Tohtori Pentti Arajärven puhe Työn ilo muuttuvassa Euroopassa -seminaarissa 26.5.2004

Työ kansakunnan ja yksityisen henkilön elatuksen ja elämisen ehtona

Hullu paljon työtä tekee viisas pääsee vähemmällä. Kullakin henkilöllä on oikeus työhön, työn vapaaseen valintaan, yhtäläisiin ja tyydyttäviin työehtoihin ja suojaan työttömyyttä vastaan. Edellinen on suomalainen sananlasku. Jälkimmäinen on YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 23 artiklan ensimmäinen kohta.

Tietoista luovaa ja suunnitelmallista työtä tulevaisuuden ja tulevien sukupolvienkin hyväksi pidetään varsin usein ihmisolennon perustavana erona muuhun elolliseen luontoon nähden. Ihminen on kaiketi ainoa luonnon osa, joka erottaa työn leikistä, levosta, vapaa-ajasta ja työhön liittymättömästä sosiaalisesta yhteiselosta. Sananlaskun sanoma hullun ja työnteon välisestä suhteesta kertoo pyrkimyksestä tietoiseen tekemiseen ja luovuuteen. Suunnittelu ja ajattelu auttaa välttämään tarpeetonta työtä.

Yhteiskunnassamme laajasti hyväksytty näkemys on, että työ on toimeentulon ensisijainen lähde. Perustuslaissamme se on ilmaistu siten, että jokaisella on oikeus toimeentuloon valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Tämä on tärkeä lähtökohta. Työllä syntyvää vaurautta jaamme aineellisina saavutuksina ja myös hengen tuotteina, monella tavalla parempina elinolosuhteina. Tärkeää ei ole vain palkkatyö, vaan myös kotona tehtävä työ, vapaaehtoistyö, talkootyö ja monet muut vastaavat työn muodot antavat meille tyydytystä henkisinä ja ruumiillisina ponnistuksina ja sosiaalisina suhteina. Työn keskeisyydestä seuraa myös se, että työttömyys on ongelma. Työttömyyden ongelmallisuus ei liity vain toimeentulon vaikeuksiin, vaan myös siihen, ettei ole sosiaalista yhteisöä, että kokee ehkä elävänsä toisten varassa ja että kokee ehkä tiettyä tyhjyyttä ja tarpeettomuutta.

Hyvinvoinnin, työn ja talouden väliset yhteydet ovat moninaiset. Kansakunnan kannalta merkittäviä ovat mm. luonnonvarat, joista maamme on suhteellisen köyhä. Sen sijaan muuta fyysistä pääomaa - rakennuksia, koneita ja laitteita, yleisesti ilmaistuna infrastruktuuria - olemme tuottaneet melkoisen määrän. Tämä on yhteydessä inhimillisen pääoman kasvuun. Inhimillinen pääoma on koulutuksena, osaamisena, kokemuksena ja muuna vastaavana kansakuntaan kertynyttä tietoa ja taitoa. Siihen sisältyy myös muu pitkäjänteinen toiminta väestön toimintakyvyn hyväksi kuten terveyden ylläpito ja erityisesti ehkäisevä terveydenhuolto alkaen ravintosuosituksista ja tupakoinnin ja päihteiden käytön vastustamisesta. Kaikkinainen terveyskasvatus ja ympäristönsuojelu ovat yhä merkittävämmässä asemassa.

Kolmas ulottuvuus on sosiaalinen pääoma, joka ilmenee yleisimmän määrittelyn mukaan luottamuksena yhteiskunnan toimintaan ja tuntemattomampiinkin yhteiskunnan jäseniin. Konkreettisesti se ilmenee korruption vähäisyytenä, ihmisten verkostoitumisena ja järjestösitoutumisena sekä luottamuksena yhteiskunnan asianmukaiseen toimintaan. Taustalla ovat poliittiset, institutionaaliset ja oikeudelliset rakenteet, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan yleinen ilmapiiri ja vallitsevat asenteet. Kaikista näistä syntyy taloudellista ja henkistä hyvinvointia ja myös taloudellista tehokkuutta.

Hyvinvointiyhteiskunta on jotain enemmän kuin hyvinvointivaltio. Hyvinvointi ei ole yksin valtiollisen ja kunnallisen toiminnan tulosta, vaan olennaisen osan hyvinvointia tuottaa vapaa kansalaistoiminta. Hyvinvoinnin perustana on myös yleinen mielipide, joka asettaa hyvinvointiyhteiskunnan arvot korkealle.

Hyvinvointia ovat paitsi sosiaali- ja terveyspolitiikka myös sellaiset seikat kuin puhdas ympäristö, maksuton koulutus, sukupuolten tasa-arvo, yhdenvertaisuus yleensäkin, oikeus asuntoon, katuturvallisuus, oikeusturva, korruption poissaolo ja yleinen yhteiskunnallinen keskinäinen luottamus, toimiva tuomioistuinlaitos, luotettava hallinto sekä tietysti klassiset poliittiset oikeudet. Hyvinvointiyhteiskunta toteuttaa ihmisoikeuksia, noudattaa oikeusvaltion menettelytapoja ja periaatteita ja on toimintaperustaltaan demokraattinen.

Yleisissä kansainvälisissä hyvinvointianalyyseissä Pohjoismaat, Kanada ja Hollanti sijoittuvat varsin korkealle. Samat maat sijoittuvat korkealle mm. sosiaalisen pääoman suhteen ja ovat kärjen tuntumassa taloudellisenkin hyvinvoinnin mittareilla. Erityisesti YK:n kehitysohjelma UNDP on tehnyt tästä asiasta selvityksiä ja tutkimuksia.

Hyvinvointi rakennetaan työllä. Suomessa työhön osallistuminen on suhteellisen korkeaa, mutta ei riittävää. Monissa kansainvälisissä vertailuissa erotumme sillä, että osa-aikatyön, varsinkin naisten osa-aikatyön, osuus on kansainvälisesti vertailtuna vähäistä. Yksi hyvinvointimme kohtalonkysymyksiä on työllisyys, mikä merkitsee sekä tarvetta nostaa työllisyysastetta että vähentää työttömyyttä. Kysymys on hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksesta. Työllisyysasteen nostamisessa on olennaista uusien työpaikkojen syntyminen, eläkkeellesiirtymisajan myöhentäminen ja työelämään tuloajan varhentaminen. Eläkkeellesiirtymisaikaa koskeviin toimenpiteisiin olemme jo ryhtyneet ansioeläkejärjestelmää uudistamalla. Tavoitteena on noin vuosikymmenen kuluessa saada aikaan muutaman vuoden nousu nykyisestä keskimäärin 59 vuoden iästä. Työuran alkupäätä koskeva keskustelu on vielä osin jäsentymätöntä ja vellovaa. Lukionkäynti on keskimäärin pidentynyt, kun kolmivuotinen lukio on suoritettavissa 2 - 4 vuodessa. Yli kolmessa vuodessa lukion suorittavia on huomattavasti enemmän kuin alle kolmessa vuodessa sen suorittavia. Ammatillisiin ja yliopisto-opintoihin pääsy lykkääntyy osin välivuosien, osin pääsykoejärjestelyjen vuoksi. Varsinkin yliopisto-opinnot venyvät. Ylemmän korkeakoulututkinnon tavoiteaika on yleisimmin viisi vuotta ja tuossa ajassa tutkinnon suorittaa vain noin kolmisenkymmentä prosenttia opiskelijoista. Yli puolet ei ole seitsemässä vuodessa vielä saattanut opintojaan loppuun. Samalla työssäkäyvät opiskelijat täyttävät epätarkoituksenmukaisesti työpaikkoja, jotka soveltuisivat paremmin vähemmän koulutetuille ja samalla osa opiskelijan koulutusinvestoinnista menee niin opiskelijan itsensä kuin yhteiskunnan kannalta hukkaan, kun työtä tekee ylikoulutettu henkilö.

Työttömyyden alentaminen on tarpeellista jo pelkästään siitä syystä, että työ on yhteiskuntamme perustavanlaatuinen toimeentulomme lähde. Työnteon estyessä hyväksyttävästä syystä tulee tilalle sosiaaliturva. Olemme valtiona sitoutuneet täystyöllisyystavoitteeseen mm. useissa Kansainvälisen Työjärjestön ILO:n asiakirjoissa.

Hyvinvointiyhteiskunta on ketjukirje. Työssä olevat rahoittavat niin lastensa kuin vanhempiensa elämistä ja uskovat vakaasti, että saavat aikanaan lapsiltaan toimeentulonsa. Työikäiset ovat aikanaan saaneet omilta vanhemmiltaan toimeentulonsa. Pekka Parkkisen vuonna 1997 julkaisemat Kohdusta hautaan -artikkelin laskelmien mukaan jokainen suomalainen on 24 vuoden ikään mennessä saanut yhteiskunnalta keskimäärin lähes miljoonaa markkaa enemmän palveluja ja tulonsiirtoja kuin maksanut julkiselle vallalle erilaisia veroja. 24-vuotias alkaa keskimäärin maksaa veroja ja erilaisia maksuja enemmän kuin hän saa etuuksia ja noin 48-vuotias on maksanut siihen mennessä saamansa julkiset etuudet ja investoinnit. Keskimääräisessä eläkkeellesiirtymisiässä, 59-60-vuotiaana alkavat kansalaiset jälleen saada julkisista menoista enemmän kuin maksavat ja noin 70-vuotiaana tilit ovat tasan. Keskimääräinen suomalainen on siis noin ikävuosina 48-70 ”tappion” puolella suhteessa yhteiskunnalta saamiinsa ja sille maksamiinsa etuuksiin.

Väestö ikääntyy. Edellä jo selvitin tekijöitä, joilla rahoitustilannetta voidaan varmistaa. Suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle lähimmän vuosikymmenen aikana samalla kuin työmarkkinoille tulevat historiallisen pienet ikäluokat. Elatussuhde eli työssä olevien suhde työelämän ulkopuolella oleviin heikkenee ilman aktiivista ja onnistunutta pyrkimystä pidentää keskimääräistä työssäoloaikaa. Työuria on pidennettävä sekä alkupäästä opiskelua tiivistämällä että loppupäästä eläkkeelle siirtymistä lykkäämällä. Tarpeellista on työhön osallistumista parantaa myös keskikohdalta työttömyyttä vähentämällä.

Hyvinvointiyhteiskunta on pohjimmiltaan mahdollinen vain, jos se on yleisesti hyväksytty. Hyvinvointiyhteiskunta on myös kallis. Pohjoismaisille hyvinvointiyhteiskunnille on tyypillistä toimeenpano julkisella rahoituksella. Siksi hyvinvoinnin rahoitusjärjestelmään on kiinnitettävä huomiota. Julkisen talouden ja kansantalouden terveys on ensisijaisen tärkeää. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on perinteisesti rahoitettu rankalla verotuksella, joka palautuu kansalaisille merkittävältä osalta toimeentuloturvana ja palveluina. Verotulojamme uhkaa tarve alentaa välillistä verotusta. Kolmas uhkaava tekijä on väestörakenne ja elatussuhteen voimakas huononeminen suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle, kun työmarkkinoille tulevat 1970-syntyneet ikäluokat ovat erityisen pieniä. Elatussuhdetta ja sen muutoksen johdosta välttämättömiä toimia käsittelin jo edellä.

Työ on edelleen ja niin kauas kuin silmä siintää yksilön ja yhteiskunnan elämisen ja toimeentulon ehto. Samalla se on tapa varmistaa rahoitus sekä tulevaisuudelle että nykyisyyden ongelmien hoitamiselle. Tulevaisuuden varmistamista ja kehittämisen mahdollisuutta merkitsevät esimerkiksi koulutus, tutkimus, tuotekehitys, ehkäisevä terveydenhuolto ja ympäristönsuojelu. Nykyisen toiminnan mahdollisuuksia ja yhteiskunnan tasa-arvon varmistamista ovat vaikkapa lasten päivähoito, eläkkeet ja monet terveydenhuollon ulottuvuudet ja ongelmiin vastaavat monet sosiaali- ja terveydenhuollon osat sekä esimerkiksi työttömyysturva. Kansalaisten käsitysten mukaan järjestelmä koetaan yleisesti ottaen legitiimiksi. Sosiaalista pääomaa on vaalittava.