Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Åbo Akademin vuosijuhlassa lauantaina 11.11.2000

Suomen asema tietoyhteiskuntakehityksen huippumaana ei ole meille suomalaisille mikään uutinen. Se on lähtökohta, josta käsin me itse mielellämme tarkastelemme tulevaisuuden haasteitamme. Asemamme ja pyrkimyksemme on havaittu myös kansainvälisesti.

Kun runsaan viiden miljoonan kansakunta on ollut taimitarhana ei ainoastaan Nokialle vaan myös koko joukolle muita uuden teknologian yrityksiä, jotka pärjäävät maailmanlaajuisessa kilpailussa, on se huomion arvoinen asia. Suomi on lisäksi noussut tutkimus- ja kehittämistoiminnan 3,1 prosentin bruttokansantuoteosuudella kansainvälisessä vertailussa maailman kärkimaiden joukkoon. Tämä osoittaa uskoa tulevaisuuteen ja halua jatkaa kehityksen kärjessä.

Tähänastinen onnistumisemme tai tulevaisuuden uskomme ei rakennu kuvitelmaan muita älykkäämmästä kansakunnasta vaan käytettävissä olevien resurssien kokonaisvaltaiseen käyttöön ja tehokkaaseen yhteistyöhön. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamallimme mahdollistaa yleisen koulutusjärjestelmän avulla koko kansan lahjakkuuden käyttöönoton monia muita maita paremmin. Sen lisäksi valtiovalta voi halutessaan edistää hyvinkin tehokkaasti yhteistyötä yritysten, yliopistojen, erilaisten tutkimuslaitosten ja muiden intressitahojen välillä.

Pidän erittäin tärkeänä sitä, että valtiovalta eli puhujan lisäksi hallitus ja eduskunta ovat ottaneet omakseen koulutuksen ja tutkimuksen turvaamisen. Hallituksen viime kevään periaatepäätös eli ns. tulevaisuuspaketti pyrki yliopistojen perusrahoituksen jälkeenjääneisyyden korjaamiseen sekä alueellisen tasapainon vahvistamiseen. Voin arvata, että suuremmallekin rahamäärälle olisi löytynyt järkevää käyttöä yliopistomaailmassa.

Yliopistojen ja muun yhteiskunnan välinen vuorovaikutus on viime vuosina tiivistynyt ja tiivistynee edelleen. Tämä on myös kansainvälinen suunta. Tämän kehityksen osana on myös ulkopuolisen rahoituksen osuus kasvanut suomalaisissa yliopistoissa. Samoin elinkeinoelämää melko välittömästi palveleva tutkimustoiminta on lisääntynyt - myös yliopistoissa.

Tässä kehityksessä on paljon myönteistä. Siihen on myös tietoisesti pyritty. Mutta kokonaisuus on myös pidettävä mielessä. Samoin on kiinnitettävä riittävää huomiota ulkopuolisen rahoituksen pelisääntöihin.

Viime vuonna suurimmat ulkopuoliset rahoituslähteet olivat Suomen Akatemia ja Tekes. Yksityistä rahoitusta oli alle 10 prosenttia yliopistojen kokonaisrahoituksesta. Yli puolet ulkopuolisesta rahoituksesta käytettiin tutkimukseen. Loput käytettiin pääosin aikuiskoulutuksen järjestämiseen ja pieneltä osin peruskoulutukseen. Eri tiedekunnat ovat hyvin eriarvoisessa asemassa tämän ulkopuolisen rahoituksen suhteen. Kuten kuulijat varmaan hyvin tietävät, niin teknillistieteellinen ala ja lääketiede ovat tässä suhteessa suosituimmat.

Taloudelliset lisäresurssit ovat varmasti tervetulleita, mutta on mielestäni aiheellista, että huomataan kantaa vastuuta kokonaisuudesta. Yliopistolla on silloin mahdollisuus antaa koko yhteiskunnalle. Mielestäni yliopistojen autonomiaa ja tutkimisen vapautta ei loukkaa se, että opetusministeriö on edellyttänyt yliopistojen laativan toiminnastaan kokonaisstrategian, jossa otetaan huomioon myös ulkopuolisen rahoituksen suuntaaminen. Rahoituspohjaa laajennettaessa lähtökohtana on, että ulkopuolinen rahoitus tukee yliopistolle asetettuja tavoitteita ja noudattaa hyväksyttyjä eettisiä periaatteita.

Yliopistojen vastuulla on perustutkimus. Tämän me kaikki tiedämme. Mutta kiistelyä syntyy, kun pyrimme määrittelemään, mitä perustutkimus on. On joka tapauksessa selvää, että kehittyvässä yhteiskunnassa yliopistojen vastuulla on myös tehdä niitä kysymyksiä, joihin vastaamalla ei saada välitöntä taloudellista hyötyä.

Yliopistoilla on merkittävä koulutusvastuu. Hyvinvoiva, koulutettu ja osaava väestö on tärkein kansallinen voimavaramme kansainvälisessä kilpailussa. Mutta koulutuspolitiikka on osa tasa-arvoa. Se on sosiaalista tasa-arvoa. Se on sukupuolten välistä tasa-arvoa. Yliopistojen haja-sijoitus ja 20 yliopistomme edelleen kehittäminen on ollut alueellista tasa-arvoa, jolla on ollut suuri merkitys myös lamasta selviämiseen.

Ruotsinkieliset yliopistomme ovat luonnollinen seuraus siitä, että ruotsinkieli on toinen kansalliskielemme. Kieli on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Sen vuoksi meidän on tuettava sen säilymistä. Se on meille rikkaus. Uskon, että meillä riittää ymmärrystä myös jatkossa vaalia tätä perinnettä.

Demokratia perustuu ihmisten tasa-arvoon. Sen pohjalta enemmistö voi tehdä myös vähemmistöä koskevia päätöksiä. Sen vuoksi enemmistön velvollisuutena on myös taata, että jokaisen, myös vähemmistöihin kuuluvien, oikeudet on turvattu. Mutta meidän jokaisen velvollisuutena on antaa oma panoksemme yhteiskunnan kehittämiseen.

Kielitieteilijä ja filosofi Humboldtin käsityksen mukaan koulutuksen tulee kasvattaa nuorista itsenäiseen, kriittiseen ajatteluun kykeneviä kansalaisia. Tavoite saavutettaisiin sellaisessa yliopistossa, jossa tutkimuksella ja opetuksella on aito ja elävä yhteys, ja opiskelijoilla on vastuu omista opinnoistaan mutta myös tähän liittyvä vapaus tehdä valintojaan. Humboldtin mukaan näin voitaisiin yhteisöllisin panostuksin, mutta kuiten-in yksilöä kunnioittaen saada myös yhteisölle paras mahdollinen hyvä, aktiivisesti osallistuva oppinut kansalainen. Kansalainen, joka tarkastelee asioita itsenäisesti ja monitahoisesti. Vanhoja ajatuksia, joilla pitäisi olla paikkansa myös meidän modernissa yhteiskunnassamme.

Lähes tasan vuosi sitten olin tässä samassa rakennuksessa vaalitentissä muiden presidenttiehdokkaiden kanssa. Ulkona kiemurteleva satapäinen nuorten jono antoi kaikille meille osallistujille suuren luottamuksen tulevaisuuteen. Ei sen vuoksi ketä te meistä kannatitte. Vaan sen vuoksi, että valinta oli teistä osallistumisen vaivannäön arvoista. Uskokaa edelleen siihen, että osallistumalla voi vaikuttaa. Uskokaa edelleen siihen, että maailmaa voi muuttaa. Silloin maailma muodostuu sellaiseksi, että siinä meillä, mutta myös jälkeemme tulevilla, on hyvä elää.

Kiitos.