Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Berliinissä 24.11.2000 Quandt Stiftungin seminaari

(muutosvarauksin)

Neuvostoliitto on hajonnut, mutta Venäjäkin on pinta-alaltaan valtaisan laaja ja väestöltään suuri ja kirjava. Läpi historiansa äiti Venäjä on tutkaillut sekä itseään että pohdiskellut paikkaansa maailman kansojen joukossa. Tässä suhteessa tämän päivän keskustelut eivät ole poikkeuksellisia.

Perinteinen on myös suuri kysymys Venäjästä ja Euroopasta. Maan poliittinen johto on nykyisin suhteellisen yksimielinen siitä, että Venäjä on osa Eurooppaa. Hyvä näin, koska Venäjä, joka kokee olevansa osa Eurooppaa, ei sen eristämä, on kaikkien eurooppalaisten etu.

Venäjän päätös vuonna 1992 hakea Euroopan neuvoston jäsenyyttä ja hyväksyä vuonna 1996 liittymisensä ehtona koko joukon vaikeita reformivaatimuksia, olivat historiallisia. Tie demokratiaan, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen vähemmistöt mukaan luettuna sekä oikeusvaltioksi on jokaiselle haastava. Kun siihen liitetään vielä markkinatalouden luominen, on seuraavien vuosien agenda valmis.

Uskon, että Venäjän poliittinen johto on ymmärtänyt, että tuo valtava haaste on otettava vastaan, jotta maasta voisi tulla vakaa, hyvinvoipa ja kilpailukykyinen ei vain Euroopassa vaan myös globaalisti. Mutta riittääkö kärsivällisyys ja taito siihen, että uudistuksia näillä eri sektoreilla: demokratia ihmisoikeuksineen, oikeusvaltio ja talous pitää tehdä samanaikaisesti. Tai käyttääkseni hieman naisellista, mutta kuvaavaa sanontaa palmikoida yhteen, niin ettei mitään sektoria saa jättää jälkeen muista tai muuten se hetken päästä tuhoaa muidenkin sektoreitten tulokset.

Venäjä tietää suunnan ja tavoitteen, mutta venäläisen yhteiskunnan kehitys on erivauhtista, usein eri suuntaista ja joskus ristiriitaista. Yhtäältä aito kansalaisyhteiskunta näyttää kehittyvän vauhdilla, mutta toisaalta lehdistön vapautta pyritään rajoittamaan; maa on vakaampi kuin aikoihin, mutta samalla valta halutaan keskittää entistä tiukemmin; vaalit ovat arkipäivää, samalla valittuja aluejohtajia valvomaan asetetaan virkamiehiä; talouskasvu on nopeaa, mutta köyhyyden vähenemisestä on vähän merkkejä; Venäjä haluaa positiiviseen yhteistyöhön kansainvälisten kriisien ratkaisemiseksi, mutta pyrkii samanaikaisesti ylläpitämään omia etupiirejään.

Erilaiset kehitystrendit ja erilaiset signaalit eivät ole yllättäviä sellaisessa muutosvaiheessa, kuin Venäjä nyt on. Venäjä hakee suuntaansa eri osatekijöissä. Vastuu Venäjän kehittymisestä on venäläisillä, mutta me muut voimme tukea oikeana pitämäämme kehitystä.

Venäjän demokraattinen järjestelmä on toiminut perustuslain puitteissa. Maassa on järjestetty ja järjestetään vaaleja niin federaation kuin alemmilla tasoilla. Vaalit eivät ole sujuneet täysin ilman epäselvyyksiä, mutta laajamittaisia väärinkäytöksiä ei ole ilmennyt.

Venäjän kansalaisyhteiskunnan kehitys on edennyt harppauksin 1990-luvulla. Tämä ruohonjuuritason aktiivisuus jää usein poliittisiin mediatapahtumiin keskittyviltä tiedotusvälineiltä huomaamatta. Demokratian pienet askeleet eivät myy kuten korkean tason poliittiset spekulaatiot ja juonittelut. Mielipiteenvapaus ja tiedon hankinnan vapaus ovat jo nykyisessä mittakaavassa historiallisia saavutuksia.

Kansalaisyhteiskunnan orastavasta voimasta kertoo runsaan kahden miljoonan nimen kerääminen syksyn aikana kansanäänestyksen järjestämiseksi. Tavoitteena on kansanäänestyksen avulla palauttaa itsenäiset metsä- ja ympäristövirastot sekä kieltää ydinjätteen maahantuonti. Uutta on kansalaisten kiinnostus hallinnon ja lainsäädännön muutoksiin ja usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Ilahduttavaa on ihmisten valmius myös toimia vakaumuksensa mukaisesti. En muista tällaista aloitteellisuutta Venäjällä. Tämä on mielestäni sitä demokratiakehitystä jonka Venäjä on tavoitteekseen asettanut.

Suhtautuminen neljänteen valtiomahtiin kulkee kuitenkin eri polkua. Venäjällä ei näytä vallitsevan yhteisymmärrystä vapaan tiedonvälityksen merkityksestä toimivalle demokratialle ja taloudelliselle kehitykselle. Monet uskovat keskusjohtoisten kontrollijärjestelmien lisäävän vakautta ja laillisuutta paremmin kuin vapaan median kriittinen toiminta.

Venäjän talouden kasvuluvut ovat parhaat vuosikymmeniin. Venäjällä on mahdollisuus jatkuvaan kestävään kasvuun. Tämä edellyttää kuitenkin syvälle käyviä rakennemuutoksia, kuten taloudellisten toimijoiden yhdenvertaista kohtelua, hallintokäytännön avoimuuden lisäämistä, verouudistusta, maareformia ja pankkijärjestelmän luomista. Moderni tietoyhteiskunta ei voi perustua käskyille ja komennoille, vaan ihmisten vapaaehtoiselle, oikeudenmukaisesti säädellylle, toiminnalle

Venäjän oikeusvaltiokehitys on vielä hapuilevaa, kuten edellä sanotustakin käy ilmi. Venäjän johto on pyrkinyt vakauden lisäämiseen vahvistamalla keskusvaltaa ja korostamalla lakia ja järjestystä. Tämän tulisi ajan myötä johtaa oikeusvaltion syntymiseen Venäjällä.

Osana tätä prosessia Venäjällä on meneillään merkittävä lakiuudistus, jonka mukaan maa jaettaisiin 21 hallinto-oikeuspiirin ja näihin perustettaisiin riippumattomat piirihallinto-oikeudet. Onnistuessaan uudistus toisi ratkaisun kansalaisten ja yritysten eri viranomaisten kanssa kohtaamiin ongelmiin. Hallinto-oikeuksien tehtävänä olisi käsitellä muun muassa aluesubjektien virkamiesten toimia koskevia valituksia, paikallisen lainsäädännön toimivaltaisuutta, aluevaaleissa tapahtuneita rikkomuksia ja veroasioita.

Lakiesityksen taustalla on selkeä halu yhtenäistää viranomaistoimintaa maan eri puolilla. Tämä olisi merkittävä edistysaskel maassa, jossa asioita perinteisesti hoidetaan hallinnollisten määräysten, ei lakien puitteissa. Alueellisia hallinto-oikeuksia täydentämään tarvitaan luonnollisesti myös valtakunnan tasoinen hallinto-oikeus.

Me täällä tiedämme ja venäläiset tietävät itse, ettei Venäjällä ole oikotietä onneen. Muutokset vaativat valtavasti työtä eikä aikaa ole rajattomasti. Eurooppa integroituu nopeaa vauhtia eikä sekään voi jäädä odottamaan koska globalisaatio ei odota.

Mutta on myös meidän muiden eurooppalaisten ja EU:n etu, että Venäjä pärjää. Venäjää kannattaa auttaa ja tukea sen valtaisan kehitystehtävän toteuttamiseksi. Yhteistyö Euroopan neuvostossa erittäin tärkeää. Euroopan unionin kannattaa tukea sitä omien ohjelmiensa lisäksi.

Euroopan unionin ja Venäjän välisiä suhteita ohjaa vuoden 1997 lopussa voimaantullut kumppanuus- ja yhteistyösopimus. Käytännössä tavoitteenamme on lähes samanlainen suhde, kuin EU:lla on assosiaatiomaiden kanssa. Tämän yhteisen tavoitteen saavuttaminen edellyttää kovaa ja määrätietoista työtä molemmilta osapuolilta.

EU:n ja Venäjän välinen suhde tiivistyy entisestään Euroopan Unionin laajenemisen myötä. Suomen lisäksi Virolla, Latvialla, Liettualla ja Puolalla on yhteinen raja Venäjän kanssa. Näillä mailla on, Suomen tavoin, selkeä intressi kehittää EU:n ja Venäjän välisiä suhteita.

EU on Venäjän tärkein kauppakumppani ja partneri. Venäjän johto jakaa tämän käsityksen. Laajentumisen seurauksena EU:n osuus Venäjän ulkomaankaupasta voi nousta yli 50%:iin. Syntyvä keskinäisriippuvuus on ilmiö, jonka myönteisistä vaikutuksista me länsieurooppalaiset olemme voineet nauttia jo vuosikymmeniä.

Energiakysymykset nousivat näkyvästi EU:n ja Venäjän väliselle agendalle kuluvan syksyn aikana. Tämä alleviivaa pohjoisen ulottuvuuden aloitteen ajankohtaisuutta. EU:n yhteisellä Pohjoisen ulottuvuuden politiikalla pyritään luomaan edellytyksiä sekä taloudelliselle yhteistyölle että yhteisten terveys- ja ekologisten ongelmien ratkaisulle. Tukemalla EU:hun rajoittuvien Venäjän luoteis- ja pohjoisosien kehitystä, vahvistamme edellytyksiä myös laajemmalle EU:n ja Venäjän väliselle yhteistyölle.

EMUn suhteen Venäjä on ollut odottavalla kannalla. Ennen Euro-seteleiden ilmestymistä Suomen ja Saksan markkojen sekä frangien ja liirojen tilalle, on koko talous- ja rahaliitto abstraktio, joka koskee vain asiantuntijoita.

Venäjä on suhtautunut EU:n laajentumiseen samoin kuin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (CESDP) kehitykseen myönteisesti. Venäjällä nähdään usein keskisen Itäeuroopan maiden EU-jäsenyys vaihtoehtona niiden jäsenyydelle NATOssa. Vastaavasti EU:n kriisinhallintakyvyn kehittäminen saatetaan nähdä NATOn kanssa kilpailevana ja sitä heikentävänä toimintana. Tosiasiassa EU kehittää kriisinhallintaansa läheisessä yhteistyössä NATOn kanssa ja useat hakijamaat haluavat jäseniksi sekä Euroopan unioniin että NATOon.

Euroopan unionin ja Venäjän välinen sopimuspohja ja sen myötä yhteiset instituutiot ja työvälineet ovat kunnossa. Nyt on saatava kumppanuus ja yhteistyösopimuksessa yhteisesti tehdyt sitoumukset toteutumaan.

Monenkeskisten suhteitten lisäksi eri maiden bi-suhteilla on erittäin tärkeä asema. Ne luovat todellisen yhteistyön inhimillisen puolen. Kysymyshän on kuitenkin kansallisvaltioista. Saksa on aiheellisesti ylpeä omista Venäjä-suhteistaan ja voin myös sanoa näin olevan Suomen kohdalla.

Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat kuluneen vuosikymmenen aikana kehittyneet myönteisesti. Voidaan liioittelematta sanoa, että maittemme väliset suhteet ovat paremmat kuin koskaan. Poliittisen johdon säännönmukaisen vuoropuhelun lisäksi olemme tiivistäneet yhteistyötä Venäjän lähialueiden kanssa.

Aiemmin pienetkin käytännön ongelmat jouduttiin hoitamaan Moskovan kautta. Nyt voimme vuoden 1992 yhteistyösopimukseen pohjaten hoitaa esimerkiksi ympäristö-, koulutus- ja muuta yhteistyötä suoraan Venäjän rajaläänien kanssa. Tämä on merkittävä parannus aiempaan. Samalla on luotu yhteyksiä käytännön ongelmia ratkovien toimijoiden välille. Tätä mallia voidaan soveltaa yhteistyöhön myös muiden Venäjän rajanaapurien kanssa.

Näen Venäjän tulevan kehityksen kannalta tärkeimpänä maan sitoutumisen Eurooppaan. Tämä tarkoittaa sitoutumista yhteisiin arvoihimme: demokratiaan, markkinatalouteen ja oikeusvaltioon. Tämä tarkoittaa myös Venäjän olemista eurooppalainen valtio, osa yhteistä mannertamme, osapuoli eurooppalaisissa sopimuksissa, järjestöissä ja prosesseissa. Olemme varmasti yhtä mieltä siitä, että tälle tielle ei ole uskottavia vaihtoehtoja.