Tasavallan presidentti Tarja Halosen Urho Kekkonen -luento Paasikivi-seurassa 31.8.2000

(muutosvarauksin)

Lähes päivälleen 100 vuotta sitten syntynyt Urho Kaleva Kekkonen jätti monipuolisen perinnön. Hän oli monessa suhteessa sekä radikaali että viisas ihminen. Hänen ulkopoliittinen toimintansa kytkeytyi käytännössä ajanjaksoon, jolloin Neuvostoliitto nousi johtavaksi eurooppalaiseksi suurvallaksi ja Suomi sovittautui elämään tämän tosiasian kanssa.

Asialla on laajemmaltikin kansainvälistä mielenkiintoa - miten pieni kansa pystyy huolehtimaan eduistaan suurvaltapolitiikan puristuksissa. Kekkosen ja Suomen valitsema linja ei aina saanut täyttä ymmärrystä muissa maissa, mutta tänään ei enää puhuta suomettumisesta, vaan pikemminkin maamme menestystarinasta. Suomi on rakentanut itselleen kansainvälispoliittisesti aikaisempaa vahvempaa asemaa ja ollut myös lujittamassa koko Euroopan vakautta.

Presidentti Kekkonen ymmärsi edeltäjänsä presidentti Paasikiven tavoin, että Suomen oli itse hoidettava suhteensa naapurisuurvaltaan. Samalla hän kuitenkin oivalsi, että itsenäisen kehityksensä vaatimaa liikkumavaraa Suomi kykeni kasvattamaan vain kytkemällä oman turvallisuutensa osaksi koko maanosamme, koko maailman turvallisuutta. Menetelmäkseen hän valitsi yhteistyön ja peräänantamattoman ponnistelun uhkakuvien poistamiseksi Euroopassa ja varsinkin täällä pohjoisosassa. Mahdollisuuksien rajoissa laajemminkin maailmassa.

Kun Urho Kekkonen kesällä 1973 avasi elämäntyönsä huippukohdaksi muodostuneen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin, hän sisällytti jo tervehdyspuheeseensa monia tuolloin hätkähdyttäneen lainauksen suomalaiselta kirjailijalta: "turvallisuus ei ole aidan panemista, vaan oven avaamista". Tässä hän aavisti sen, mikä tulisi historiallisesti olemaan ETYKin suurin merkitys ja mikä aikanaan johtaisi hänen jo kuoltuaan kylmän sodan päättymiseen ja Euroopan yhteenkasvamisen alkuun.

Suomella on ollut oma roolinsa tässä yhteenkasvamisessa. Maamme osuus ETYK-prosessin onnistumisessa on moneen kertaan käsitelty. Euroopan neuvostoon Suomi liittyi varsin myöhään, mutta toimi vastaavasti varsin näkyvästi ja tehokkaasti alusta alkaen. Tämä aktiivisuus oli tärkeää meille itsellemme etenkin oman ihmisoikeusajattelumme vahvistamiseksi ja se vahvisti myös pohjaa seuraavalle askeleelle eli liittymisellemme Euroopan unioniin. Euroopan neuvosto ja myös oma toimintamme siellä on vahvistanut pitkään kahtia jakautuneen Euroopan sitoutumista yhteisiin arvoihin: demokratiaan, ihmisoikeuksiin, erityisesti vähemmistöjenkin oikeuksien kunnioittamiseen sekä oikeusvaltioon.

Asemamme muuttui suuresti liityttyämme Euroopan unioniin. Jäsenyyden vaikutukset ulottuvat kaikille yhteiskuntalohkoille. Me suomalaiset olemme varsin nopeasti kotiutuneet tähän uuteen yhteiseen Eurooppaan. Emmekä me ole pelkästään itse aterioineet yhteisestä pöydästä, vaan olemme olleet valmistamassa muillekin. Emme myöskään ole rajoittuneet huolehtimaan omasta hyvinvoinnistamme vaan olemme avanneet ovia myös muiden tulla.

Tämän käytännön toiminnan pohjana on ollut uudenlainen laajempi turvallisuuden käsite. Juuri se erottaa meidät vanhasta kylmän sodan kauden maailmasta. Uuden konseptin mukaan rauha ei ole vain sodan poissaoloa. Edelleen tämän ajattelun mukaan turvallisuutta ei voida saavuttaa pelkästään sotilaallisin keinoin. Ihmisten arkielämän turvallisuuteen vaikuttavat yhteiskunnan demokraattinen perusrakenne, ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen. Taloudellinen hyvinvointi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus lisäävät tätä arkipäivän turvallisuutta ja yhteiskunnan vakautta. Ympäristön kunnioittaminen vähentää sekin riskitilanteita.

Ihmisoikeudet ovat luonteeltaan universaalisia, jonka vuoksi ne ovat meidän kaikkien yhteinen asia. Ympäristökatastrofit eivät kunnioita valtioiden rajoja. Kaupan vapauttaminen ja globalisaatio edellyttävät vastapainoksi kansainvälistä yhteistyötä ihmisen ja luonnon puolustamiseksi. Jokaisella kansallisvaltiolla on tietysti edelleen perusvastuu asioistaan, mutta kansallinen suvereniteetti ei todellakaan merkitse enää aitojen panemista vaan porttien avaamista. Avoin maailma edellyttää yhteistyötä kielteisten asioiden torjumiseksi ja myönteisen kehityksen tukemiseksi.

Suomella on paljon voitettavaa tässä kehityksessä. Sekä lähialueillamme että laajemmalti Euroopassa on menossa dynaaminen kehitysvaihe, jossa me voimme olla mukana myönteisen riippuvuuden - yhteenkasvamisprosessin vauhdittajana. Keskityn seuraavassa käsittelemään näistä vain mielenkiintoisimmassa vaiheessa olevia eli 1) EU ja sen laajentuminen, 2) Venäjän kehitys ja 3) NATO ja sen laajentuminen. Luonnollisesti myös muilla eurooppalaisen yhteistyön malleilla kuten Euroopan neuvoston ja ETYJn toiminnalla on edelleen vaikutusta Suomen ja koko maanosan turvallisuudelle.

Pidän tällä hetkellä Euroopan vakautta ja turvallisuutta edistävistä tekijöistä merkittävimpänä Euroopan unionin laajentumisprosessia. Laajentuminen voi tuottaa vakautta ja turvallisuutta sekä vaurautta ja sosiaalista kehitystä. Se luo edellytykset kattavalle poliittiselle ja taloudelliselle yhteistyölle maanosassamme. Se antaa eurooppalaisille mahdollisuuden pärjätä aikaisempaa paremmin myös globaalissa kamppailussa.

Me suomalaiset muistamme vielä hyvin omat jäsenyysneuvottelumme ja kansanäänestyksemme. Monelle jäsenyyden puolesta äänestäneelle oli tärkeintä unionin turvallisuutta lisäävä vaikutus. Kansamme enemmistön mielestä EU-jäsenyyden tuoma moniulotteinen turvallisuus oli ja on Suomelle paremmin sopiva kuin kollektiiviseen puolustukseen nojaavan NATOn tuomat sotilaalliset turvatakuut.

Euroopan unioni on avoinna kaikille eurooppalaisille valtioille, jotka jakavat samat arvot ja periaatteet ja jotka ovat valmiita täyttämään jäsenyyden asettamat vaatimukset. Jäsenyyttä nyt hakeneet maat ovat myös vakuuttuneita integraation hyödyistä. Ne näkevät liittymisen unioniin mahdollisuutena ankkuroida yhteiskuntansa demokraattisiin arvoihin sekä mahdollisuutena vahvistaa kansalaistensa hyvinvointia.

Uskon, että on sekä hakijoiden että myös omien etujemme mukaista tukea tätä laajentumista. Tiedän, että unionin laajentumiseen liittyy sekä meillä että muissa jäsenmaissa pelkoa mahdollisista riskeistä. Näihin huoliin pitää suhtautua vakavasti, mutta muistuttaen samalla saavutettavista eduista ja siitä, että neuvottelut käydään huolellisesti. On totta, että EU:n neuvotteluehtojen (aquis) täyttämisen ohella meidän tulee kiinnittää erityistä huomiota hakijamaiden sosiaaliseen kehitykseen. Neuvottelut keskittyvät yhtenäismarkkinoiden toimivuuden takaamiseen ja edellyttävät hakijamailta usein yhteiskunnallisesti vaikeita päätöksiä. Kestävän kehityksen takaamiseksi tarvitaan talouskehityksen lisäksi myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Moderni demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta on paljon monivivahteisempi asia kuin lailliset vaalit.

Virallisten neuvottelujen ulkopuolelle jää sellaisia asioita, joista hallitusten kannattaa huolehtia kahdenvälisessä ja monenkeskeisessä yhteistyössä. Toivottavan tuloksen aikaansaamiseksi kannattaa lisäksi käyttää koko kansalaisyhteiskunnan voimavarat oman alueemme demokratian vahvistamiseksi.

Laajentumisen myötä EU:sta tulee entistä merkittävämpi tekijä Itämeren alueella. Olemme ennakoineet sitä unionin toimintaohjelmissa - ehkä näkyvimmin juuri Pohjoista ulottuvuutta koskevassa aloitteessamme. Suomen pyrkimyksenä on edistää Itämeren maiden kansainvälisen aseman vahvistamista integroimalla maat entistä tiiviimmin mukaan sekä pohjoismaiseen että eurooppalaiseen yhteistyöhön. On Suomenkin etujen mukaista että Viro, Latvia ja Liettua pääsevät EU:n jäseniksi heti kun ne ovat siihen valmiita.

EU:n onnistunut laajentuminenkaan ei voi peittää tosiasiaa, että EU ei ole eikä tule nähtävissä olevassa tulevaisuudessakaan olemaan koko Eurooppa. Meidän tulee myös kehittää yhteistyön muotoja suhteissa niihin maihin, joiden jäsenyys ei ole vielä mahdollinen tai jotka eivät sitä tavoittelekaan. Meidän tulee kuitenkin välttää perusteettomia lupauksia. Ei ole kenenkään edun mukaista pitää yllä odotuksia, jotka eivät ole realistisia.

Venäjän merkitys koko maanosamme turvallisuudelle on aivan omaa suuruusluokkaansa. Neuvostoliiton muutos Venäjäksi ja sen rajojen aukeaminen on koskettanut koko Eurooppaa, mutta erityisesti meitä suomalaisia. Olemme voineet huomattavasti laajentaa ja monipuolistaa yhteistyötämme. Valtiovallan ja talouselämän edustajien lisäksi kansalaisyhteiskuntiemme koko kirjo voi vapaasti rakentaa yhteyksiään.

Venäjän merkitys Suomen tärkeänä kumppanina on säilynyt. Korkean tason vierailuvaihto on jatkunut vilkkaana. Uudet olot edellyttävät aikaisempaa laajempia kontakteja valtionhallinnolta. Venäjän demokratisoituminen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen ovat tukeneet ruohonjuuritason yhteistoimintaa. Huimasti kasvanut liikenne ja matkailijavirrat vaativat viranomaisilta valmiutta jatkuvasti kehittää ja parantaa rajanylityspaikkoja, viisuminantomenettelyitä ja liikenneväyliä. Halu yhteistyöhön on ollut hyvä, mutta on myönnettävä että samanaikaisesti Venäjän hallintokoneistolla on ollut vaikeuksia sekä resurssien että oikeusvarmuuden suhteen.

Suomi pystyi laajentamaan heti uuden Venäjän alkutaipaleella aiemmin varsin vähäisiä suoria kontakteja Venäjän eri alueisiin. Vuonna 1992 allekirjoitettu lähialuesopimus on toiminut hyvin. Se on avannut suorat suhteet Venäjän rajaläänien kanssa. Uskon, että tämänkaltaisella toiminnalla voisi olla tulevaisuutta myös muilla Venäjän raja-alueilla, erityisesti Baltian suunnalla.

Omavaraisuuteen pyrkineen Neuvostoliiton tilalle on tullut ulkomaankauppaan turvaava Venäjä. Venäjän ylivoimaisesti tärkein kauppakumppani on EU. Myös tulevaisuudessa Eurooppa tullee säilymään venäläisen kaasun, öljyn, puun ja muiden vientituotteiden tärkeimpänä markkina-alueena.

Suomessa on viime aikoina keskusteltu osin nostalgiseen sävyyn Suomen ja Venäjän välisen erityissuhteen olemassaolosta ja jotkut ovat jopa huolissaan siitä, puuttuuko Suomelta nykyisin kansallinen Venäjä-politiikka.

Aika on tänään toinen kuin Kekkosen eläessä. Me tiesimme yleisesti ottaen loppujen lopuksi Neuvostoliitosta vähemmän kuin me tiedämme Venäjästä tänään. Mutta me uskoimme tietävämme enemmän Neuvostoliiton tulevasta kehityksestä kuin mitä uskallamme ennustaa Venäjän tulevaisuudesta.

Lisäksi historiankirjoituksella on taipumus yksinkertaistaa asioita. Esimerkiksi kanssakäyminen Neuvostoliiton kanssa avautui sotien jälkeen hyvin hitaasti ja paljon myöhemmin kuin me usein muistamme. Vilkkaimmillaankin 1970-80 -luvuilla kanssakäyminen oli nykyiseen verrattuna vähäistä ja tiukasti sopimuksin säädeltyä. Myös turismi oli yksipuolista.

Ehkä Suomen kansallinen Venäjä-strategia on vuosien kuluessa tullut niin itsestään selväksi, ettei sitä oikein tunnu olevan olemassakaan. Olemme kuitenkin määrätietoisesti toimineet sen mukaisesti. Venäjän tukeminen eurooppalaiset arvot jakavaksi maaksi, joka on osa maanosamme aktiivista kokonaisuutta, on yhteinen tavoitteemme. Voimme olla tyytyväisiä siitä, että emme enää ole yksin maailmalla tämän ajattelun kanssa. Se on nyt hyväksytty ja on myös esimerkiksi EU:nkin Venäjä-strategian toimintamalli. Monenkeskisten toimintafoorumien pohja on meille tärkeä, mutta se ei poista Suomen omaa kansallista toimintatarvetta. Sen vuoksi olemme laajentaneet valtiollisia suhteita, luoneet edellytyksiä kaupalle ja kulttuuriyhteyksille ja laajalle kansalaisyhteiskunnan yhteistyölle. Lähialueyhteistyön kautta suhteiden maantieteellistä kattavuutta on laajennettu.

Itsetyytyväisyyteen ei ole koskaan liikaa syytä. Meidän on hyvä miettiä koko ajan uusia keinoja, kuten esimerkiksi nykyistä vilkkaampien suhteiden solmimista Venäjän nuoreen älymystöön erilaisten vaihto-ohjelmien kautta. Mielestäni suomalaiset nuoret itse näyttävät olevan asiasta ilahduttavan kiinnostuneita.

Toinen asia on kärsivällisyys. Ei ole syytä odottaa ihmeitä. Venäjän tie toimivaksi moderniksi valtioksi, jossa kukoistavat laaja-alainen demokratia, ihmisoikeudet täydessä mitassaan ja oikeusvaltio on vielä kesken. Samoin on paljon työtä talouselämän kehittämiseksi. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta sen eteen pitää tehdä työtä tänään.

Kun katsotaan Suomen ja Venäjän historiaa, naapuruutta ja jatkuvasti laajentuvaa kanssakäymistä, on selvää että kyseessä on erityissuhde. Samalla tavoin Suomella on erityissuhde myös Ruotsiin ja Viroon. Aiempaan verrattuna erityissuhdettamme Venäjään ei enää varjosta yhteiskuntajärjestelmiemme erilaisuudesta johtunut jännite ja sen aiheuttamat erityisjärjestelyt.

Puhuin edellä pitkään uudesta laajasta turvallisuuskäsityksestä, koska se on turvallisuuden pohja. Perinteinen, osin asevarainen, turvallisuuspolitiikka ei kuitenkaan ole menettänyt merkitystään. Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on keskeinen instrumentti, jolla EU - mukaanlukien Suomi - vaikuttaa oman turvallisuutemme ja kansainvälisen turvallisuuden edistämiseen. Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteena on unionin yhteisten arvojen, perusetujen ja itsenäisyyden turvaaminen ja unionin jäsenmaiden turvallisuuden edistäminen. Tavoitteena myös rauhan ja kansainvälisen turvallisuuden lujittaminen YK:n ja ETYJin periaatteiden mukaisesti, demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden vahvistaminen sekä ihmisoikeuksien kunnioittaminen.

Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen on Suomen etujen mukaista. Ydinasia on jäsenmaiden halu tehdä yhdessä päätöksiä ja myös aidosti sitoutua niihin. Unionin vahvuus syntyy siitä, että omat kansalliset kokemukset ja myönteiset tavoitteet yhdistetään osaksi koko unionin politiikkaa, jolloin vaikutusmomentti on moninkertainen. Toimivan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan edellytys on eri toimijoiden - jäsenmaiden, komission ja korkean edustajan - puhaltaminen yhteen hiileen.

Amsterdamin sopimuksen keskeinen tavoite oli yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehostaminen. Tärkeintä on tietysti yhteisten linjojen kehittäminen. Sopimuksessa tuotiin esille uusia välineitä: korkea edustaja, suunnittelu- ja varhaisvaroitusyksikkö, yhteiset strategiat ja kriisinhallintakyvyn kehittäminen. Näiden osalta työ on edistynyt ja konkreettisia tuloksia on saavutettu vähitellen.

Eniten työtä on tehty EU:n kriisinhallintakyvyn, erityisesti sotilaallisen kriisinhallintakyvyn, kehittämisessä. Helsingin huippukokouksen päätösten mukaisesti jäsenmaat ovat identifioineet joukkoja, joita voitaisiin käyttää EU:n kriisinhallintaoperaatioissa. Suomi on alustavasti tarjoamassa 1 500 rauhanturvaajaa käytettäväksi tällaisissa operaatioissa.

Sotilaallinen kriisinhallinta ei sinällään ratkaise kriisejä, mutta sillä voidaan parhaimmillaan tukea poliittisen ratkaisun löytymistä. Kriisien syyt ovat pääosin poliittisia, joten ratkaisujenkin tulee olla poliittisia. Haluan tässäkin yhteydessä korostaa siviilikriisinhallinnan kehittämisen ensisijaisuutta sotilaalliseen kriisinhallintaan verrattuna. Kriisejä voidaan ehkäistä ja ratkaista demokratian edistämisellä, ihmisoikeuksien kunnioittamisella sekä oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisella. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi toimivaa koululaitosta, luotettavaa oikeuslaitosta sekä hyvää poliisi- ja pelastustoimea. Erittäin tärkeätä on myös toimiva talous. Edellä mainitut asiakokonaisuudet eivät ehkä ole yhtä näyttäviä kuin sotilaalliset operaatiot, mutta niiden vaikutus on kestävämpää ja niiden käyttäminen on tehokkaampaa ja taloudellisempaa kuin sotilaallisten toimien.

EU:n kehityksen ja laajentumisen rinnalla - erillisenä prosessina - Pohjois-Atlantin liitto, NATO, on muuttunut Euroopan kehityksen myötä. NATOn jäsenet ovat korostaneet liittokunnan kriisinhallintehtävää, yhteisen puolustuksen jäädessä vähemmän näkyvään rooliin. On kuitenkin muistettava, että Washingtonin huippukokouksen päätösten mukaan yhteinen puolustus säilyy NATOn ydintehtävänä. Jäsenmaat haluavat ymmärrettävästi pitää kiinni tästä.

Suhtaudun epäillen ennustuksiin siitä, että EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ja kriisinhallintakyvyn kehittäminen voisivat syrjäyttää NATOn. Euroopan unionia ei kehitetä kollektiivisen puolustuksen järjestöksi. Pikemminkin EU ja NATO tulevat kehittämään yhteistyötään kriisinhallinnan alalla.

Yhdysvaltojen sitoutuminen Eurooppaan toteutuu pääosin NATOn kautta. Maanosamme turvallisuuden ja vakauden kannalta Yhdysvaltojen sitoutuminen Eurooppaan on ollut ja on tulevaisuudessakin erittäin tärkeää. Meidän on pidettävä huoli siitä, että transatlanttinen linkki säilyy vahvana.

NATOn seuraavassa huippukokouksessa vuonna 2002 tulee esille kysymys liittokunnan laajentumisen jatkosta. Olipa päätös laajentumisen suhteen millainen tahansa, sillä on vaikutuksensa koko Euroopalle ja siis myös Suomelle. Uskon, että NATOssa ymmärretään oma vastuunsa.

Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on parempi kuin koskaan aiemmin. Euroopassa vallitsee kuitenkin dynaaminen kehitysvaihe ja useita samanaikaisia prosesseja. Joudumme ja saamme jatkuvasti ottaa kantaa lukuisiin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin vaikuttaaksemme Suomen ja mantereemme tulevaisuuteen. Tässä suhteessa muutos kylmän sodan aikaiseen jähmettyneeseen maailmaan on selvä.