Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Kaupan Keskusliiton syyskokouksessa 25.11.2003

Hyvinvointiyhteiskunnan sisältö ja tavoitteet

Hyvinvointiyhteiskunta rakentuu ajatukseen meistä täällä asuvista ihmisistä yhteisönä. Tuttu iskulause "ketään ei jätetä" on hyvä kiteytys. Se merkitsi yhteiskunnan vastuun laajentumista kansalaisten poliittisista oikeuksista myös taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin. Jo vanhassa perustuslaissa meille suomalaisille annettiin oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Vuosikymmenien myötä näitä oikeuksia lisättiin.

Varsinaisesti Suomi kehittyi nykyaikaiseksi pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi 1960-luvulta alkaen. Uudistukset koskivat yhtä lailla opetusta, kulttuuria, sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Nopeasti laajentuvan hyvinvoinnin taloudelliset kustannukset eivät voimakkaan kasvun aikana aiheuttaneet paljoakaan huolta. Monien mielestä suomalainen hyvinvointiyhteiskuntamme alkoi olla valmiinpuoleinen 1980-luvulla, vaikka tietysti esimerkiksi työeläkejärjestelmän kypsymisen tiedettiin vielä vievän aikansa.

Hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin pitkälti ihmisen tarpeita ja tasa-arvoa varten, mutta sillä oli paljon laajempikin merkitys. Kun 1990-luvun taloudellinen lama iski maahamme, yksityiset ihmiset ja yritykset joutuivat kovaan selviytymiskamppailuun. Tämä oli myös ankara kansallinen ponnistus. Suomen kilpailukyky jouduttiin ja kyettiin rakentamaan uudelleen. Suomalaisten ja kansainvälisten asiantuntijoiden mielestä nopea toipuminen ei olisi ollut mahdollista ilman hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita.

Lama meni, mutta globalisaatio jäi. Globalisaatio merkitsee aikaisempaa kovempaa kansainvälistä kilpailua, mutta myös entistä suurempia mahdollisuuksia maamme perinteisesti tärkeälle vientiteollisuudelle. Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja EMUun merkitsi kotimarkkinoiden laajentumista ja suurempaa turvaa globalisaation maailmassa. Se merkitsi myös siirtymistä tavaroiden, palvelujen, pääoman ja työvoiman vapaasta liikkuvuudesta syvempään taloudelliseen integraatioon.

Voidaanko ja halutaanko suomalainen hyvinvointiyhteiskunta säilyttää myös tulevaisuudessa? Juridisia esteitä tähän ei ole, mutta monia käytännön haasteita kylläkin. Hyvinvointi perustuu työhön. Työttömyys on säilynyt sitkeästi korkeana, vaikka työllisyyteen on panostettu pitkään ja hartaasti. Maahan luotiin lähes 300 000 uutta työpaikkaa pääministeri Lipposen hallitusten aikana. Nykyinen hallitus pääministeri Vanhasen johdolla on luvannut jatkaa samalla linjalla.

Sitkeän työttömyyden aiheuttaa osin se, että työelämään tulleet ikäluokat ovat pitkään olleet suuria. Kehitys on jo kääntynyt toiseen suuntaan: työmarkkinoilta poistuu enemmän työntekijöitä kuin mitä tulee tilalle. Tämäkään ei ole ongelmatonta. Se heikentää huoltosuhdetta, eivätkä työnhakijat ja työpaikat tulevaisuudessakaan automaattisesti kohtaa toisiaan. Todennäköisesti meillä tulee olemaan yhtä aikaa sekä työttömiä että työvoimapulaa.

Työministeriön mukaan noin 300 000 työttömästä ihmisestä puolet on pitkäaikaistyöttömiä ja vaikeasti työllistettäviä. Työmarkkinatukea saa noin 120 000 ihmistä, joista suurin osa on ollut vuosikausia työttömänä. Suuri osa näistä ihmisistä on 30–50-vuotiaita ja heidän koulutustasonsa on heikko. Ihmisiä pitää kouluttaa ja voidaan kouluttaa, mutta ovatko työnantajat valmiita ottamaan heidät työhön? Suunnitteilla oleva täsmäkoulutus on mielekästä, jos ihmiset voivat uskoa siihen, että työnantajat ovat heistä kiinnostuneita.

Maamme työttömyysaste on korkea verrattuna useimpiin muihin EU-maihin. Samalla Suomen työllisyysaste on EU:n kolmen kärkimaan joukossa. Tähän vaikuttaa, kuten tiedätte, se, että suomalaiset naiset ovat eurooppalaisia kanssasisariaan useammin ansiotyössä.

Hallituksen tavoitteena on nostaa työllisyysaste 75 prosenttiin. Tuloksen saavuttaminen edellyttää sekä talouskasvun voimakkuutta että kasvun työllistävyyttä. Kansantaloustieteilijöiden mielestä työllistävyys on puolestaan kytköksissä työn tuottavuuden kehitykseen.

Suomen kilpailukyvyn on kansainvälissä vertailuissa todettu useaan kertaan olevan huippuluokkaa. Tätä ei ole saavutettu ilmaiseksi. Tuloksen aikaansaamiseksi on tarvittu sekä yrittäjien että työntekijöiden puurtamista. Mutta myös yhteiskunta on tehnyt paljon. Koulutukseen ja tutkimukseen on sijoitettu muita EU-maita enemmän. Laadussakin on onnistuttu. Suomalainen peruskoulutus on Pisa-tutkimuksen mukaan OECD:n parasta.

Olemme oivaltaneet myös yhteistyön merkityksen. Valtio, kunnat, yliopistot, korkeakoulut ja yritykset ovat yhteistyössä. Tätä työtä pitää jatkaa. Suomen väkiluku on vain viisi miljoonaa. Me emme voi kilpailla määrällä vaan laadulla. Uusia keksintöjä ja innovaatioita pitää kehittää ja tuotteistaa pidemmälle jo Suomessa. Tuotteiden ja palveluiden markkinointia on tehostettava. Laadun ylläpitäminen edellyttää jatkuvasti sijoittamista väestöön ja erityisesti sen koulutukseen ja osaamiseen. Koulutuksen tarve ei koske vain ikääntyneitä kansalaisia. Myös nuorisoasteen koulutuksessa pitää pyrkiä vielä parempaan.

Osa nuoristamme syrjäytyy jo peruskoulun aikana. Aivan liian suuri osa ei jatka perusopetuksen jälkeen opintojaan. Monet nuoret joutuvat kuluttamaan useita vuosia päästäkseen opiskelemaan. Myös tutkinnon suorittamiseen kuluu monista eri syistä enemmän aikaa kuin useimmissa muissa EU-maissa. Opiskeluun ja opintososiaalisiin asioihin kaivataan uudistuksia. Mutta ennen kaikkea työelämän jatkuvien muutosten vuoksi jokaisen on varauduttava elinikäiseen oppimiseen. Ihmiset oppivat vanhemmallakin iällä. He oppivat sitä helpommin, mitä enemmän he ovat saaneet aikaisemmin koulutusta ja mitä motivoituneempia he ovat.

Suurten ikäluokkien pysyminen työelämässä hiukan nykyistä kauemmin tekisi kehityksen tasaisemmaksi. Ongelma on yksinkertaistettuna se, että niissä työpaikoissa, joihin olisi tulijoita, monet ikääntyneet työntekijät ovatkin halukkaita jatkamaan. Ikävistä työpaikoista taas halutaan päästä aikaisemmin eläkkeelle eikä niihin ole halukkaita.

Suomen tasapainoinen kehitys ei ole mahdollista ilman laajaa yhteisymmärrystä yhteisten tavoitteiden vaatimista toimista. Yhteiskuntamme on onnistunut tähän asti nimenomaan silloin kun sen jäsenet ovat tunteneet olevansa tarpeellisia ja tasa-arvoisia. Tätä joukkuehenkeä pitää vaalia eikä katsoa vain kapea-alaisesti omaa etuaan. Tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat olleet osa vakaata taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä. Se on mahdollistanut tämän hyvinvointiyhteiskunnan, joka on ollut meille kilpailuetu.

Myös globalisaation hallinta perustuu yhteistyöhön. ILO:n asettama globalisaation sosiaalista ulottuvuutta pohtiva maailmankomissio alleviivaa kansallisvaltion merkitystä työntekijöiden ja työnantajien turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäjänä. Pohjoismainen malli oli tässä suhteessa varsin arvostettu.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kustannetaan suomalaisella työllä. Siksi meidän on pidettävä huolta siitä, että se viihtyy Suomessa sekä työntekijän että yrittäjän huomassa. Kaikkien pitää olla valmiita yhteistyöhön. Kukaan ei voi siirtyä vain asiakkaaksi.

Toivon, että suomalaisten luottamus tulevaisuuteen säilyy. Silloin se näkyy paitsi kaupan tilastoissa, myös halussa rakentaa omaa ja yhteistä tulevaisuutta. Siihen meillä on mahdollisuus. Toivottavasti me osaamme käyttää sitä.