Tasavallan presidentti Tarja Halosen avajaissanat VIII Presidenttifoorumissa ”Suomen historian vaietut vuodet” 19.11.2008

(muutosvarauksin)

Toivotan kaikki osanottajat tervetulleiksi kahdeksanteen Presidenttifoorumiin. Aihe tämän päivän teemaan syntyi vähitellen Suomen historian merkkivuosia muistettaessa.

Jokainen sukupolvi kirjoittaa tietysti paitsi omaa historiaansa myös tulkitsee aiempia kirjoituksia. Kysymys ei ole vain tieteestä vaan myös kansakunnan muistista – jopa identiteetistä. Samoin historian kirjoituksessa syntyy kuva naapureista jopa ystävistä tai vihollisista lähellä ja kaukaa. Kansainvälinen yhteydenpito on tiivistynyt. Kuva maailmanmenosta saa uusia vivahteita ja kuin huomaamatta muuttuu kuva myös itsestämme.

Tänään aiheenamme on Suomen historian vaietut vuodet. Olen kutsunut teidät keskustelemaan pääasiassa ja esimerkinomaisesti kahdesta ajanjaksosta maamme historiassa: sisällissodasta ja jatkosodasta. Sisällissota ja jatkosota ovat Suomen historian käänne- ja kipukohtia.

Kumpaakin sotaa on tutkittu runsaasti vuosikymmenten aikana. Miksi siis nimi ”Vaietut vuodet”? Otan täyden vastuun otsikosta. Tutkimusaiheina ne eivät ole olleet vaiettuja, mutta vallitseva käsitys on eri vuosikymmeninä aika lailla vaihdellut.

Jokainen suomalainen saa kouluvuosinaan historianopetusta, joka kattaa myös nämä vaiheet maamme historiasta. Niistä on esitetty myös taiteen keinoin tulkintoja, jotka ovat ehkä historiantutkijoiden kirjoituksia tehokkaammin jättäneet jälkensä mielenmaisemaamme. Sukupolvien väliset erot ovat näkyvissä monissa kohdin. Eri sukupolvilla on erilainen kuva Suomesta ja Suomen historiasta, samoista tapahtumista. Nämä elävät yhtä aikaa, käsi kädessä. Kansallisteatterissa esitettävä, ohjaaja Kristian Smedsin tulkinta Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on saanut yhtä lailla kohua aikaan kuin kirja itse ilmestyessään vuonna 1954.

Sisällissota ja jatkosota ovat edelleen historiantutkimuksen kohteina. Useat erillistutkimukset ovat tuoneet lisävalaistusta tapahtumien kulkuihin ja myös vaikuttaneet kokonaiskuvaan. Tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet, että näinkin hyvin tutkituista kokonaisuuksista löytyy lukuisia tuntemattomia aiheita. Naiset ja lapset ovat usein jääneet tutkimuksesta sivuun.

Sisällissodan tapahtumat ovat olleet tänä vuonna erityisesti keskustelun aiheena. Tulihan sodasta kuluneeksi tänä vuonna 90 vuotta. Välittömästi sisällissotaan seuranneiden vuosien aikaista historiankirjoitusta on pidetty voittajien näkökulmasta tehtynä. Jaakko Paavolaisen tutkimukset 1960-luvulla antoivat aiheeseen toisenlaisen näkökulman.

Kaksi vuosikymmentä kansakuntaa jakaneen sisällissodan jälkeen Suomi puolustautui yhtenäisenä. Talvisodan henki ilmensi sitä, etteivät sovinnon sanat jääneet vain sanoiksi, vaan yhteiskunnallisiin uudistuksin oli kyetty.

Kansallista sovintoa rakennettiin myös symbolisesti. Vanhana ammattiyhdistysihmisenä muistan tammikuun kihlauksen ja eri osapuolten toiminnan yhteiskuntaa eheyttävästi. Ylipäällikkö Mannerheim lopetti talvisodan jälkeen puolustusvoimien lippujuhlan viettämisen toukokuun 16. päivänä. Sen sijaan hän määräsi toukokuun 19. päivänä muistamaan talvisodassa kaatuneita sekä kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneita. Olen itse tasavallan presidenttinä kunnioittanut tätä perinnettä laskemalla vuosittain seppeleen Hietaniemen hautausmaalla. Kukin muistaa siellä omia rakkaitaan.

On tärkeää, että suomalaiset tuntevat historiansa. Yhteiskunnan on osoitettava riittävät voimavarat oman historiansa tutkimiseen. Pidän hyvänä esimerkkinä valtioneuvoston vuosina 1998 – 2002 pääosin rahoittamaa Suomen sotasurmat 1914 – 1922 hanketta. Hanke laajensi tietopohjaamme vuoden 1918 sodan aiheuttaman kansallisen trauman purkamiseksi.

Jatkosota ja sotaan johtaneet syyt ovat olleet ehkä Suomen historian tarkimmin tutkittuja aiheita. Siitä huolimatta se kiinnostaa tutkijoita suuresti. Hyvä niin. Uudet tutkimukset ovat tuoneet päivänvaloon uusia näkökulmia ja yksityiskohtia. Myös perinteinen kokonaiskuva jatkosodasta on kyseenalaistettu tai hylätty.

Sain siitä omakohtaista opetusta, kun Ranskassa maaliskuussa 2005 pitämässäni ja asiantuntijoiden tarkastamassa puheessani sanoin, että meille toinen maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan. Kritiikkiä tuli vähän kotoa ja enemmän ulkomailta. Minusta puhe kuitenkin kuvasi ja kuvaa vieläkin suomalaisten tuntoja asiasta.

Pieni maamme taisteli molemmissa sodissa suurta ylivoimaa vastaan. Pidämme aiheellisesti näitä miehiämme ja naisiamme itsenäisyytemme pelastajina ja sankareina. Jatkosotatutkimus on kaivanut päivänvaloon sodan pimeän puolen: sota ei ole vain sankarillisuutta. Esimerkiksi sotavankien kohtelu ja ihmisluovutukset sodan aikana ja sen jälkeen ovat perustellusti otettu uusiksi tutkimuskohteiksi.

Naiset ja lapset aseellisissa konflikteissa ovat tulleet vasta viime vuosina suuremman mielenkiinnon ja kansainvälisen erityissuojelun kohteeksi Yhdistyneissä kansakunnissa. Myös Suomessa naisten ja lasten kohtalo on suhteellisen myöhään tullut mielenkiinnon kohteeksi. Sodan pitkät varjot viipyivät pitkään meidänkin maamme yllä.

Itse jatkosodan vuosina viimeisenä sotajouluna syntyneenä olen seurannut mielenkiinnolla, mitä tutkijoilla on sanottavaa lapsuus- ja nuoruusvuotensa sodan aikana tai jälleenrakennuksen vuosina eläneistä ja eläneille. Sota ei jättänyt jälkeään pelkästään rintamalla palvelleihin vaan myös suoraan ja välillisesti puolisoihin, lapsiin ja nuoriin – koko kansaan.

Menneiden vuosikymmenten vääryyksiä ei minun mielestäni ole mahdollista oikaista tuomioistuimen päätöksin ja suhtaudun varauksellisesti valtiojohdon anteeksipyyntöihin. Avoin yhteiskunta voi selvittää historiaansa tutkimuksen ja keskustelun keinoin – tuomalla yleiseen tietoisuuteen myös sellaisia asioita tai aiheita, joita aikaisemmin ei ole tiedetty, mielletty tai tohdittu kertoa..

Tämän päivän keskustelun aiheiksi olisi ollut tarjolla muitakin vaihtoehtoja. Aiheiden – ja myös keskustelijoiden valinta – on harkinnanvarainen asia. Minusta nämä aiheet ovat hyviä, koska ne ovat edelleen mielenkiintoisia ja niiden käsittelyssä on ollut aikoja jolloin kansa vaikeni kahdella kielellä.

Tärkeää on miettiä omaa suhtautumistamme tulevaisuuteen. Elämme niitä vuosia, jotka muutamaa sukupolvea myöhemmin voivat olla yhtä mielenkiintoisen tutkimuksen aiheina. Silloin saatetaan kysyä, että kuinka ette huomanneet tätä ja ajattelitteko todellakin näin.

Arvoisat osanottajat: sana on vapaa.