keino yhteiskunnalle ja sen eri sektoreille vastata muutoksiin.

Koulutus vahvistaa ihmisen oikeutta itsemääräämiseen ja kykyä tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja. Samalla koulutus antaa ihmiselle mahdollisuudet käyttää omaa osaamistaan ja taipumuksiaan parhaalla mahdollisella tavalla itsensä, perheensä ja yhteiskunnan hyväksi. Työelämässä koulutus on tähän asti ollut melko tehokas rokotus työttömyyttä vastaan ja takuu hyvästä palkkakehityksestäkin.

Koulujärjestelmämme lähtökohtana on tarjota koulutusmahdollisuudet kaikille asuinpaikasta, sukupuolesta, taloudellisista lähtökohdista, kulttuuritaustasta tai äidinkielestä riippumatta. Jokaisen oikeus maksuttomaan perusopetukseen turvataan perustuslaissa. Suomi on menestynyt hyvin kansainvälisissä vertailuissa, oli sitten kysymys yhteiskunnallisesta tasa-arvosta tai yleissivistävän koulutuksen oppimistuloksista.

Suomi asetettiin kärkeen OECD:n PISA-tutkimuksissa vuosina 2000 ja 2003 15-vuotiaiden osaamisessa matematiikan, luonnontieteiden ja lukutaidon sisältöalueilla. Muita huippumaita olivat Aasian maat, kuten Japani ja Korea. Ainutlaatuista Suomen tapauksessa on se, että erot koulujen ja oppilaiden välillä ovat pieniä.

* * *

Taloudellisen menestyksen kannalta tietyt sosiaaliset ja institutionaaliset innovaatiot ovat yhtä tärkeitä kuin tekniset innovaatiot. Tutkijat ovat jo kauan yhdistäneet hyvän hallinnon ja alhaisen korruptiotason tietoon pohjautuvan talouden käsitteeseen. Suomessa korruptio on hyvin vähäistä – ja tiedän, että myös Alankomaat on menestynyt hyvin näissä tutkimuksissa. Hyvällä hallinnolla ja poliittisella avoimuudella on erittäin tärkeä merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa.

Hyvinvointiyhteiskunta ja kilpailukyky eivät ole toisiaan poissulkevia. Uskon lujasti, että maamme menestykseen tietoyhteiskuntana on vaikuttanut se, että Suomi on perustanut järjestelmänsä niin kutsuttuun pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntamalliin, joka perustuu vahvaan demokratiaan, yhteisvastuuseen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Ihmiset arvostavat opetus-, sosiaali- ja terveyspalveluja, joiden ylläpitämiseksi tarvittavia veroja ollaan valmiimpia maksamaan kuin monessa muussa maassa. Julkinen sektori on suhteellisen laaja ja lisäksi melko avoin ja tehokas.

Suomessa sekä palkansaajien että työnantajien järjestäytymisaste on varsin korkea verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan. Työsuhteista suurin osa on vakinaisia, vaikkakin lyhytaikaiset työsuhteet ovat viime vuosina yleistyneet ja tämä on aiheuttanut jonkin verran ongelmia. Osa-aikatyö ei ole yhtä yleistä kuin muualla Euroopassa. Perhevapaiden, päivähoitojärjestelmän ja kouluruokailun ansiosta naiset osallistuvat aktiivisesti työelämään ja käyvät kokopäivätyössä. Tytöt menestyvät hyvin koulussa ja suomalaiset työikäiset naiset ovat yleensä jo korkeammin koulutettuja kuin miehet. Uskon vahvasti, että naisten osallistuminen täysipainoisesti yhteiskuntaan on ihmisten tasa-arvon kannalta oikein, ja samalla se on lisännyt myös kilpailukykyä. Suomessa haasteena onkin auttaa poikia. Useimmat koulupudokkaat ovat poikia ja he ovat vaarassa joutua pitkäaikaistyöttömiksi ja syrjäytyä tulevaisuudessa.

* * *

Tiedon hankkiminen on keskeinen tekijä talouskasvun ja sosiaalisen kehityksen kannalta kaikkialla maailmassa. Globalisaatio tarkoittaa, että tieto, uudet ideat ja innovaatiot leviävät nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Oikeudenmukaisemmassa globalisaatiossa tieto- ja viestintätekniikat voivat tarjota tehokkaita keinoja kehitysmaille kehityksen nopeuttamiseksi ja auttaa globaaliin talouteen sopeutumisessa. Kehittyneille maille tietoon pohjautuva ja sosiaalisesti oikeudenmukainen talous antaa mahdollisuuksia erikoistumisen edistämiseen ja tuottavuuden parantamiseen. Inhimillinen ja tietoon pohjautuva pääoma on ainoa resurssi, joka voi kasvaa rajatta.

Kohtaamme Suomessa ja Euroopassa samanlaisia haasteita. Meidän tulee ensinnäkin vastata kiristyvään kansainväliseen kilpailuun. Toiseksi väestömme ikääntyy hyvin nopeasti – Suomessa jopa nopeammin kuin muualla Euroopassa. Kolmanneksi meidän tulee vastata ekologisiin haasteisiin koskien erityisesti ympäristön tilaa, ilmastonmuutosta ja energialähteitä.

Unionilla on hyvät mahdollisuudet menestyä globalisaatiossa. On tärkeää, että meillä on yhteiset tavoitteet ja päämäärät EU-tasolla. Ja meillähän on sellainen ohjelma, joka sisältää tällaisen yhteisen lähestymistavan: Lissabonin strategia.

Unionin kehitys ei ole kuitenkaan vastannut alkuperäisessä Lissabonin strategiassa vuonna 2000 asetettuja kunnianhimoisia tavoitteita. Strategia ei ole ongelma, vaan se, ettei sitä ole toteutettu jäsenvaltioissa tarpeeksi tehokkaasti. Nyt Lissabonin strategiaa on uudistettu siten, että jäsenmaat saavat itse päättää kiireellisimmistä toimista kasvun ja työllisyyden edistämiseksi. Toivon, että strategian toimeenpano saisi nyt vauhtia ja ettemme jättäisi huomiotta kestävän kehityksen, innovaation ja sosiaalisen koheesion keskeisiä tavoitteita. Lissabonin strategia on myös oppimisprosessi. Ehkäpä meidän tulisi suhtautua myönteisemmin ”naming and shaming” –politiikkaan, kuten Wim Kok ehdotti Lissabonin strategiaa koskeneessa raportissaan.

Lissabonin strategia vastaa hyvin Suomen tavoitteita ja olemme erittäin sitoutuneita sen toteuttamiseen. EU-puheenjohtajuuskaudellamme olemme keskittyneet tarpeeseen kehittää innovaatiokykyä Euroopassa ja lisätä investointeja inhimilliseen pääomaan sekä elinikäiseen oppimiseen.

Globalisaatio on muuttanut maailmaa eikä vain taloudessa. Eurooppalaiset muuttavat maasta toiseen ja muuttoliike Eurooppaan on entistä vilkkaampaa. Meidän tulee olla avoimia oppimaan toinen toisiltamme ja löytämään globaalin yhteistyön ja kumppanuuksien mahdollisuudet – sekä toimia yhdessä oikeudenmukaisemman globalisaation puolesta ja kestävän kehityksen tukemiseksi meidän kaikkien hyväksi.