Tohtori Pentti Arajärven puhe Suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlavuoden näyttelyn avajaisissa 9.2.2011

Rymyä, raikua, ärräpäitä

Arvoisat läsnäolijat

Monilla ihmisillä on tapana aloittaa sanomalehden lukeminen takaapäin. Epäilen, että tämä on vain veruke voida lukea sarjakuvat ensimmäisenä. Samalla tunnustan, että itse olen sellainen nautiskelija, joka haluaa saada parhaat palat viimeksi.

Sarjakuva taidemuotona kai luokitellaan lähinnä grafiikkaan tai graafiseen muotoiluun. Se ei siihen istu, mutta luokittelijat ovat luokittelijoita. Luokittelu ei mielestäni ole kovin tärkeää, vaan tärkeämpää on se usein oivaltava asian esittäminen, sanaleikin pukeminen kuviksi tai tarinan jäntevä kertominen, mitä sarjakuva parhaimmillaan on. Sarjakuva voi olla kannanotto, novelli, essee, viihdyke tai kommentti. Tai melkein mitä vain, joskus melkein romaanikin.

Suhtautuminen sarjakuvaan on vaihdellut vahvasti sen historian aikana. Varhaisia piirteitä oli muun muassa poliittinen kommentointi ja satiiri. Lasten sarjakuvia on jossakin vaiheessa moitittu ala-arvoiseksi ja sairaalloiseksi viihteeksi, joka johtaa vain huonoille jäljille. Samalla ajan myötä on sarjakuvan arvostus ja merkitys noussut ja laskenut.

Suomalainen sarjakuva on viime vuosikymmeninä siirtynyt varsinaiseen kukoistuskauteensa ja suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisuuden juhliminen on siitä mainio esimerkki. Taidemuoto, jonka arviointi ei sadan vuoden aikana muutu nopean riennon ja tyvenen eri vaiheisiin, ei todennäköisesti myöskään ole elävä taidemuoto.

Sarjakuvan viehätyksen olennainen piirre on usein vaatimus oivaltamisesta. Joskus voi sarjakuva olla siten laadittu, että kuvaa ei oikeastaan tarvitakaan. Tämä ei välttämättä ole virhe. Sarjakuvan yksi vahva muoto ja perinne on tietysti se, että tekstiä ei tarvita lainkaan. Nämä ovat usein ehkä kansainvälisesti menestyneimpiä sarjakuvia, koska niitä ei tarvitse kääntää. Sarjakuva on kuitenkin ehkä omimmillaan ja oivaltavimmillaan silloin, kun se on sanan ja kuvan sellainen yhdistelmä, jossa molemmat osat ovat välttämättömiä. Sisältö voi syntyä lähes merkityksettömästä luvan yksityiskohdasta, joka on löydettävä tai taustalla saattaa olla sanojen monimerkityksellisyys.

Sarjakuvan viehätys ja lukemisen nautinto voi myös perustua pitkäaikaiseen tuttavuuteen. Hahmot tulevat tutuiksi ja ne käyttäytyvät odotetusti. Yksi raivostuu aina, toinen on kyyninen, kolmas totaalisen itsekeskeinen ja neljäs ei vain ymmärrä mitään. Kaikki nämä luonteenpiirteet saattavat osoittautua yhtä hyvin menestyksen kuin menetystenkin lähteiksi tai muuten vain luoda tunnelman, kääntää koko asetelman nurinpäin tai rakentaa asiaan uuden yhteyden.

Sarjakuva myös luo merkityksiä ja kieltä. Synkkä pilvi henkilön yläpuolella merkitsee yhtä asiaa ja jos siihen liittyy salama, sen nyanssoitu merkitys muuttuu. Kaikki tietävät, mitä merkitsee lamppu henkilön pään yläpuolella ja mitä pyhimysrengas varsinkin ylöspäin käännettyyn katseeseen yhdistettynä. Myös aivan kielellisesti uusia merkityksiä syntyy. Z-kirjaimet eivät tarvitse kuvaa lisäkseen osoittaakseen henkilön nukkumista, Tenavat -sarjakuvassa huutomerkkien rypäs kertoo linnun selittävän kovasti jotakin ja %-&-#- ja *-merkkien kasauma kertoo voimasanoista käyttämättä voimasanoja.

Sarjakuva voi myös luoda kulttuuria ja ikäkausikulttuuria. Mitä yhteistä on Dynamiitilla, Hopealla, Myrskytuulella ja Käthyllä. Kaikki ovat tunnettujen henkilöiden hevosia. Käthy oli kuitenkin suomalainen ja se on todella elänyt.

Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen vuonna 1972 julkaisemassa Sarjakuvat -kirjassa kerrotaan erään suomalaisen sarjakuvan suurmiehen sisääntulosta. ”Kun Pekka Puupää oli kotonaan oppinut niin paljon, ettei hän enää mitään käsittänyt, jätti hän äidilleen jäähyväiset ja lähti tallustamaan avaraan maailmaan oppiansa lisäämään.” Omalta osaltani voin todeta, että 1950-luvulla menin hammaslääkäriin hieman etuajassa, koska siellä oli odotushuoneessa Pekka Puupää -sarjakuvia. Valitettavasti vain niitä ei koskaan ehtinyt lukea loppuun eikä kehdannut jäädä odotushuoneeseen hammaslääkärissä käynnin jälkeen lukemaan. Oli se kuitenkin toista vanhaan hyvään aikaan. Nyt on hammaslääkärin odotushuoneessa kliseen ja totuuden mukaisesti vain vuoden vanhoja naistenlehtiä, joissa parhaimmillaan on puolensivun sarjakuva.

Sarjakuvalla voi olla myös yllättäviä käyttöjä. Keskustelin erään psykiatriystäväni kanssa sarjakuvista, kun tulin maininneeksi kunniatehtäväni tämän näyttelyn avaajana. Hän kertoi, että psykiatrisessa tutkimuksessa voidaan käyttää sarjakuvaa. Henkilölle annetaan sarjakuvan ruudut irrallisina ja kehotetaan asettamaan ne oikeaan järjestykseen, pyydetään kommentoimaan sarjakuvaa tai sarjakuvan yksittäistä ruutua tai muuten keskustellaan hänen kanssaan sarjakuvasta. Näillä menetelmillä voidaan testata mm. potilaan älykkyyttä, tunteita ja tunnetilaa sekä sosiaalisuutta. Tässä yhteydessä sarjakuva ei ehkä suorastaan paranna tai toimi lääkkeenä, mutta se toimii kuitenkin analyysin ja diagnoosin apuna. Tästä sarjakuvan käytöstä riippumatta sarjakuva epäilemättä tuottaa meille kullekin mielihyvää ja on siinä mielessä yksi mielenterveyden lähteitä.

Hyvät kuulijat

Sarjakuva on pitkällä matkallaan saavuttanut vakiintuneen aseman taidemuotona. Se on rinnasteinen pilapiirrokseen, jolla on aina ollut arvostettu ja yhteiskunnallisesti merkityksellinen asema. Sarjakuvan tulevaisuus näyttää hyvältä, niin maailmalla kuin Suomessa. Tästä syystä on erityinen ilo avata suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlavuosi sekä juhlavuoden näyttely Rymyä, raikua, ärräpäitä. Juhlavuoden näyttelyn nimessä jo kaikuu yksi sarjakuvan ulottuvuus sen herkkien sointujen lisäksi.