Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Suomalaisen Työn Liiton arvoseminaarissa 3.12.2010 Säätytalolla

(muutosvarauksin)

Globalisaation nousun myötä 1980- ja 90-luvuilla levisivät opit, jonka mukaan kansallisvaltio olisi aikansa elänyt. Yritysten kansainvälistyminen ja globaalin finanssiarkkitehtuurin suhteellisen kontrolloimaton synty siirsi valtaa kansallisilta päätöksentekijöiltä. Kansallisvaltion normit koettiin lähinnä esteinä talouskasvuun ja talouspoliittinen liberalismi eli nousukauttaan. Suomessakin oli aika paljon näitä politiikkoja ja talousasiantuntijoita, jotka näkivät vain globalisaation edut.

Siirtyminen 1990-luvun lamasta uuteen nousuun monipuolistamalla vientiteollisuutta erityisesti uuden teknologian alueille vahvisti suomalaisten globalisaatiouskoa. Puheet työpaikkojen siirtymisestä halvemman työvoiman maihin kuitattiin lohduttamalla, että enemmän työpaikkoja syntyy uusille vientialoille. Sen paremmin julkista kuin yksityistäkään palvelusektoria ei paljon arvostettu.

Sen sijaan edellytettiin talvisodan henkeä laman voittamiseksi. Tällöin tehtiinkin varsin maltillisia tulopoliittisia sopimuksia. Talouselämän toipuminen 1990-luvun lamasta olikin suhteellisen nopea, mutta työttömyys ja sen mukana köyhyys jäi pitkäaikaiseksi vieraaksi. Kitsaus, ellen sanoisi suoraan kovuus, jäi suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan taloksi sen jälkeenkin, kun vaurastumisen myötä rahaa olisi taas ollutkin.

Kuten nyt talouspoliittisessa keskustelussa on moni tuonut esille, pitkään jatkunut veroprogressiota purkanut politiikka ei tasaa tuloeroja ja on tuonut valtiolle lisäksi suhteellisesti vähemmän varoja sosiaali- ja terveydenhuoltoon, koulutukseen tai kulttuuripolitiikkaan kuin aikaisemmin. Tutkimuspolitiikassakin valtion osuus ei ole kehittynyt niin hyvin kuin kansainvälisistä vertailuluvuista, joissa on mukana mm. Nokian tutkimustoiminta, voisi kuvitella.

Kansainvälisen työjärjestön ILOn globalisaation maailmankomissio, jossa olin rinnakkaispuheenjohtajana Tansanian silloisen presidentin Benjamin Mkapan kanssa, totesi yksimielisesti, että päinvastoin kuin aikaisemmin oli väitetty, vahva kansallisvaltio on sekä mahdollinen että toivottava globalisaation aikana. Se itse asiassa on ainoa, joka voi nykytilanteessa tehdä kansainvälisesti sitovia sopimuksia ja siten suojata ihmisiä ja yrityksiä. Euroopan unionin jäsenmailla on nyt mahdollisuus käyttää myös Unionia edustajanaan – mutta sekin edellyttää jäsenvaltioiden myötävaikutusta.

Ilmestyessään vuonna 2004 raportti ja sen suositukset saivat paljon myönteistä huomiota osakseen ja se hyväksyttiin myös osaksi YK:n Millenium-tavoitteiden toteuttamista. Raportin johtopäätöksissä hahmoteltu kansainväliseen yhteistyöhön halukas valtio, joka osaisi yhteisvastuullisesti ottaa kannettavakseen väestön kouluttamisen sekä terveydenhuollon ja sosiaalisen turvallisuuden, muistuttaa varsin paljon vanhaa tuttua pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntamallia.

Koko 2000-luvun ihmisiä on kovasti puhuttanut vastuu ympäristöstä – osin sellaisenaan, osin huolena laiminlyöntien mahdollisista vaikutuksista ihmisten omaan terveyteen ja viihtyvyyteen. Ihmiset tuntuvat aikaisempaa valistuneemmilta omien kulutustottumustensa vaikutuksesta ympäristöasioihin, vaikka sitten aktiivisuudesta muuttaa niitä on monensuuntaista kokemusta. Olen itse kyllä aika optimistinen tässä suhteessa. Tietysti juuri nyt vellova jätevesikeskustelu voi kyllä aiheuttaa ihmisille melkoista turhautumista.

Mielestäni pitää olla erittäin tarkka sen suhteen, mitä kysyjät tai vastaajat ovat tarkoittaneet byrokratialla. Yleensä hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamat palvelut nauttivat korkeaa arvostusta eikä niiden yksityistäminen saa suosiota. Sen sijaan jonot, odottaminen puhelimessa, etuisuuksien yhdistäminen jne. ovat lähes pysyvästi moitelistalla. Osin kritiikki on varsin aiheellista, mutta toisaalta joiltakin olisi voinut lausunto vähän pehmentyä, jos olisi asunut jonkin aikaa edes EU:n muissa jäsenvaltioissa.

Medialla on suuri vaikutus siihen, mikä koetaan epäkohdaksi. Julkisuudessa esillä olleet puutteet nousevat niidenkin listoille, joita asia ei koske. Tämä on ihan hyvä piirre yhteisvastuun kannalta. Ongelma on toisaalta se, että sellaiset yhteiskunnalliset epäkohdat, joille kukaan ei halua antaa kasvojaan ei saa näitä puoltopisteitä. Esimerkiksi mielenterveyden epäkohtien tai päihdehuollon ja huumehoidon korjaaminen voisi vähentää kärsimystä ja menoja myös esimerkiksi lastensuojelussa.

Eri tutkimusten mukaan siis Suomenkin kehitys on varsin kaksijakoista. Taloutemme on suhteellisen hyvässä mallissa kansainvälinen talouskriisi huomioon ottaen. Historiallisesti olemme nousseet hämmästyttävällä tavalla maailman kärkisijoille hyvinvoinnissa. Toisaalta olemme ehtineet hävittääkin eräitä mitalisijojamme. Newsweek julisti Suomen maailman parhaaksi maaksi syntyä tänä vuonna. Lehden vertailutiedot koskivat muun muassa koulutusta, terveydenhuoltoa ja poliittista ympäristöä ja vakautta. Hyvästä PISA -menestyksestä huolimatta suomalaiset koululaiset viihtyvät huonosti koulussa Unicefin mukaan. Lisäksi yliopistomme eivät ole aivan kansainvälisessä kärjessä.

Olimme aikanaan Maailman terveysjärjestön julistama terveydenhuollon mallimaa ja nyt olemme jossakin 10. ja 20. sijan välillä. Kukaan ei taida enää matkustaa Suomeen katsomaan tietotekniikan ihmemaata. Vähiten korruptoituneiden maiden listalla olemme pudonneet kärjestä jonnekin kuudennen sijan tienoille.

Menestyksiäkin on Newsweekin mittauksen lisäksi. YK:n kehitysohjelman Human Development Indexissä olemme sijalla 12 Luxemburgin jälkeen ja ennen Yhdysvaltoja. Siinä mittauksessa meidän asemaamme pudottaa eniten miesten keskimääräinen elinikä. Eräissä mittauksissa olemme Tanskan ohella maailman onnellisimpia ihmisiä, mutta hieman toisenlaisilla onnellisuusmittauksilla kärjessä ovatkin jotkin Karibian saarivaltiot ja Pohjoismaat ovat 50. sijan tienoilla.

Tällaisista tutkimuksista tulee kysyttyä; kuka kertoo, mitä onnellisuus on? Kyse on aina siitä, mihin huomio kiinnitetään. Ehkä tällä hetkellä Suomen hyvinvointia eniten uhkaavia tekijöitä on tuloerojen ja sen myötä myös terveyserojen kasvu. Ne ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa.

Siis eurooppalaisessa perspektiivissä Suomi on vielä pienten tuloerojen ja pienen köyhyyden maa. Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Useissa Eurostatin tilastoinnissa Suomi on jo saanut kyseenalaista kunniaa maana, jossa köyhyys ja eriarvoisuus ovat kasvaneet muita nopeammin. Myös OECD on kiinnittänyt huomionsa Suomen tilanteeseen. Rikkain kymmenys on rikastunut edelleen aivan omaa tahtiaan kun taas pienituloisimmassa kymmenyksessä ei ole tapahtunut mitään merkittävää parannusta.

Tutkimuksessa Suomi suomalaisten silmin todetaan, että suomalaiset haluaisivat pitää parempaa huolta vanhuksista, parantaa elämän laatua, estää köyhyyttä ja lisätä demokratian toimivuutta. Työ tuo ihmisille toimeentulon ja useat kokevat samalla olevansa hyödyllisiä. Ei siis ole ihme, että työttömyys aiheuttaa huolia. Tutkimus tuo esille sen, että suomalaiset haluavat säilyttää hyvinvointiyhteiskuntansa.

Suomalaisten käsitys omasta maastaan on tervetullut raportti ja oikeaan aikaan, ovathan eduskuntavaalit ensi keväänä. Lisäksi vastaukset kertovat järkevistä ja vastuunsa tuntevista ihmisistä. Toivon, että hyvinvointiyhteiskunnan repeily ja siitä kannettava huoli näkyy myös ensi kevään vaaleissa. Vastausten tulkinnoissa näkyy varmasti erilaisia mielipiteitä. Sitä ei pitäisi pelätä. Nykyaikaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa se on luonnollista, mutta jos halutaan vakavasti saada aikaan myös tuloksia, pitää keskustelua jatkaa yhteistenkin tavoitteiden löytämiseksi. Se auttaisi suomalaisia viihtymään omassa maassaan, parantamaan yhteistä maailmaa ja rakentamaan ehkä sitä kaivattua brändiäkin.